Thelina, kivaa, että tartuit tähän ja ensimmäinen osa nappasi mukaansa! Tämän kirjoittaminen on ollut todella erilaista kuin minkään muun aikaisemman tekstin, mutta toivottavasti viihdyt tämän toisenkin osan kanssa. Huomautuksesi Luciuksesta oli oivallinen! Nimittäin: Valedro on tässä noin 20-vuotias, mikä tarkoittaa siis sitä, että Lucius Malfoy on vasta nuori eikä ainakaan Malfoyn kartanon herra. Muutin siis mahdollisen kupin omistajaksi Abraxas Malfoyn, Luciuksen isän. Hyvä, että tarkensit – ja kiitos kommentista!
A/N: Tämä toinen osa on pidempi ja Vanessan näkökulmasta kirjoitettu, jossa nähdään, millainen Valedro osaa halutessaan olla. Tämä osa osallistuu myös FF1000-haasteeseen sanalla
portviini. Lukuiloa
OSA KAKSI
”Kutsukaa minua Vanessaksi, herra Valedro. Pyydän”, haen sanojani, yrittäen selittää vastapäätä istuvalle kavaljeerilleni ajatuksiani. ”Neiti Smith… En pidä siitä.”
”Siinä tapauksessa voit kutsua minua… Tomiksi.”
Miehen silmissä ei näy lämpöä, kun tämä lausuu nimensä, mutta sinutteluun siirtyminen on helpotus. Katselen ympärilleni kahvilassa, jonne Tom on minut tuonut. Paikka sijaitsee Viistokujasta kauempana olevalla kadulla, jolla lähinnä vain rikkaammat ja korkeassa asemassa olevat velhot ja noidat liikkuvat. Olen käynyt kadulla muutaman kerran äidin ja tädin kanssa, mutten kertaakaan täällä. He varmasti huokaavat ihastuksesta, kun kerron Tomin vieneen minut tänne.
Korkeat holvikatot muistuttavat kristillisistä kirkoista, ja sisään tulvii valoa, vaikka ulkona on harmaa joulukuinen sää. Pöytien ääressä istuvat noidat ja velhot ovat pukeutuneet hienompiin kaapuihinsa, joiden kiiltävät kankaat hehkuvan tummia sävyjä. Keskustelu kaikkialla on hiljaista, kuin mutinaa, kuiskauksin vaihdettuja kauppasalaisuuksia ja salassa allekirjoitettuja sopimuksia.
Tajuan, että paikan tunnelma ei olekaan niin eloisa ja mukava kuin ensin ajattelin. En tiedä, viihtyisikö täti täällä sittenkään. Mutta minä viihdyn – tunnen, kuinka ihoani kihelmöi, kuinka jännittävältä kaikki katseet, kuiskaukset ja eleet tuntuvat. Koko kahvila on täynnä salaisuuksia ja minä voisin kuulla ne kaikki, jos haluaisin.
Minulla on kuitenkin seuraa – mielenkiintoinen, älykäs, ehkä hieman vaarallinen seuralainen. Kääntäessäni katseeni kahvilasta Tomiin tajuan, että mies on katsellut minua intensiivisesti koko ajan. Hymyilen, ja hetken kuluttua tämä palauttaa hymyni. Sitten meidät keskeytetään.
”Mitä teille saisi olla?”
Tarjoilija katsoo meitä odottavaisesti, innokkaasti. Katson Tomiin, joka ei irrota katsettaan minusta vastatessaan tarjoilijalle.
”Minulle lasi portviiniä. Neiti Smithille…”
”Pala sacherkakkua, kiitos”, sanon, hymyillen tarjoilijalle. ”Kaksi haarukkaa. Ja kupillinen kahvia, kiitos.”
Tom katsoo minua hieman ärsyyntyneesti, mutten anna sen häiritä. Sen sijaan kohotan kulmiani ja kysyn leikkisästi:
”Mitä, etkö pidä
sacherista?”
Hetken hiljaisuus, arvioiva katse.
Ihmettelen sitä, ehdin jo hieman huolestua, mutta sitten Tom hymähtää.
”Luulin, että puuskupuhit juovat vain teetä.”
”Niin kaikki luulevat”, naurahdan. ”Mutta kyllä meistä löytyy rohkeutta rajumpaankin menoon. Jopa portviinin juomiseen keskellä päivää, jos tilanne sellaista vaatii.”
”Todistatko sanasi saman tien?” Tom kysyy eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin hymyillä ja nyökätä.
Leikkisä keskustelu muuttuu vakavammaksi, kun Tom pyytää minua kertomaan itsestäni. Silloin tunnen sen saman jännityksen värähtelevän vatsanpohjassani, jonka tunsin Tomin saattaessa minut Viistokujalle ja tämän kysyessä, jos hän saisi viedä minut kahville lähipäivinä.
On edelleen lähes mahdotonta uskoa, että istun yhdessä Lontoon taikamaailman hienoimmista kahviloista yhdessä Tylypahkan kunniakkaimman oppilaan, Tom Valedron kanssa. Miten tämä edes saattoi kiinnostua minusta lyhyen sananvaihtomme aikana?
Otan huikan portviiniäni (kahvi on jo alkanut jäähtyä juomakelvottomaksi) ja lasken kakkuhaarukan lautaselle ennen kuin vastaan.
”Olen lähes seitsemäntoista vuotta vanha ja viimeinen vuoteni Tylypahkassa on puolivälissä. Päiväni kuluvat pitkälti S.U.P.E.R.-kokeisiin opiskellessa sekä johtajaoppilaan vastuutehtävien hoitamisessa. Vapaa-ajallani viihdyn Sairaalasiivessä avustamassa matami Pomfreytä, opettelemalla parannusloitsuja. Minulla ei ole sisaruksia, sen sijaan minulla on viisivuotias gäätä”, selitän ja kohotan katseeni vasta lopuksi seuralaiseeni.
Tämän suupielet kohoavat pieneen hymyyn, mutta ne eivät täysin tavoita miehen tummanruskeita silmiä. Olenko hänen mielestään tylsistyttävä? Pitäisikö minun tilata toinen portviini?
”Mielenkiintoista”, Tom sanoo, ja helpotus saa hermostuksen katoamaan rinnastani. ”Mitä haluat tehdä Tylypahkan jälkeen?”
”En ainakaan Pyhään Mungoon, jos sitä ajattelet”, sanon nopeasti, johon Tom vastaa huvittuneella kulmakarvan kohotuksella. ”En usko, että pystyisin. Haluan mieluummin matkustaa, nähdä uusia paikkoja ja ehkä tehdä jatko-opintoja ulkomailla. Egypti on esimerkiksi taikaparantamisen johtavia maita, mutta olen ymmärtänyt, että myös Islanti voisi olla harkitsemisen arvoinen. En halua jäädä tänne, en ainakaan vielä.”
Keskustelemme hetken Päivän Profeetassa mainituista taikaparantamiseen liittyvistä tutkimuksista, mutta huomaan nopeasti, ettei parantaminen ole Tomille tuttu aihealue eikä tunnu herättävän erityisen paljon uteliaisuuttakaan.
Mies kuitenkin yllättää minut seuraavilla sanoillaan:
”Meillä on paljon yhteistä, eikö olekin, Vanessa?”
”Kuinka niin?”
”Olemme molemmat johtajaoppilaita, jotka ovat kasvaneet ilman sisaruksia. Sinä tunnut olevan erittäin älykäs ja kypsä ikäiseksesi”, Tom vastaa, portviinilasiaan heilauttaen. Katson lasin sisällä pyörivää kellanruskeaa nestettä, sen hypnotisoivaa liikettä. ”Eikä tietenkään sovi unohtaa, että meillä molemmilla on vahvat sukujuuret.”
Huomautus on odottamaton. Jopa uskalias.
Vaikka moni tietääkin minun sukuni polveutuvan Helga Puuskupuhista, moni ei koe asialliseksi keskustella aiheesta. Se on asia, jonka kaikki tietävät, mutta josta ei puhuta. Mutta…
”Hetkinen, tarkoitatko, että…”, aloitan, mutta jään hakemaan soveliasta tapaa esittää kysymykseni. ”Ymmärränkö oikein, että olet sukua Salazar Luihuiselle?”
Jos aavistukseni pitää paikkaansa, nämä treffit muuttuvat yhtäkkiä vielä paremmiksi.
Tom katsoo minua hetken tarkkaavaisesti silmiin ja –
hetken tunnen oloni oudoksi, kuin en kykenisi täysin hallitsemaan ajatuksiani, mutta –
outous katoaa kuitenkin vain muutamaa sekuntia myöhemmin.
Näen vain Tomin rentoutuneet kasvot, kuinka tämän sormet ovat edelleen portviinilasin jalan ympärillä, kuinka neljäkymmentä vuotta vanha jälkiruokaviini pyörii hitaasti pienen lasin sisässä. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä ei tapahtunutkaan?
”Kyllä, se pitää paikkaansa, Vanessa”, Tom vastaa. ”Olen sukua Kolkoille, joiden verilinja voidaan jäljittää yhteen Tylypahkan perustajista. En ole kertonut asiasta monellekaan, mutta sinun kohdallasi…”
Katson Tomia odottavaisesti.
”On vain mielenkiintoista tavata toinen samankaltainen”, mies sanoo ja kohauttaa olkapäitään kuin yrittäen kietoa kohteliaisuuden välinpitämättömyyteen. Seuraavat sanat kuitenkin kertovat jotain muuta. ”Sinä olet mielenkiintoinen nainen, Vanessa.”
Tunnen lämmön poskissani ja hymyilen, mutta en jätä miehen katsetta.
”Voisin sanoa samaa sinusta, Tom. Olet täynnä yllätyksiä.”
Tom hymähtää ja kulauttaa sitten portviinilasinsa pohjat yhdellä huikalla. Yllättäen mies nousee seisomaan, ilmeisesti valmiina lähtemään. Yritän hätäisesti miettiä, pitäisikö minunkin juoda viinini loppuun, entä viimeiset palat kakkua, mutta Tom seisoo jo vieressäni kättään ojentaen.
”Haluaisin näyttää sinulle erään paikan, Vanessa. Se on minulle tärkeä.”
Tomin ääni on intensiivinen, ojennettu käsi jännittynyt. Katson ympärilleni. Vain muutama kahvilan asiakkaista tuntuu huomanneen äkillisen muutoksen keskustelusta toimintaan. Nostan servietin sylistäni pöydälle ja tartun Tomin käteen.
”Näytä minulle”, sanon hiljaisella äänellä noustuani seisomaan.
Aivan kuin me kaksi vaihdamme samanlaisia salaisuuksia kuin muut meitä ympäröivissä pöydissä. Tomin silmät ovat jännittyneet, innostuneet ja hänen huulillaan kareileva hymy tarttuu minunkin kasvoilleni.
Tom auttaa talvikaavun päälleni ja odottaa kohteliaasti, kun vedän mustat nahkahansikkaat käsiini. Niiden sisäpuolella oleva keltainen vuori pitää käteni lämpimänä lämpöloitsun avulla, samanlainen loitsu on kaapuni sisävuoressa sekä saapikkaissani. Kaavussa on herjaloitsukin, vaikka se olikin mielestäni liioittelua. Täti ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan vastalauseitani vaan maksoi ylimääräiset kaksikymmentä kaljuunaa moniulotteisesta herjaloitsusta.
Annan miehen johdattaa itseni kädestä pitäen kahvilasta Viistokujalle ja edelleen hiljaiselle sivukadulle, jolla ei ole liiketoimintaa. Sitten tämä tarttuu molempiin käsiini, vetäen minut aivan lähelleen.
”Luotatko minuun?” Tom kysyy hiljaisesti, vain mutisten nämä kaksi yksinkertaista, mutta latautunutta sanaa.
Mitä tätikin sanoisi, huomaan ajattelevani, mutta sitten suljen silmäni ja annan miehen painaa huulensa omiani vasten.
Sama outo tunne valtaa mieleni enkä hetkeen ajattele mitään, mutta se lienee osa suudelman vaikutusta. En edes kykenisi ajattelemaan, vaikka haluaisin, mutta sitten –
Tom ei kysy enää mitään vaan kaikkoontuu sivukadulta, pitäen käsistäni tiukasti kiinni. Portviinin lämpö vatsanpohjassani muuttuu epämiellyttäväksi, mutta nopeasti laskeudumme hallitusti upottavaan maahan.
Katson jalkojeni alla olevaa märkää hiekkaa, ja Tom vetää minut kauemmas lähestyvän aallon roiskeilta. Kylmä meri-ilma piiskaa kasvojani, lennättäen hiuksiani irti kampauksesta. Tom vetää talvikaapuni hupun hiusteni suojaksi ja lämpö leviää kehooni.
”Kiitos”, sanon ja yritän hengittää syvään, koota ajatukseni suudelman ja ilmiintymisen jäljiltä. Tom ei kuitenkaan katso minua vaan on suunnannut katseensa kallioseinämään, joka kohoaa kauempana. Seuraan hänen katsettaan, mutta en ymmärrä, mitä minun pitäisi nähdä muuta kuin myrskyisänä vellova harmaa meri ja rosoiset, ajan ja luonnon muokkaamat kalliojyrkänteet.
”Näetkö tuon?” Tom sanoo, astuen lähemmäs minua ja kohottaen sormensa kohti jyrkännettä. ”Siellä on pieni, lähes huomaamaton halkeama. Tunnistat sen tummemmasta väristä.”
Siristän silmiäni ja lopulta uskon näkeväni kohdan, jota kohti Tom osoittaa. Nyökkään ja tämä ottaa vahvan otteen käsistäni. Kaikkoonnumme uudelleen. Portviini pyörähtää jälleen vatsanpohjassa ja pidän silmiäni muutaman sekunnin kiinni välttääkseni oksennusrefleksiä. Tom naurahtaa ja avaan silmäni.
Olemme luolassa.
Kosteus yrittää tunkeutua viittani alle. Merisuolan hajuun on sekoittunut jotain muuta, mitä en tunnista, mutta en pidä siitä. Tom ei tunnu huomaavan mitään vaan johdattaa minut syvemmälle luolaan, pois veden lähettyviltä.
”Tom, mitä…?”
”Haluatko nähdä jotain todella epätavallista, jotain jännittävää?”
On kuin minua johdatteleva mies olisi nuorentunut usealla vuodella, kuin tämä olisi muuttunut teinipojaksi, jonka lempiaktiviteetteja on kepposten tekeminen ja sääntöjen rikkominen. Aivan kuin luolassa oleminen olisi oikeasti kiellettyä ja me kaksi olemme täällä juuri nyt, rikkomassa sääntöjä.
Epämiellyttävä tunne vatsanpohjassani sanoo, ettei minun pitäisi jatkaa, että minun pitäisi pyytää Tom viemään minut takaisin. Tom tuntuu huomaavan epäröintini ja astuu lähemmäs.
”Mikä sinua huolestuttaa, Vanessa? Etkö halua vähän seikkailua tarkkaan varjeltuun elämääsi?”
”Minä…”, hapuilen, mutta Tom tarttuu kädellään leukaani ja kohottaa sitä ylöspäin.
”Ei sinulle käy kuinkaan, puuskupuh. On vain yksi asia, mikä saattaa vähän sattua, mutta se on kaiken arvoista. Lupaan sen. Eikä siitä jää pysyvää jälkeä.”
Ei. Sano ei. Kieltäydy. Sitten –
Sama outo tunne.
Portviini oli huono idea.
Se on ainoa ajatus, johon kykenen tarttumaan, mutta kun luovun siitä, rohkeus on löytänyt tiensä mieleeni ja ajatukset kieltäytymisestä ovat painuneet jonnekin näkymättömiin, kauas tästä hetkestä.
”Hyvä on.”
Luolan seinässä on pieni, huomaamaton ovi, jonka luo Tom vie minut epäröimättä askelissaan. Yritän katsoa jalkoihini välttääkseni kompastelua, mutta syvemmällä luolassa on yhä pimeämpää. Kun katson ylös, huomaan Tomin käsissä pienen tikarin, jonka hän ojentaa minulle.
”Luola vaatii vierailijoiltaan pienen uhrauksen. Minä olen jo antanut omani, mutta sinä olet uusi. Pieni viilto riittää”, mies sanoo viileällä äänellä.
Tunnistan vatsanpohjaani kouraisevan pelon, mutta en osaa epäröidä.
Osaan vain toimia.
Otan tikarin Tomilta ja teen pienen viillon vasempaan käteeni. Kipu saa minut inahtamaan, mutta puristan käden kiinni nopeasti helpottaakseni kipua. Tom ottaa käteni – pelko sisälläni muuttuu hieman kevyemmäksi – ja vie sen kiville oven edustalla. Muutama pisara verta tippuu kiville ja yllätyksekseni pieni ovi avautuu, vieden vierailijansa pimeyteen.
Kun Tom päästää irti kädestäni, otan oikealla kädellä taikasauvani kaavun kätköistä ja mutisen nopean parannusloitsun viiltoon. Katson tarkkaavaisesti, että viilto sulkeutuu kauniisti eikä jätä arpea. Sitten katson Tomia, mutta tämä on jo kadonnut oven läpi luolan toiselle puolelle.
Vedän syvään henkeä – ja seuraan hänen askelissaan.
”
Valois!”
Oven toisella puolella kohtaan mustan järven, joka tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin. Luola on suuri ja sen pimeys tuntuu painavalta, erilaiselta kuin tavallisen yön pimeys.
Veriuhraukset ovat osa pimeää taikuutta, mietin ja tajuan hermostuvani, mutta en voi antaa sen ottaa minusta valtaa – Tom ei saa luulla minun olevan pelkuri, joka antaa pelon ohjata päätöksiäni.
”Eikö olekin upea?” Tom kysyy osoittaen kädellään järveä. Hänen äänessään kuuluu ylpeys. ”Kuvittele, että tällainen paikka löytyy kätkettynä tuollaisen rannan läheisyydestä.”
”Miten ikinä löysitkään tänne”, yritän kuulostaa huvittuneelta, mutta yritykseni epäonnistuu täysin. Tom ei onneksi tunnu välittävän siitä vaan vastaa kysymykseeni, tarjoten tarvitsemani harhautuksen painostavasta pimeydestä.
”Kasvoin orpokodissa, kävimme tuolla rannalla usein kesäpäivinä. Yhtenä päivänä löysin itseni täältä, oven ulkopuolella. Haavoitin käteni ja veriuhraukseni avasi oven. Tämä paikka on täynnä muinaista taikuutta – en voinut pysyä poissa.”
Huomaan järven keskellä olevan laakean, kristallimaisesti kimaltelevan kiven, kuin pienen saarekkeen. Värisen pelkästä ajatuksesta joutua uimaan saarekkeelle, mutta silloin Tom kyykistyy vedenrajaan ja nostaa esiin hopeisen kettingin. Hitaasti sitä vetäen pieni vene ilmestyy vedenpinnan alta ja kolahtaa kiviä vasten.
”Haluatko käydä järven keskellä?” Tom kysyy. Miehen ääneen on eksynyt jotain uutta, jotain syvempää ja… synkempää. Mutta innostuneisuudesta jännittynyttä.
Nyökkään ja astun Tomin avustamana veneeseen, istuutuen pienelle penkille.
Mahdumme veneeseen juuri ja juuri, Tom joutuu seisomaan takanani veneen lähtiessä itsestään lipumaan järven tyyntä pintaa pitkin kohti saareketta.
Matka tuntuu kestävän kauan, liian kauan, kuin pimeys ei koskaan luopuisi. Taikasauvan valo ei tunnu valaisevan muutamaa metriä kauemmas – kuin pimeys olisi verho, jonka taakse yritän nähdä.
Kun minusta tuntuu, etten enää halua istua veneessä tai edes olla tämän järven lähettyvillä, olemme saarekkeella ja astun haparoivin askelin pois veneestä.
Kävelen heti saarekkeen keskiosaan mahdollisimman kauas sen reunoista, pois synkän järven pinnasta. Tom seuraa minua ja taikoo meille molemmille pehmeät, tummanvihreät nojatuolit, jotka näyttävät naurettavilta pimeydessä. Hymähdän, ja se saa minut rentoutumaan hieman.
Istumme nojatuoleissamme pitkään mitään sanomatta. Tom katselee ympärilleen tyytyväisenä ja vaikuttaa rentoutuneemmalta kuin kahvilassa tai rannalla, Iskunkiertokujan liikkeestä puhumattakaan.
”Mikä sai sinut hakeutumaan Borginille ja Burkesille töihin?” kysyn, kun pimeys alkaa jälleen tuntua liian ahdistavalta. En voi olla ajattelematta, että järven pinnan alla liikkuu jokin tai joku. Se tuntuu luonnottomalta – mikä kala tai muu veden otus voisi kasvaa näin pimeässä paikassa? “Eikö sinulla ollut mahtavat mahdollisuudet työskennellä jossain muualla?
”Olen aina ollut kiinnostunut esineistä, jotka sisältävät vahvaa taikuutta”, Tom vastaa, hieman hajamielisen oloisena. ”Varsinkin esineet, joilla on vahva tai erikoinen historia, herättävät uteliaisuuteni. Haluaisin ehkä keräilijäksi, joskus tulevaisuudessa, kun rahatilanteeni on parempi ja omistan talon. Mutta toistaiseksi saan paljon nautintoa jo vain siitä, että saan nähdä ja tutkia vanhoja esineitä.”
”Ymmärrän hyvin viehätyksesi”, vastaan. ”Minun tätini on keräilijä, varsin innokas sellainen, kuten varmaan tiedätkin. Muuttujan riipus oli uusin lisä hänen kokoelmaansa.”
Tom kuuntelee tarkkaavaisesti sanojani ja nyökkää.
”Tätisi on arvostettu asiakas liikkeessä. Hän lienee yksi tunnetuimmista taikamaailman keräilijöistä”, Tom kääntää katseensa järven pintaan. “Olet onnekas, kun saat tutkia niitä niin paljon kuin ikinä haluatkaan.”
Naurahdan miehen sanoille ja tämä kääntää jälleen intensiivisen, kaiken näkevän katseensa minuun.
”Olen tutkinut niitä melkein kyllästymiseen asti. Täti ei kuitenkaan lopeta niiden näyttämistä tai niistä puhumista”, sanon silmiäni pyöräyttäen. ”Teillä kahdella olisi paljon yhteistä.”
”Ihanko totta?” Tom kysyy ja hänen silmissään välähtää hetkellisesti jokin. En kuitenkaan jaksa välittää siitä – pidän mieluummin kiinni keskustelustamme, joka saa minut tuntemaan jotain muuta kuin rintakehässä kehittyvän ahdistuksen.
”Hepzibah tosin on hyvin tarkka siinä, ketä kutsuu vieraakseen. Vierailijoita on joskus jonoksi asti, mutta täti ottaa vastaan vain tärkeimmät ja vaikutusvaltaisimmat. Hän on vähän hassu sillä tavoin, mutta sydämellinen ja lempeä siitä huolimatta.”
Hiljaisuus ympärillämme alkaa olla minulle liikaa. Katson Tomiin ja kohottaudun nojatuolista, suoristaen selkäni.
”Voisimmeko palata takaisin Lontooseen? Minun pitäisi ehtiä kotiin päivälliseksi enkä tiedä, mitä kello oikein on. Aika on kulunut niin nopeasti kanssasi, Tom.”
Tom vaikuttaa pettyneeltä, mutta hymyilee minulle kuitenkin.
”Tietenkin, Vanessa. Olen pahoillani, jos olen vienyt aikaasi liikaa.”
Miehen sävy ei tunnu enää aidolta, aivan kuin tämä olisi loukkaantunut äkillisestä halustani lähteä. En kuitenkaan voi olla välittämättä ahdistuksesta ja huonosta olosta, joka tuntuu vallanneen mieleni ja kehoni. Ehkä, kun pääsemme takaisin raikkaaseen ulkoilmaan, voin jälleen hengittää ja ajatella kirkkaammin – pyytää anteeksi käyttäytymistäni.
En puhu mitään, kun Tom auttaa minut veneeseen ja sieltä pois vastarannalla.
Jätämme pimeän järven, sen hiljaisuuden, sen painostavan synkkyyden ja hetkessä Tom on jo ilmiinnyttänyt meidät samaiselle sivukujalle Viistokujan läheisyyteen, josta lähdimmekin. Vasta sitten pystyn täyttämään keuhkoni talven kylmällä, raikkaalla ilmalla. Se tuntuu paremmalta kuin mikään pitkään aikaan, aivan kuin olisin hengittänyt vain huonoa ilmaa koko järvellä käynnin ajan.
Tom katselee minua tarkkaavaisesti, ja yritän hymyillä.
”Minä… Kiitos tästä päivästä, Tom”, sanon ja saan vastaukseksi vaisun hymyn. ”Olen pahoillani, että halusin niin nopeasti takaisin selittämättä, mutta en osaa oikein itsekään täsmentää, mikä sai minut haluamaan pois.”
”Ei sinun tarvitse selittää minulle, Vanessa”, Tom vastaa. En kuitenkaan löydä miehen sanoista etsimääni tunnetta, lohdutusta tai vakuutusta siitä, että kaikki todella on hyvin.
En halua rikkoa tätä ystävyyden alkua – tai miksi sitä ikinä voisikaan kuvailla. Haluan korjata virheeni ennen kuin on liian myöhäistä. Ojennan hansikkaan suojatun käteni ja tartun Tomin paljaaseen omaan. Tunnen miehen käden viileyden lämpöloitsunkin läpi.
”Tom, minulla todella oli mukavaa kanssasi. Haluaisitko sinä…”, mietin nopeasti mielessäni ehdotukseni mahdollisuuksia. ”Jos kysyisin tädiltäni ja hän suostuu – haluaisitko tulla kanssani käymään Hepzibahin luona jonain päivänä?”
Saan Tomin huomion täydellisenä takaisin. Innostuneisuus välkähtää miehen silmissä ja vatsanpohjaani peittänyt pelko muuttuu helpotukseksi.
”Olisi suuri kunnia tavata Hepzibah Smith”, Tom vastaa vakaalla äänellä.
”Lähetän sinulle kirjeen, kun voin ehdottaa päivämäärää”, ilmoitan enkä voi olla hymyilemättä, koko kehoni rentoutuessa. Mikä parasta, Tom vaikuttaa tyytyväiseltä.
Kun olemme eroamassa, painan kevyen suudelman Tomin poskelle. Mies hymyilee kevyesti, lausuu hyvästit ja sitten kävelemme Viistokujalta vastakkaisiin suuntiin.
En näe syytä, miksi täti kieltäytyisi Tomin tapaamisesta.
Mieshän on, jos se todella pitää paikkaansa, Luihuisen perillinen.
