Killing Eve: Mustikkainen aamuhämärä | K-11 | Villanelle/Eve

[Alice Katarina]

Paritus: Villanelle/Eve
Ikäraja: K-11
Genre: Draama, jonkinlainen slice-of-life, triplaraapale
Vastuuvapaus: Villanelle ja Eve kuuluvat luojilleen, minä vain lainaan.
Tiivistelmä: Erään aamun tunnekuvausta

K/H: Tämä teksti on kirjoitettu Kevätvaihtareihin (ole hyvä ihana 6 ja kiitos tosi inspiroivista sanoista!). Heti kun bongasin fandomehdotuksissa tämän, halusin kokeilla, sillä en ole koskaan kirjoittanut Killing Evestä, vaikka sarja on minulle tuttu. Tätä oli kaiken kaikkiaan hauska kirjoittaa, sillä nämä naiset ovat yhdessä ja erikseen varsin mielenkiintoisia. Toivottavasti siis viihdyttää muitakin!

***

Mustikkainen aamuhämärä

“Sinä painat minua”, Eve murahtaa, mutta ei siirry pois eikä odota toisenkaan siirtyvän.

Villanelle tyytyy vain virnistämään tyytyväisenä ja hyrisemään hämärässä vasten Even niskaa. He ovat molemmat hellinä edellisestä yöstä, mutta se tuntuu vain hyvältä. Tuntuu siltä kuin he olisivat antaneet kaikkensa toisilleen. Hajottaneet itsensä ja toisensa ja kummankin sielut. Paenneet hetkeksi todellisuutta, joka pitää heitä aivan liian tiukasti otteessaan.

Naisten raukeat kehot ovat lomittuneet toisiinsa luontevammin kuin voisi uskoa, eikä kumpikaan tunnu haluavan päästää irti. Melkein kuin he leijuisivat jonkinlaisessa udussa.

“Etkä sinä silti ole yhtä tukahdettu kuin aiemmin”, Villanellen karhea ääni muodostaa melkein kysymyksen tyynessä aamuhetkesssä.

Eve ei vastaa kysymykseen, jos se sellainen edes oli, vaan painautuu tiukemmin vaaleaverikköä vasten ja näykkii hampaillaan rinnan reunassa olevaa sinertävää mustelmaa. Se näyttää melkein mustikkaiselta Villanellen kalpeaa ihoa vasten. Melkein siltä kuin sen voisi vain nuolla pois. Eve päättää yrittää, vaikka kaiken järjen mukaan se on typeryyttä. Mutta typeryyttä on sekin, että hän on täällä. Alastomana Villanellen sängyssä.

“Olen onnellinen, etten tappanut sinua”, Villanelle huohottaa ja puristaa Even hiuksia nyrkissään.

“Minäkin olen onnellinen, etten tappanut sinua”, Eve nostaa hetkeksi huulensa toisen rinnalta.

He eivät varsinaisesti puhu toisilleen vaan enemmän itselleen. Jokin toisen läsnäolossa saa kummatkin hengittämään vapaammin. Eve värähtää, kun hän ajattelee mennyttä ja pudistaa sitten päätään kuin hävittääkseen ajatukset. Hän haluaa ajatella vain toisen lämmintä ihoa omaansa vasten.

Auringonnousu muodostaa tanssivia valopilkkuja seinälle ja saa Even vetäytymään hiukan kauemmas. Se, mikä oli tuntunut oikealta vielä hetki sitten, kyseenalaistuu auringossa. Villanelle kurottelee hänen peräänsä, mutta ei nouse sängystä. Eikä peitä itseään, mikä saa Even kaiken järjen vastaisesti punastumaan.

“Minun pitää mennä”, Eve sanoo turhankin kovaa.

Sanat jäävät kaikumaan huoneessa ja Villanelle irvistää hiukan ennen kuin venyttelee vuoteella saaden Even katseen kiinnittymään itseensä.

“Miksi sinun pitää olla aamuvirkku?” Villanellen ääni on liioitellun dramaattinen, kun hän lysähtää takaisin vuoteelle. “Seuraavaan kertaan sitten, Eve.”

[Salem]

Olipa vahvasti ja tyylikkäästi kuvailtu hetki. Tosi hyvin toit sanoilla lukijan mukanasi tuohon hetkeen.

Melkein siltä kuin sen voisi vain nuolla pois. Eve päättää yrittää, vaikka kaiken järjen mukaan se on typeryyttä.

Hupsua joo, Eve, mutta positiivista sellaista. Niin en minä tosiaan tiedä tästä fandomista yhtään mitään Tuo mustikkaidea tuolla välissä oli minusta niin hieno oivallus, ja sellainen idea, joka jäi näin lukijalla mieleen. Olisin voinut lainata melkein kaiken tässä tekstissä, mutta pidättäydytään nyt tuohon edellä olevaan kohtaan. Kiitos kovasti, tämä oli upea. ♥

[Alice Katarina]

Oi, onpa ihanaa kuulla tuollaisia kehuja Salem! Tosi kiva, että pidit tekstistä. Mustikkainen oli yksi haasteesta saaduista inspiraatiosanoista ja sen ympärille itseasiassa lähidin rakentamaan koko hetken. Kiva siis kuulla, että juuri se kohta jäi mieleen ja herätti ajatuksia. Kiitos paljon ihanasta kommentistasi! ♥

[Crys]

Tämä on ihana! Tästä fandomista ei ole täällä ylitarjontaa, joten hauskaa että nappasit noista fandomeista tämän Mustikkainen aamuhämärä jo vei sydämeni <3 Tälle pariskunnalle toimiikin tuommoinen rankempi "taistelu" sängyssä, että jälkeenpäin ollaan hellinä ja mustikkaisilla mustelmilla Olit saanut sanat hyvin pujotettua tekstiin, kiva vaan että inspiroi Mielenkiintoita että kaksikon välillä on vielä hieman epäilyä, kuten tässä kohdassa:

Se, mikä oli tuntunut oikealta vielä hetki sitten, kyseenalaistuu auringossa.

tää alleviivaa kaksikon monimutkaisen suhteen, että yhä ei voi täysin luottaa onko tehnyt oikean valinnan. Mutta ei kuitenkaan osaa katua tapahtunutta. Ja sitten heti tuo seuraava lause, että Villanelle ei peittele itseään ja Eve punastuu hehe

Kiitos tää oli ihana!

[Alice Katarina]

Ihana, että pidit Crys! On kyllä kieltämättä outoa, ettei tästä fandomista kirjoiteta enemmän, koska täähän on ihan helmi! Villanellen ja Even suhde on kaiken kaikkiaan herkullinen mahdollisuus vaikka mihin. Kaikenlaiset sanahaasteet on omia lemppareita, joten tässäkin oli kiva ujutella niitä tekstiin. Näille naisille tosiaan tuskin mikään on ihan yksinkertaista ja halusin sen näkyvän tekstissä, kiva siis, että se näkyi ja tuntui luontevalta. Kiitos kovasti kommentistasi! ♥

[DulzGraham]

#kommenttikampanja

Tää on kerrassaan kaunis. Tässä on tosi vahva tunnelma, jonka otsikko tiivistää ihan laittomalla taidokkuudella. Sellainen tunnelma, että kaikki tässä on ohimenevää. hetkellistä. rikkoutuvaa. Kuten aamuhämärä. Se tulee kerran päivässä, mutta on aina hieman erilainen, ja pohjoisessa sen kestokin vaihtelee. Tykkään tuosta "mustikkainen"-sanasta, siitä ainakin mulle tulee värin lisäksi mieleen tuoksu (heinäkuinen metsä), ja sekös sopiikin, tuoksuthan on Villanellelle Juttu. (+ Mustikkainen mustelma <3)

Mun on ollut tosi vaikea päästä sisään tähän pariin. Tykkään sarjasta ja näiden dynamiikasta, mutta oon sitä mieltä, että tunteita olis saanut sarjassa tuoda vielä käsinkosketeltavammiksi. Mun on myös tosi vaikea saada kiinni Villanellen psykologiasta. Näistä syistä en oo koskaan ees aatellut kirjoittaa tätä paria, ja nyt siitä on jo hetki kun oon sarjan kattonu. Mut sä hoidat tän aikas hyvin! Sekä Villanelle että Eve on tässä IC. Tää sopis kuin nakutettu osaksi canonia.

“Minun pitää mennä”, Eve sanoo turhankin kovaa.

Pidän tästä kohdasta, jossa aamuhämärä sitten on ohi ja tunnelma rikkoutuu, ja Villanellekin irvistää harmissaan. Tää on ihan Eveä, kovaääninen töksäyttely <3

Kiitos, että sain lukea tän! <3

[Vuorna]

Päivää! Tällä tekstillä on varsin suloinen nimi, minkä takia sitten kiinnostuinkin tämän aukaisemaan – suloinen kun ei oikein satu olemaan adjektiivi, jonka ensimmäisenä Villaneveen yhdistäisin. Kuitenkin tää onnistui ehdottomasti olemaan omalla tavallaan jotenkin tosi söpö teksti, ainakin silleen Villanellen ja Even tapaan. Vaikka en oo aivan koko sarjaa ennättänyt katsomaan, ovat Villanelle ja Eve sen verran kiehtova parivaljakko, että tähän oli tartuttava. Jo olemassaolevillakin tiedoilla tää oli hyvinkin ymmärrettävä!

Minusta olit loistavasti tavoittanut molempien naisten henkilöhahmot, mikä ei suinkaan ole näiden kahden kohdalla mitenkään helppo saavutus. Erityisesti Villanellen aivoitukset tuppaavat olemaan hankalanpuoleisia, mutta hänen repliikkinsä tuntuivat tosi aidoilta ja luontevilta. Sama piti paikkansa myös Even kohdalla. Tässä leikiteltiin tosi kivasti sellaisella oikein-väärin -akselilla etenkin Even kautta, mistä pidin kovasti. Tän parituksen kohdalla tuntuu muutenkin melko lailla välttämättömältä, että Eve kipuilee oikeastaan kaiken kanssa, mutta erityisesti Villanelleä kohtaan tuntemansa kiinnostuksen kanssa. Se kipuilu ja monimutkaiset tunteet tulivat tästä tekstistä esille todella hyvin.

Jokin toisen läsnäolossa saa kummatkin hengittämään vapaammin.

Ai että, olit kyllä mainiosti tavoittanut semmoisen luonnollisuuden, joka parhaimmillaan on olemassa Even ja Villanellen välillä aina silloin, kun Eve unohtaa, mitä on tekemässä. Sen myötä kontrasti siihen hetkeen, jona Eve muistaa kenen kanssa on tekemässä ja mitä, on tosi vaikuttava, ja niin oli tässäkin.

Pidin tästä tosi paljon! Tää oli tunnelmaltaan vahva ja yleisesti muutenkin erittäin uskollinen näille hahmoille. On helppo kuvitella tän toteutuvan näiden hahmojen välillä, aina melkeinpä taistelusta sängyssä Even pakenemiseen. Auringonnousun tuoma tajuaminen oli tosi mainio tapa sitoa tää teksti yhteen, palaaminen todellisuuteen oli tavallaan karu lopetus, mutta näiden kahden kohdalla erittäin toimiva. Tää oli myös tosi nätisti kirjoitettu, osaat kyllä kuvailla tapahtumia ja tunteita älyttömän hienosti. Kiitos tämän tekstin kirjoittamisesta, tätä oli ilo lukea!

[Larjus]

En tiiä Killing Evestä yhtään mitään, mutta halusin tulla lukemaan tämän koska onnistuin lukemaan otsikon eka niin pieleen Mustasukkaiseksi aamuhäräksi ja sit ku luin sen oikein niin se kuulosti jotenkin suloisen salaperäiseltä. Alkuun tässä olikin mukavan lämpöinen ja somakin tunnelma. Jotkin kohdat huokuu romantiikkaa, mutta sitten siellä väleissä on iiihan toisenlaisia kohtia, kuten "Olen onnellinen, etten tappanut sinua". Ja lopulta aamuhämäräkin häipyy ja vie mukanaan sitä aiempaa lämpöä. Kohta "Se, mikä oli tuntunut oikealta vielä hetki sitten, kyseenalaistuu auringossa" kertookin juuri siitä hyvin. Vähän tulee semmoinen harmitus hahmojen puolesta, mutta Villanellen sanat antavat ymmärtää, ettei heidän juttunsa tuohon jää vaan seuraava kerta kyllä koittaa lopulta.

Tykkäsin myös siitä, miten olit sovittanut sitä mustikkainen-sanaa tässä ja tuonut sen otsikkoonkin. Hauska vertaus/kuvaus, että mustelma näyttää ihan mustikkaiselta jonkun iholla.