Tekstin nimi: kun myrsky saapuu
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Rosmariini
Genre: fantasia, elektropunk
Yhteenveto: "Tiedätkö, miltä salama maistuu kielelläsi? Miltä ukkonen tuntuu luissasi? Tiedän, että tiedät, koska olet ensimmäinen kaltaiseni, jonka olen koskaan tavannut. Siitä huolimatta kuvailen sen sinulle. Vaikka tiedän, etteivät sanat tee sille oikeutta."
A/N: Tämä teksti syntyi Salaiseen sanaseuraan teemalla "supervoima", ja ammensi inspiraatiota mm. työn alla olevasta romaanistani ja vähän kaikesta muustakin. Aloin pohtia ajatusta post-apokalyptisesta maailmasta, jossa kyky aistia ja hallita sähköä on maailman omaa "taikuutta" ja myös tapa, jolla yhteiskunta pyörii. Päähenkilö saa tämän kyvyn itselleen, mutta elää yhteiskunnan ulkopuolella, ja tässä hän löytää voimansa ja etsii itseään. Tämä on mahdollisesti alku pidemmälle tekstille, mutta päätin joka tapauksessa laittaa tämän alun Finiin.
Olisi kiva kuulla kaikenlaisia kommentteja!
kun myrsky saapuu
Näin Ikikiven ensi kertaa ollessani kymmenenvuotias.
Perheeni oli matkalla Isilmestä Urviin, kun se tuli näkyviin. Se erottui maiseman keskeltä yhtä selkeänä kuin aurinko taivaalla. Jos olet koskaan nähnyt Ikikiven, tiedät mistä puhun. Sen pinta oli harmaa ja niin täydellisen sileä, että kun varttia myöhemmin kuljetin kättäni sen pinnalla, sormeni lähestulkoon liukui sitä pitkin. Jokainen sivu oli yhtä pitkä ja kuin veitsellä leikattu. Tuntui mielettömältä, että luonto olisi voinut luoda jotain sen kaltaista.
Läheisen kukkulan etelänpuoleinen rinne viisti Ikikiven laitaa. Koska Ikikiveä pitkin ei voinut kiivetä, taitoimme matkan sinne kukkulan kautta. Päältä käsin Ikikiven pinta oli aivan yhtä sileä kuin sivultakin, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Sen keskellä seisoi neljä ruostunutta metallinpalaa, jotka törröttivät kivestä kuin sarja epäsäännöllisiä hampaita. Ne toivat mieleeni myrskyn kaatamat metsän puut. Jokin niitä katsellessani sai minut tuntemaan, etteivät ne aina olleet sellaisia, vaan joskus ne olivat olleet ehjiä. Että joskus ne olivat osa jotain itseään suurempaa.
Panin merkille, että Ikikiven laidalta oli esteetön näkymä jokaiseen ilmansuuntaan. Mutta erityisen hyvin sieltä näki pohjoiseen. Läheiset kukkulat reunustivat itää ja länttä, mutta Ikikivestä alkoi ikään kuin syvä, niiden väliin kaiverrettu ura, joka jatkui niin kauas, kuin silmäni saattoi nähdä. Jos olisin siristänyt niitä kunnolla, ja päivä olisi ollut pilvisen sijaan kirkas, olisin erottanut horisontissa toisen, samanlaisen Ikikiven. Vierailin siellä vasta kahdeksan vuotta myöhemmin.
Kun olimme palaamassa alas, kosketin Ikikiveä viimeistä kertaa. Mutta en kiveä itsessään, vaan metallia sen pinnalla. Silloin lävitseni kulki erikoinen tuntemus. Sormeni alkoivat puutua samalla tapaa kuin jalat, silloin kun ne olivat olleet paikallaan liian kauan. Päässäni surisi, ja suussani maistui metallinen maku. Vedin käteni pois ja venyttelin sormiani, jotta tunto palaisi niihin mahdollisimman pian. Kun vein ne viittani sisään, kangas iski kipinää sormenpäitäni vasten.
Viikkoa myöhemmin olin kotona Isilmessä, kun myrsky saapui. Se vyöryi kukkuloiden yli mustana ja suurena, kuin takasta tupruava savu tai yön mustaama meri. Silloin tunsin sen ensi kertaa. Kihelmöinnin niskassani, joka nostatti hiukseni pystyyn. Pistelevän tunteen kaikkialla ihollani. Metalli tulvahti kielelleni, ja korvissani oli meren kohinaa.
Hetkeä myöhemmin salama halkaisi taivaan. Jyrinä seurasi hetkeä myöhemmin. Niskaani kihelmöi jälleen, mutta tunne oli lähempänä kipua kuin kutinaa. Taivas täyttyi valosta toisen kerran. Tällä kertaa painoin käden niskaani, ikään kuin se auttaisi taltuttamaan kivun. Niin ei käynyt.
Laskin sekunteja päässäni. Käsitin, että välähdys aina seurasi kipua. Se värisi syvällä luissani, herätti kehoni eloon. Taivas täyttyi tulisista haarukoista, ja laskin niistä jokaisen. Niiden ääriviivat piirtyivät esiin suljettujen silmieni takaa, ja hetken ajan olimme yhtä ja samaa olentoa.
Jälkikäteen istuin yksin pimeässä ja pelkäsin. Kesti vuosia, että ymmärsin, mikä minussa oli vikana.
*
Siitä päivästä eteenpäin pelko oli aina läsnä.
Arjessa se näyttäytyi vain vähän. Piileskeli, tavallaan – odotti oikeaa hetkeä iskeä. Kukaan ei katsonut kahdesti, jos käteni iskivät kipinää villakangasta vasten, tai jos hiukseni nousivat pystyyn talven pakkasella. Mutta joka kerta kun näin tummien pilvien hiipivän horisonttiin, mieleni tummeni niiden mukana.
Sulkeuduin huoneeseeni ja purin hammasta, etten huutaisi ääneen kivun yllättäessä. Painoin päätäni tyynyyn ja tukahdutin kurkustani pakenevat äänet. Kun myrsky oli kovimmillaan, kipu oli sitä myös. Se lamaannutti minut, enkä voinut tehdä muuta kuin maata sängyssäni ja itkeä.
Olin onnekas, koska myrsky oli yllättänyt minut kotona. Mitä jos olisin ollut ulkona tai ihmisten ilmoilla? Mitä he ajattelisivat, kun kehoni kangistelisi salamaniskujen tahdissa? Olin nuori, mutta tiesin, mitä kaltaisilleni tehtiin. Heidät suljettiin hourulaan tai lähetettiin kylänvanhimman puheille, eikä heistä kuultu enää sen jälkeen. Miten kauan menisi, että he saisivat tietää?
Ehkä tämän pelon siivittämänä pystyin piilottelemaan niin pitkään. Esitin olevani sairas, tai väsynyt päivän töiden jäljiltä. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut asiaa, sillä pysyttelin hiljaa. Ajan myötä turruin kipuun niin, että opin keskittymään toisiin asioihin. Salamoiden laskemiseen. Niiden näkemiseen mielessäni. Ne muodostivat säännöllisen epäsäännöllisiä sarjoja, ja niiden muodot koostuivat pienemmistä ja pienemmistä samanlaisista osista. Kuin kipinät, jotka tanssivat ihoni alla.
*
Opin ennustamaan, milloin myrsky saapuu.
Seurasin pilvien liikettä, ruohonkorsien taipumista tuulta vasten. Lintujen laulua ja ilman kosteutta ihollani. Ne auttoivat minua näkemään myrskyn kauan ennen sen saapumista horisonttiin. En viipynyt kauaa ulkona sellaisina päivinä.
Aina minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa. Kuusi vuotta myöhemmin olimme jälleen matkalla Urviin, kun tunsin tutun kihelmöinnin niskassani.
Kukaan muu ei vielä nähnyt myrskyn tuloa. Vankkurimme rullasivat eteenpäin tavallista tahtia, piittaamatta yksittäisistä otsillemme ripeksivistä pisaroista. Jos pysähtyisimme nyt, saattaisimme joutua viettämään yön tiellä. Ne olivat rauhaisampia aikoja, mutta siitä huolimatta tiet olivat turvattomia yöllä. Erämaassa eli ihmisiä pahempia olentoja.
Pelko kiinni jäämisestä oli kuitenkin erämaan pelkoa suurempi. Ohjeistin meidät pysähtymään, mutta vain lyhyeksi hetkeksi, jotta voisin vastata luonnon kutsuun. Päätimme pitää lyhyen tauon ja jatkaa vartin kuluttua. Sillä aikaa piilouduin läheiseen metsään ja odotin myrskyn tuloa.
Minun ei tarvinnut odottaa kauaa. Pilvet tummensivat päivän yöksi, ja taivas repesi yllämme. Vesi kasteli minut kauttaaltaan, ja kauempana tieltä, kuulin huutoja ja hevosten hirnuntaa. Suljin korvani äänille. Keskityin ainoastaan taltuttamaan kivun. Mutta täällä, paljaan taivaan alla se oli vaikeampaa. Täällä myrsky ei ollut vain välähdyksiä tai ikkunoiden takaa vaimeasti kuuluvaa jyrinää. Täällä jokainen salamanisku sokaisi minut, ja jokainen ukkosen jylähdys vavisutti maailmaa niin, että korvissani soi.
Ja kihelmöinti ihollani…
Tiedätkö, miltä salama maistuu kielelläsi? Miltä ukkonen tuntuu luissasi?
Tiedän, että tiedät, koska olet ensimmäinen kaltaiseni, jonka olen koskaan tavannut. Siitä huolimatta kuvailen sen sinulle. Vaikka tiedän, etteivät sanat tee sille oikeutta.
Se tuntui siltä, kuin maailma olisi pysähtynyt. Ensimmäisenä muistan valon. Se lankesi kaukaa yltäni, kuin pilvien keskeltä purkautuva auringonsäde. Se kasvoi hetki hetkeltä kirkkaammaksi, kunnes sen valkeus täytti minut joka jäsentä myöten, ja se loisti kuin päivä jopa suljettujen silmien takaa.
Sitä seurasi tunne, johon tiivistyi kaikki se, mitä olin tuntenut Ikikiven koskettamisesta saakka. Turruttava kihelmöinti, joka värisytti kehoani selkärangassa asti. Maku kielelläni, joka toi mieleen veren. Ääni—
—ensin, se oli kuin laulua. Kuin lasin helähdys, kuin metallin kilahdus metallia vasten.
Sitten jyrähdys, jonka ääntä en unohda koskaan. Luulin, että korvani halkeaisivat. Tiesin, että sen olisi pitänyt sattua, mutta en tuntenut mitään. Seisoin vain paikalleni kangistuneena ja katselin, kun taivas kaatoi tulta suonieni lävitse.
Yhden hetken kuvittelin näkeväni ihoni alle, syvälle luihin saakka. Sitten välähdys purkautui ja satoi ympärilleni kymmeninä pieninä haarukoina, jotka iskivät kipinää ympäröivään maahan ja jättivät ilmaan terävän, hiukan palaneen hajun.
Vasta jälkikäteen käsitin, mitä todella oli tapahtunut.
Kun liikutin jalkojani lähteäkseni, kehoni liikkui hitaasti, unenomaisesti. Äänet korvissani olivat vaimeita, kuin kaikki olisi paksun vesivallin takana. Kun käännyin katsomaan taakseni, näin sen.
Kohdassa, jossa olin seissyt, maa oli hiiltynyt pikimustaksi. Se muodosti nurmikolle pienen, pyöreän renkaan, jonka keskellä ei enää kasvanut mitään. Siitä haarautui edelleen kymmeniä, mustia keiloja, jotka toivat mieleen salaman haarukat.
Ja kaiken tuon keskellä oli oma varjoni. Piirtynyt todiste siitä, että tässä olin minä.
Salama oli iskenyt minuun, mutta minä elin. Liikuin yhä verkkaasti, kuin siirapissa, mutta liikuin siitä huolimatta. Hengitin yhä. Sydämeni löi yhä.
Minä elin, mutta salama myös eli minussa.
*
Siitä eteenpäin piileskely oli lähes mahdotonta.
Riippumatta siitä näinkö taivaalla pilviä vai en, myrsky seurasi mukanani. Kun kiedoin huivia kaulani ympärille, valoa purkautui sormieni välistä. Kun kurotin kuparipannua kohti, valokaari virtasi käsistäni. Alkuun kykenin kätkemään sen pysyttelemällä kauempana muista. Minusta tuli erakko: se omituinen, yksinäinen nuori, joka ei puhunut kellekään. Karkasin entistä useammin kotoa, mutta ajan myötä, kylässäni lakattiin olemaan huolissaan minusta. Olinhan jo kuusitoista. Melkein aikuinen.
Silti, kun jouduin jättämään kotini, olin aivan liian nuori.
Muistan siitä päivästä sen, että oli kaunis ilma.
Edellisenä päivänä oli riehunut myrsky. Salamointi oli jatkunut tuntikausia, niin ulkona kuin sisälläni. Sitä seuraavana aamuna oloni oli kuitenkin tyyni, ja uskaltauduin menemään ulos. Kiertelin metsässä tuntikausia, keräillen yrttejä ja nauttien auringosta. Kenties, jos voisin yhtä hyvin vielä kävelyni jälkeen, voisin liittyä muiden joukkoon illalliselle.
Kun palasin kotiin, se tapahtui.
En ole aivan varma, mikä laukaisi sen. En muista siitä hetkestä mitään erityistä. Muistan avanneeni oven. Sitten, välähdyksen. Ukkosen paukkeen, joka iski piiskaniskun lailla. Hiiltyneet yrtit käsissäni. Sitten – savua kaikkialla, seiniä pitkin kivunneet kipinät.
Kun muut saapuivat kotiin, talo oli jo ilmiliekeissä. Kun he kysyivät minulta, mitä oli tapahtunut, sanoin, että pallosalama oli tullut sisään ikkunan kautta. Sen jäljet näkyivät yhä seinässä mustina hiiltyneinä viiruina, haarukkamaisina juovina särkyneen lasin pinnalla. En jäänyt odottamaan, uskoivatko he minua. Minä juoksin. Menin ainoaan paikkaan, josta uskoin saavani vastauksia. Palasin Ikikiven luo.
*
Kun saavutin Ikikiven, oli jo yö.
Tiesin, että ulkona oli vaarallista, mutta tapahtuneen jälkeen en pelännyt mitään. Mikään ei voisi satuttaa minua enempää kuin mitä minä voisin satuttaa takaisin.
Kiipesin Ikikiven laidalle, samaa reittiä kuin viimeksi. Kuunvalossa laakso näytti erilaiselta. Maailma ympärillä oli tyhjä minua lukuun ottamatta, ja hiljaisuus oli niin syvää, että kuulin oman sydämeni lyönnit.
Vaikka pelkäsin sitä, mitä saisin tietää, kurotin sormeni metallia kohti. Silloin kuulin hänet.
”Seis!”
Käännyin ympäri. Minulla kesti hetken paikantaa äänen lähde. Sitten käsitin sen tulevan Ikikiven juurelta, josta erotin yksittäisen ihmishahmon. Oli niin pimeää, etten nähnyt hänen kasvojaan kunnolla. Erotin vain hiukan kumaran selän, keppiä vasten nojaavat kädet.
”Anteeksi?” vastasin hänelle. ”Kuka sinä olet?”
”Tule alas, ja kerron sinulle.”
Taistelin pakenemisen halua vastaan. En tunnistanut äänen omistajaa, enkä luottanut kehenkään. Mutta jokin tässä äänessä kertoi minulle, ettei sen haltija halunnut minulle pahaa. Siispä kipusin alas ja kohtasin hänet.
”Onko sinulla nimi, nuorikko?” muukalainen kysyi.
”Vaal”, vastaan hänelle. Se ei ollut oikea nimeni, vain pala siitä. Mutta sillä hetkellä se sai riittää.
”Minun nimeni on Játa”, muukalainen vastasi. En ollut koskaan tavannut ketään, jolla olisi sellainen nimi. Hän ei ollut täältäpäin. ”Mitä teet täällä tähän aikaan yöstä, Vaal?”
”Minä…” Yritin keksiä vastausta. Yritin sanoa mitä tahansa, mikä ei saisi minua kuulostamaan hullulta. En kuitenkaan keksinyt mitään.
”Kosketit Ikikiveä, vai kuinka?” Játa ei edes odottanut vastaustani. ”Tietenkin kosketit. Et sinä muuten olisi täällä.”
”Niin”, vastasin hänelle, vaikka hämmennys yhä valtasi minut. ”Niin kosketin.”
”Ja nyt haluat tietää, mitä sinulle on tapahtumassa, vai kuinka?”
En voinut käsittää, mistä Játa tiesi, mitä kävin läpi. Ääni syvällä sisälläni huusi, että minun tulisi pysyä hiljaa. Etten saisi kertoa kellekään. Mutta silti minä kerroin.
”En ymmärrä, miksi tämä tapahtuu juuri minulle.” Katsoin Ikikiveen, sen ikuisesti sileään pintaan. ”Meistä jokainen koski Ikikiveen.”
”Teistä jokainen ei ole kuin sinä.” Játa piti tauon. ”Ikikivet eivät ole vain tavallisia kiviä. Ne ovat verkosto. Jäänne ajasta, joka on kadonnut muistista kauan sitten. Mutta niiden mahti elää yhä.”
”Mahti?” Katsoin käsiäni, kuin odottaen niiden iskevän kipinää koska tahansa. ”Siksikö kutsut… tätä?”
”Siksi sitä kutsuu väki, joka ei ymmärrä sen voimaa. Sille on toisia nimiä, oikeampia nimiä. Mutta yhtäkään niistä ei tunneta täällä.”
Kohotin katseeni. Yritin etsiä silmiä Játan kasvojen keskeltä, mutta oli yhä liian pimeää. Erotin vain varjoja. ”Mistä sinä tiedät, mistä tässä on kyse?”
”Et ole ensimmäinen etkä viimeinen”, Játa vastasi. ”Mutta minä en voi auttaa sinua.”
”Kuka sitten voi?”
”Voit jäädä tänne ja antaa heidän polttaa sinut, tai määrätä lääkkeitä sairauteen, jota ei voi parantaa. Tai voit seurata Ikikiviä pohjoiseen, kunnes saavut kaupunkiin nimeltä Kvara. Kun olet perillä, tiedät kyllä.”
”Mistä tiedän sen?”
”Sinä tiedät, miltä myrskyn mahti tuntuu. Täällä olet yksin, mutta Kvarassa olet vain yksi pisara loputtomassa meressä.”
Játa ei sanonut enempää. Kun avasin suuni puhuakseni jälleen, hän oli jo poissa. Koska en voinut muutakaan, noudatin hänen neuvojaan. Käänsin katseeni pohjoista kohti tielle, joka oli lakannut olemasta kauan sitten.
Kohti Kvaraa.
*
Siellä minä tapasin sinut.
Suonissasi on taivaan tulta. Kohotat kätesi, ja salamat satavat sormiesi kärjestä. Valkoiset hiukset tanssivat kasvojesi ympärillä. Purppuransinisten silmien takana välkehtii jumalainen viha.
Tiedän, että minun tulisi pelätä, mutta en pelkää. En saa katsettani irti sinusta, vaikka kuinka yritän. Olet yhtä aikaa kauneinta ja kammottavinta, mitä olen koskaan nähnyt.
Kun muut sulkevat silmänsä ja kumartavat päänsä hävityksen edellä, minä kohotan katseeni sitä tuhoa kohti, joka olet sinä.
Kielelläni polttelee vain yksi kysymys.
Kuka sinä olet?
