Nimi: Neljälläkin tassulla voi kompuroida
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: veljesdraama, maaginen realismi
Hahmot: Aatos ja Ilias (myöhemmissä osissa myös Joose ja Kaspian)
Juoni: Järkyttävä paljastus saa Iliaksen elämän kääntymään päälaelleen, ja hän menettää kontrollin sisäisestä ketustaan. Ilias on eksyksissä eikä tiedä, mitä tehdä itsellään. Hän päätyy hakemaan tukea ja neuvoa vastahakoiselta kaksoisveljeltään, Aatokselta.
Haasteet: Neliottelu ja Inspiroidu kuvasta (
klik)
A/N: Uudelleenkirjoitus Tassuista! Kirjoitin tätä ficletsarjana joskus vuonna 2016, kunnes tarina lähti niin pahasti sivuraiteile, että päädyin poistamaan koko sotkun. Se on nyt parisen vuotta odottanut uudelleenkirjoitusta, ja koska hahmot ovat minulle rakkaita, päätin viimein tarttua toimeen!
1. lukuIlias Jokin oli vialla. Pahaenteinen aavistus jäyti Iliasta viikkotolkulla. Hän yritti selittää tunteen stressillä ja huonosti nukutuilla öillä, mutta se ei lakannut väijymästä häntä. Ilias tarkasti moneen kertaan kalenterin, laskut, tiliotteen ja sähköpostit, jos jotakin oli jäänyt huomaamatta. Ilias soitti jopa kotiin ja kysyi, oliko siellä kaikki kunnossa.
”Meillä on kaikki hyvin”, äiti sanoi. ”Miksi kysyt?”
Ilias oli haluton vastaamaan. Hän ei uskonut ennakkoaavistuksiin tai mihinkään, mitä ei voinut selittää tieteellisin faktoin. Ilias ei ollut hippustakaan taikauskoinen. Siksi häntä kiusasi niin kovasti tämä epälooginen tunne, jolle ei löytynyt järkeenkäypää selitystä. Sen olemassaolo alkoi häiritä Iliaksen elämää jo ihan tosissaan.
”On vain sellainen olo”, Ilias päätti kertoa, ”että jotain kamalaa tapahtuu.”
”Niinkö?” äiti ei viitsinyt salata yllätystään. ”Sinulla?”
”Minulla”, Ilias huokaisi ärtyneenä.
”Miten muodonmuuttaminen sujuu?” äiti kysyi.
”Hyvin. Ei siinä ole ollut ongelmia”, Ilias vastasi, ”mutta ei se tarkoita, etteikö tämä liittyisi jotenkin siihen.”
”Sitä minäkin arvelen”, äiti sanoi. ”Kettu aistii ja havaitsee niin paljon ihmistä enemmän. Signaalien tulkitseminen onkin sitten toinen juttu.”
”Tiedetään”, Ilias mumisi. Hänen tukahdutti turhaantuneen puhahduksen. Tietenkään äidiltä ei ollut saatavissa mitään muuta kuin yleispäteviä viisauksia. Hänen täytyi selvittää ongelma ihan itse, kuten aina. ”Tiedätkö, mitä Aatokselle kuuluu?”
”Mikset soita hänelle ja kysy itse?” äiti sanoi.
”No kun – hmm”, Ilias mutisi välttelevästi.
”Oletteko te taas riidoissa?” äiti kuulosti niin pettyneeltä, että Iliakselle tuli heti huono omatunto.
”Ei olla”, Ilias sanoi, ja se oli ihan totta. Hän ja Aatos eivät olleet riidelleet pitkään aikaan. He eivät vain pitäneet yhteyttä. ”Tuntuisi liian oudolta soittaa, kun ei ole mitään asiaa.”
”Onpas”, äiti sanoi. ”Haluat tietää kuulumiset. Miksi minä joudun aina olemaan välikätenä?”
”Se on niin kiusallista”, Ilias huokaisi. ”Ei me osata puhua toisillemme. Siksi me yritetään pitää se mahdollisimman minimaalisena.”
”Ei teidän puhetaidot kuule vaikenemalla parane”, äiti sanoi. ”Soita Aatokselle. Ihan varmasti sekin haluaa kuulla sinusta.”
”Näinköhän”, Ilias sanoi. ”Se varmaan nauraisi minulle.”
”Yrität vain keksiä tekosyitä olla soittamatta. Olet aikuinen. Käyttäytyisit sen mukaisesti”, äiti ojensi. Ilias tuhahti. ”Älä puhise siellä. Pitääkö pyytää isä puhelimeen puhumaan sinulle järkeä?”
”Ei tarvitse”, Ilias sanoi nyreänä. ”Minä soitan.”
”Hyvä.”
Ilias empi hetken. Hän ei tahtonut tartuttaa ikäviä ajatuksiaan, mutta hän ei voinut jättää sitä sanomattakaan:
”Pitäkää te huolta itsestänne ja toisistanne, jooko?”
”Totta kai”, äiti sanoi. ”Sinä myös.”
”Joo. Terkkuja isälle ja Kassulle”, Ilias sanoi.
”Joose on täällä myös”, äiti sanoi.
”Totta kai on”, Ilias sanoi tympääntyneenä. ”No, terkkuja myös sille idiootille.”
”Välitän rakkaat terveisesi”, äiti hymähti. ”Oli kiva, kun soitit.”
Ilias hoiti lopettelupuheet loppuun ja katkaisi puhelun. Hän jätti kännykän sohvapöydälle ja kasteli huonekasvit miettien, soittaisiko hän Aatokselle vaiko ei. Ei yhtään tehnyt mieli, mutta entä jos aavistus koski nimenomaan Aatosta? Ehkä oli kyse jostakin kaksosjutusta, vaikka Ilias ei uskonutkaan sellaisiin. Todennäköisemmin hänellä oli alitajuisesti ikävä veljeään, ja siksi hänen aivonsa olivat kehitelleet tämän epämääräisen aavistuksen, jotta hän ottaisi yhteyttä.
”Paskat”, Ilias sanoi ääneen ja otti kännykkänsä. ”Minä soitan sille.”
Olisipahan sitten viivattu yli sekin mahdollisuus. Aatos oli hänen yhteystiedoissaan ensimmäisenä. Ilias painoi numeroa ja nosti puhelimen korvalleen. Se ehti tuutata hetken.
”Aatos Kujansuu.”
Miksi se vastasi hänelle koko nimellä? Ilias ihmetteli. Oliko Aatos poistanut hänen numeronsa? Ilias loukkaantui tästä mahdollisuudesta niin, että tervehtimisen sijaan hän sanoi:
”Jaa, menitkö hukkaamaan numeroni? Ei siis ihme, ettei sinusta ole kuulunut.”
”Ilias”, Aatos sanoi. Sentään se tunnisti hänet vielä äänestä. ”Olen huoltamassa autoa enkä ehtinyt katsoa, kuka soittaa. Enkä minä saisi sinua elämästäni, vaikka haluaisinkin. Et itsekään ole juuri soitellut.”
”Soitin nyt”, Ilias puolustautui. ”Mitä kuuluu?”
”Työkeikkoja riittää.” Aatos oli ammattivalokuvaaja, taitava sellainen, sen Iliaskin joutui myöntämään. ”Entä sinulle?”
”Töitä myös”, Ilias sanoi. ”Minulla ja Reetalla on pian vuosipäivä.”
”Onneksi olkoon”, Aatos sanoi ja onnistui kuulostamaan vilpittömältä.
”Onko sinulla ketään?” Ilias kysyi.
”Ei”, Aatos sanoi, mutta se ei ollut pahoillaan asiasta. Aatos ei ollut parisuhdeihminen.
”Kaikki on siis kunnossa?” Ilias varmisti.
”Mitä on tekeillä?” Aatos kysyi heti. Ilias tiesi, että hänen aikeensa olivat paljastuneet.
”Ei mitään”, hän sanoi ja puri huultaan. ”Minä vain – minulla on sellainen aavistus.”
”Aavistus?” Aatos kuulosti huvittuneelta. Iliasta suututti.
”Niin”, hän sanoi hampaitaan kiristellen. ”Usko tai älä, olin huolissani sinusta.”
”Herttaista”, Aatos sanoi sarkastisesti. ”Kaikki on kuitenkin ihan kunnossa. Ehkä sinun olisi syytä alkaa meditoida. Varmaan vain tuo sinun luontainen takakireytesi oirehtii.”
”Pää kiinni”, Ilias ärähti. ”Miksi edes vaivauduin? Sinä et piittaa vittuakaan, kuten tavallista.”
”Älä nyt pienestä härnäyksestä suutu”, Aatos sanoi. ”Onko
sinulla kaikki hyvin?”
”Ei”, Ilias sanoi, ”tämä vaivaa minua ihan oikeasti. Ei minulla ole tapana aavistella yhtikäs mitään.”
”Tiedän”, Aatos sanoi. ”Mitä ketulle kuuluu?”
”Ihan hyvää. Muodonmuutos sujuu ongelmitta”, Ilias sanoi.
”En tarkoittanutkaan sitä”, Aatos sanoi. ”Oletko havainnut jonkin muuttuneen? Haistanut jotain uutta, kuullut outoja ääniä tai nähnyt erikoisia unia?”
Ilias mietti sitä hetken.
”En ole pannut merkille”, hän joutui lopulta myöntämään.
”Ehkä kannattaisi”, Aatos sanoi. Iliasta nolotti se, että Aatos oli heti tullut ajatelleeksi kettuaistimuksia. Ilias oli tottunut olemaan perheen ekspertti, mitä tuli heidän eläinpuoliinsa. Opettajana oleminen oli hänen kutsumuksensa – siksi hän opetti biologiaa kaupungin toisiksi suurimmassa lukiossa – eikä Ilias tykännyt yhtään oppilaan roolissa olemisesta.
”Joo”, hän sanoi pahantuulisena.
”Siinä on suunnitelma”, Aatos yritti lohduttaa, sillä veli tunsi hänet ja hänen lähes lapsellisen vimmansa olla aina ensimmäinen aivan kaikessa.
”Niin”, Ilias sanoi, ja hän päätti sen olevan hyvä. ”Miksei me jutella useammin?”
Härnäystä ja tarpeetonta pätemistä lukuun ottamatta Aatoksen kanssa oli mukava jutella. Miksei Ilias ollut muistanut, että hänen veljensä oli kuitenkin pohjimmiltaan ihan hyvä tyyppi?
”En tiedä”, Aatos sanoi. ”Ei meillä kai ole hirveästi asiaa toisillemme. Meillä on ihan erilaiset ammatit ja kiinnostuksenkohteet. Meillä on vain samat vanhemmat ja sama syntymäpäivä.”
”Ja samat pikkuveljet”, Ilias muistutti.
”Niin. Nekin”, Aatos hymähti. ”Mitä, onko sinulla ikävä minua?”
Aatos härnäsi taas. Se odotti kieltävää vastausta. Ilias kuitenkin päätti olla rehellinen.
”Voi ollakin”, Ilias sanoi.
”Helvetti, se sinun aavistuksesi on todella pannut pääsi sekaisin”, Aatos naureskeli. Iliakselle tuli vähän paha mieli. Ilmeisesti tunne ei sitten ollut molemminpuolinen. Aatos ei kaivannut häntä elämäänsä tämän enempää.
”Hyvä, että sinulla on kaikki okei”, Ilias sanoi. ”Minun täytyy nyt mennä. Moikka.”
”Moikka. Jutellaan taas”, Aatos sanoi, mutta se ei tarkoittanut sitä. Puhelu katkesi.
”Mäntti”, Ilias mutisi. Ilias avasi telkkarin ja yritti katsoa keskeneräistä rikossarjaa, mutta hänen paha aavistuksensa oli vahvempi kuin koskaan. Mistä oli kyse?