Otsikko: Väännetään rautalangasta
Kirjoittaja: Meldis
Genre: musta huumori, drama
Ikäraja: K-11
Yhteenveto: Mikä palvelu on vaikea löytää keskellä muukalaisten invaasiota?
Varoitukset: Lievä väkivallan kuvailu
Vastuunvapaus: Hahmot ovat omiani, mutta innoitus juoneen tuli eräästä vanhasta Tumblr-postauksesta, jota en kyllä enää löydä, mutta joku saattaa tunnistaa lukeneensa siitä joskus. ^^
A/N: Tämä tuli alunperin kirjoitettua englanniksi yhdellä luovan kirjoittamisen kurssilla yliopistossa ja olin niin tyytyväinen siihen (en kieleen tosin), että halusin kääntää, muokata ja julkaista täälläkin. Kauan sitten törmäsin Tumblrssa pohdintaan...tarinan juonesta, en halua liikaa spoilata, mutta ihan täysin idea ei ole omani. Mutta se oli hyvin inspiroiva. Tykkään myös mustasta huumorista, kun se toimii ja toivottavasti se toimii tässäkin.
Jos pidit, jätäthän kommenttia!
Väännetään rautalangasta
“Hän taitaa olla tuolla.”
Olly katsoi osoittamaani suuntaan ja sanomatta sanaakaan lähti harppomaan päämajateltan päätyä kohti.
“Olly!” Ray huudahti ja lähti pinkomaan tytön perään. Seurasin perässä. Yritin katsoa hurjana ympäriinsä viuhtovia sotilaita anteeksipyytävällä ilmeellä, mutta heillä oli jotain aivan muuta mielessään kuin armeijan tukikohtaan tunkeutuvat kolme teiniä. Kaukaa jostain kentältä kuului räjähdyksiä, huutoja ja aseiden pauketta, jotka tuntuivat lähenevän hetki hetkeltä. Valtavan teltan ulkopuolella tankit hurisivat, pataljoonien verran ihmisiä marssivat ja ilmaa halkoivat määräykset. Joku sotilas tökkäsi minua kylkeen kivuliaasti isolla, raskaalla putkella, mutta ei jäänyt pahoittelemaan. Silitin kylkeäni nenääni nyrpistäen ja luovin tietäni Rayn ja Ollyn perään.
Olly oli jo päässyt ihmismassan läpi synkän, hämyisen teltan perimmäiselle seinälle, missä ison pöydän ympärillä joukko komentajia tuijotti päällekkäisiä karttoja ja muutama huusi radiopuhelimiin. Teltan seinässä oli yksi paneeli vedetty alas ja sen luona seisoi säikähtäneen oloinen sotilas punainen megafoni kädessään. Pimeydestä teltan ulkopuolelta kuului jatkuvana ropinana aseiden laukaisuja. Ne kuuluivat koko ajan kovempana.
“Ryhmä Gerald on mennyttä. Venäläiset perääntyvät vauhdikkaasti, liikaa tappioita”, selosti yksi nuoremmista sotilaista eräälle komentajista, silmalasipäiselle miehelle. Hänen harmaat hiuksensa olivat melkein täysin huvenneet, mutta kun hän kääntyi katsomaan meidän suuntaamme, näin helposti erottuvat eri väriset silmät, toinen pikimusta ja toinen hailakansininen. Leuassa oli myös Needlen kuvailema pitkulainen arpi. Samassa maata teltan alla värisytti inhottavan lähellä paukahtava pommi. Katto tärisi yllämme ja jännitin olkapäitäni, kunnes tärinä lakkasi.
“Ryhmä Teddy on saarrettu! Halley perääntyy paraikaa, ryhmästä jäljellä neljä – ei, kolme!” kuului miehen pitelemästä radiopuhelimesta. Äkkiä todella läheltä ulkoa kuului karmiva karjaisu ja niskavilloja kylmäävä litinä. Harpoin Rayn luokse ja tartuin häntä kauluksesta.
“Meidän ei ehkä kannattaisi kuitenkaan -” aloin sanoa, mutta Olly oli jo ehtinyt komentajien luokse. Ray irvisti minulle.
“Oletko sinä se lääkäri?” kiljui Olly sekamelskan syvyyksistä niin kirkkaasti, että jokainen jäykkänä pönöttävä sotilas pöydän ääressä kuuli hänet. Silmälasipäinen mies kääntyi katsomaan henkeään haukkoen äkillistä äänenlähdettä.
“Mitä?” hän sopersi. Radiopuhelimesta kuului epäselviä raportteja.
“Oletko sinä hammaslääkäri?” Olly kysyi itsestäänselvästi ja astui vieläkin lähemmäs miestä, joka tuijotti kauhun vallassa nuorta tyttöä edessään kuin ei olisi koskaan sellaista nähnytkään. Riensin Ollyn luokse ja tunsin Rayn seuraavan perässä.
“Anteeksi, herrat”, sanoin huohottaen ja työnsin rasvaisia hiuksiani otsaltani. Tarrasin tiukasti Ollyn olkapäähän, joka oli paljon minun olkiani alempana. “Emme tarkoittaneet törmätä näin sisään”, jatkoin arasti.
Komentajat edelleen tuijottivat meitä, kunnes äänekäs kuolonkorina jostain radiopuhelimesta havahdutti yhden heistä. Tuo nainen ravisti tummia kiharoitaan kuin herätelläkseen itseään.
“Mitä ihmettä lapset tekevät täällä? Ulos, nyt!” hän huusi, mutta Olly ei tehnyt elettäkään liikkuakseen.
“Oletko sinä hammaslääkäri?” hän intti katsoen edelleen tiukasti silmälasipäiseen mieheen.
“Viekää heidät pois”, mies tokaisi kohta pudistellen päätään ja oli jo pyörähtämässä takaisin kartan ääreen, kun Olly polkaisi tämän varpaille.
“Olly!” huusin yhteen ääneen Rayn kanssa.
“Senkin pirpana!” silmälasipäinen mies ärjyi tiputtaen radiopuhelimensa maahan.
“Minä tarvitsen hammaslääkäriä!” Olly kivahti ja sitten nosti sormellaan ylähuultaan. Hän kohotti päätään, jotta värisevän pöytälampun valo osui hänen suussaan istuviin, enää heikosti kiiltäviin hammasrautoihin. “Nämä puristavat koko ajan, enkä saa niitä otettua pois. Missään ei ole hammaslääkäriä, mutta kuulimme, että sinä olet hammaslääkäri täällä.” Mies lopetti konkkaamisensa.
“Olen pahoillani, olemme tulleet kaukaa etsien hammaslääkäriä…” yritin sopertaa, kun mies katsoi Ollya suu auki jo varpaidensa kivun unohtaneena. Hän pudisti jälleen päätään turhautuneena.
“Pyydän, sinun on autettava minua. Etkö sinä olekin hammasläääri?” Olly kysyi uudelleen anovasti.
“Olin, mutta en voi auttaa sinua, olemme keskellä sotaa”, mies sanoi lopulta ja heilautti kättään ilmassa jollekin takanani. Tunsin tiukkojen sormien laskeutuvan olkavarrelleni. Ollya kukaan ei saanut kiinni, vaan hän lähestyi uudelleen miestä kuin ei olisi juuri astunut tämän varpaille koko 14-vuotiaan, ruipelon tytön olemuksellaan.
“Mutta et ymmärrä”, Olly sanoi anovasti. “Olemme tulleet niin kaukaa ja olemme selvinneet niin monesta. Olemme tulleet meren yli, tappaneet alieneita, varastaneet autoja -”
“Mitä sinä sanoit?” mies keskeytti Ollyn, joka jähmettyi.
“Tai siis, se oli hylätty auto, että me vain otimme sen talteen -”
“Ei vaan”, mies keskeytti tämän taas ja tuijotti tyttöä järkyttyneenä. “Sanoit, että olette tappaneet alieneita.” Olly nyökkäsi.
“Joo, niitä on kaikkialla. Olette aika huonoja taistelemaan niitä vastaan”, hän vastasi ja minun teki nyt mieli astua Ollyn varpaille.
Tuli todella hiljaista, niin hiljaista kuin aktiivisella sotatantereella voi tulla. Radiopuhelimet pauhasivat, telttaa ravisteli taas räjähdys ja Olly tuijotti ainakin tusinaan typertyneisiin kasvoihin, joiden omistajat eivät ainakaan minuuttiin saaneet aivojaan ja suutaan toimimaan tytön kommentin jälkeen.
“Mutta….mutta miten?” kysyi kauhuissaan vanha mies taaempaa viikset väpättäen. Kuulin taas lähempää teltan ikkuna-aukosta äkillisen huudahduksen ja sitten kovan rääkäisyn, joka pysähtyi terävästi.
“Jaa, en tiedä. Kai niillä on paremmat aseet”, Olly vastasi.
“Ei kun...miten te olette tappaneet niitä?” silmälasipäinen mies kysyi kärsimättömästi.
“Ai”, Olly häkeltyi hetkeksi. “Niille pitää jutella. Olla kiltti niille. Kertoa, että haluaa olla niiden ystävä tai että haluaa auttaa niitä. Sellaista.” Katselin kuinka komentajien silmät näyttivät olevan pullahtamaisillaan kuopistaan.
Sitten Olly mutristi huuliaan, marssi pöydän ympäri, repi megafonin sitä pitelevän nuoren miehen kädestä, harppasi näppärästi pöydän päälle, jotta oli kunnolla repaleisen aukon kohdalla ja kohotti megafonin suunsa eteen.
“Hei, rakkaat alienit, minä kovasti tahdon olla teidän ystävänne. Voisimmeko olla ystäviä, koska minä rakastan teitä!”
Aidon ystävälliset sanat – kuten vain Olly osasi ne muotoilla ilman pelkoa tai sarkasmia – kaikuivat kaiken paukkeen läpi kuulaina. Koko teltta oli hiljentynyt kuuntelemaan niitä ja tankit ja autot ulkona tuntuivat myös pysähtyneen. Kuului ainoastaan kauempaa vääjäämättömästi lähentynyt pauke ja sotilaiden epätoivoinen karjunta. Sitten vieläkin korviasärkevämpi ujellus iskeytyi korviini ja siristin silmiäni, tietäen sen lakkaavan nopeasti. Teltan aukon ulkopuolella oli alle kymmenen metrin päässä korkea puu, josta putosi raskaasti jokin iso, jonka isku maahan rummutti kamaraa jalkojeni alla. Muutama komentajista parahti ääneen.
“Oho, ne yrittivät väijyttää teidät”, Olly kiljaisi hymyillen. Otus kouristeli hetken maassa ja pysähtyi sitten liikkumattomaksi. Alkoi kuulua samanlaista ujellusta, tärähdyksiä, kun ruumiit lakosivat maahan kauempana taistelukentällä. Sitä kuului niin kaukaa kuin saatoimme vain kuulla, sieltä asti, minne Ollyn sanat olivat yltäneet. Sen jälkeen aseidenkin äänet alkoivat loppua ja radiopuhelimet raikasivat, nyt ihan eri sävyyn.
“Täällä ryhmä Teddy! Muukalaisia maassa! Toistan, muukalaisia maassa! Kuulimme jotain, kai tytön äänen tukikohdan päämajasta ja ne alkoivat kiljua ja kouristella…”Olly hyppäsi kepeästi pöydältä, laski megafonin pöydälle, kun sotilaiden raportit kentältä saavuttivat ällistyneet ihmiset teltassa. Tunsin, että käsi käsivarrellani veltostui ja lopulta tipahti siltä kokonaan ja takaani kuului jymähdys, kun minua pidellyt sotilas pökertyi maahan.
“Niin”, Olly astahti hammaslääkärin eteen. Miehen olisi voinut kaataa pieninkin tuulenhenkäys. “Niistä hammasraudoista.”
A/N: Englanniksi tämän nimi oli
Brace yourself, joka oli paljon hauskempi nimi kuin mihin tässä päädyin. Tai itse hekottelin sille, hekottelen edelleen.