Ficin nimi: Aluista ja lopuista
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Kuroko no Basuke
Genre: Slice of life, hurt/comfort
Varoitukset: Päähahmon isän kuolema
Summary: Akashi palaa Tokioon monen vuoden jälkeen isänsä kuoleman jälkeen.
A/N: Aloittakaamme kirjoittajan kootuista selityksistä. Kuroko no Basuken ensimmäinen kausi tuli Netflixiin tämän vuoden alussa. Pitkin vuotta uusia kausia on lisätty sinne, minkä johdosta koko sarja Extra Gamea myöten on nyt katsottavissa ja jopa suomitekstityksillä. Minulle tämä fandom ja erityisesti tämä nimenomainen paritus oli todella tärkeä siinä vuosien 2014-2015 kieppeillä, joten noina aikoina tulin kirjoittaneeksi aika monta tekstiä näistä hahmoista. Akashi on yhä silmäteräni, minkä lisäksi tänä vuonna sarjan tulo Netflixiin on herättänyt nostalgisia fiiliksiä. Minusta tuntui, että tahdoin hyvästellä vielä tämän parituksen kunnolla ficin muodossa ja antaa vanhojen lemppareiden seikkailla vielä kerran kirjoittamassani tekstissä aikuisina. Tiesin haluavani julkaista tämän tekstin joulun ja uuden vuoden välillä, koska se on ajankohta, johon tämä teksti sijoittuu. Ensisijaisesti tämän ficin kirjoittaminen on ollut minulle hyvän mielen projekti, jonka tarkoituksena on ollut kirjoittaa nimenomaan sellainen teksti, jonka itse tahtoisin lukea Akashi-nostalgiapärinöissäni, mutta syystä tai toisesta kukaan ei ollut kirjoittanut angstista AkaKise tulevaisuus AU:ta, jossa vietetään Sei-chanin isän hautajaisia, joten minun oli tehtävä se itse. Tiedän, ettei tämä ficci tai kirjoitustyyli ole kaikkien makuun (eikä tarvitsekaan olla), mutta ymmärtäjät ymmärtää, ja jos olet yksi heistä, onneksi olkoon - tämä olkoon myöhäinen joululahja minulta sinulle! Tai mikseipä myös todella aikainen, jos löydät tänne kesäkuussa 2031?
*
Tokioon palaaminen oli aina omanlaisensa prosessi. Seijūrō oli osannut varautua ruuhkiin, mutta yllättävää oli se, miten auton kävelyvauhdilla eteenpäin matelu ja kaukana horisontissa siintävät valot tekivät olosta uneliaan.
Alkumatka oli kulunut työasioita pohdiskellen ja osakepörssejä seuraillen, mutta Kanagawan paikkeilla moottorin tasainen hyrinä oli käynyt kovin uuvuttavaksi, eikä Seijūrō ollut hennonut kieltää itseltään lepoa, sillä olihan sellainen tärkeää, minkä lisäksi aktiivisuusrannekkeen mukaan syvän unen määrä oli ollut viime päivinä aivan liian vähäistä. Niinpä Seijūrō oli painanut päänsä ikkunaa vasten ja pyytänyt kuljettajaa herättämään hänet lähellä määränpäätä sen varalta, että väsymys veisi voiton.
Varsinaisesta unesta puhuminen olisi ollut liioittelua, mutta Seijūrōn kaikki ajatukset olivat kietoutuneet yhteen epämääräiseksi sanojen ja kuvien väliseksi sekasorroksi, jossa työasiat, kuluneiden päivien tapahtumat ja satunnaiset muistot sulautuvat yhteen. Nuo täysin toisiinsa liittymättömät ajatukset eivät olisi kytkeytyneet kiinni toisiinsa hereillä, mutta tuossa oudossa unen ja valveen välisessä olotilassa logiikalla ei ollut väliä, eikä mikään virkistänyt mieltä yhtä tehokkaasti kuin surrealismista kohtuudella nautiskelu.
Niin, tosiaan.
Kaksikymmentäkahdeksan pari päivää sitten täyttäneenä Seijūrō ei voinut väittää olevansa vanha, mutta vielä jokunen vuosi sitten hän olisi kokenut tuhlaavansa kallista aikaansa käyttäessään sitä tehottomasti mitään tekemättä. Nyt asiat hänen tärkeysjärjestyksessään olivat toisin – henkisellä hyvinvoinnilla oli painoarvoa.
Radiosta kuului mainoksia, kunnes juontaja ilmoitti, että moottoritie kuudella oli tapahtunut kahden henkilön kuolemaan johtanut ulosajo. Tämän seurauksena liikenne Tokiosta pohjoiseen takkuaisi. Pienen hetken ajan Seijūrōn rintaa vihloi, mutta tasainen hidas vauhti ja pehmeästi auton kaiuttimista soiva musiikki tyynnyttivät hänen mielensä nopeasti. Lopulta olo oli rauhoittunut tarpeeksi uuteen yritykseen levon osalta, minkä johdosta Seijūrōn silmät painuivat kiinni, ja viimeinen ajatus oli se, että hetki sitten puhuneen juontajan ääni oli kuulostanut joltakulta vuosia sitten vahingossa unohtuneelta.
”…noin varttitunnin kuluttua,” kuljettajan ääni puhui seuraavassa hetkessä.
Seijūrō avasi silmänsä. Väsytti ja palelsi, mutta vilkaisu ulos ikkunasta piristi kummasti.
Teikōn yläasteen piha näkyi oikealla. Liikuntasalin ikkunasta kajasti kirkas valo.
”Kiitos,” Seijūrō sanoi kuljettajalle, joka nyökkäsi auton etupeilille ennen kuin käänsi katseensa takaisin tiehen.
Pian auto pysähtyikin tutun talon pihaan. Seijūrō maksoi kyytinsä, heitti takin niskaansa ja kertoi kuljettajalle huolehtivansa matkatavaroistaan itse, sillä mukana oli vain kaikki välttämätön. Tämän reissun tarkoitus ei ollut kestää pitkään, joten parhaassa tapauksessa Seijūrō olisi matkalla takaisin Kiotoon jo ennen uutta vuotta.
Ovella tummiin pukeutunut mies kumarsi Seijūrōlle, joka vastasi eleeseen toisella vastaavanlaisella. Edellisestä vierailusta oli kulunut tovi, joten hän ei tuntenut talon henkilökuntaa, mutta heidät tunnisti kaukaa jäyhästä olemuksesta ja vanhoillisista työasuista.
Ulko-oven jälkeisellä käytävällä Seijūrō tapasi vielä kolme muuta työntekijää. Yhden heistä hän otaksui olevan hänen henkilökohtaisesti palkkaamansa konsultti, kun taas kahden muun saattoi olettaa edustavan sitä henkilöstöä, joiden tehtäviin kuuluivat talouden päivittäiset askareet. Heidän lopputilinsä pitäisi maksaa pikimmiten nyt, kun talo tyhjennettäisiin.
”Isänne odottaa teitä toimitiloissamme,” konsultti sanoi kaikkien kumarrettua.
Seijūrō kiitti miestä ja pyysi kahta muuta kirjoittamaan ylös yhteystietonsa varmuuden vuoksi ennen kuin kiitti henkilöstöä toistamiseen hänen odottamisestaan ja kertoi sitten jatkavansa itsenäisesti valmisteluita tulevien päivien osalta. Vihjaus ymmärrettiin, avaimista luovuttiin ja lopulta talo jätettiin Seijūrōn haltuun.
Askeleet kaikuivat tyhjän talon käytävillä Seijūrōn kävellessä kohti portaita. Matkalaukku oli niin kevyt, ettei siitä tarvinnut murehtia, eikä taloksi tarvinnut asettautua heti. Seijūrō voisi aivan yhtä hyvin hoitaa hetimmiten isän kamarin kunnon tarkastamisen pois päiväjärjestyksestä. Se vaikutti tehtävältä, jonka suorittamisesta isä olisi ollut hyvillään tai ainakin helpottunut.
Niin, isä.
Seijūrō pysähtyi hänen kamarinsa ovella odottaen vastausta vanhan tottumuksen vuoksi ja ilmoitti käyvänsä sisään pahoiteltuaan ensin häiriötä. Huone tuoksui suitsukkeilta ja tuoreelta riisiltä. Isä oli tehnyt jo eläessään selväksi sen, että hänen hautajaisiaan vietettäisiin mahdollisimman perinteikkäin menoin, eikä kenenkään viimeisen tahdon päälle tallominen tuntunut mielekkäältä. Kaikista perinteikkäimmät riitit, kuten ruumiin peseminen henkilökohtaisesti ja isävainaan huulten valelu vedellä olivat jääneet tekemättä, mutta ainakin kamarissa näytti suurin piirtein siltä, miltä piti.
Näyttihän?
Seijūrō veti syvään henkeä ja muistutti itseään siitä tehtävästään. Tässä vaiheessa tehtävissä ei ollut enää mitään, vaan tuli keskittyä tulevien päivien suunnitteluun. Ei Seijūrō ollut koskaan isäänsä edes varsinaisesti vihannut, vaikka heillä oli ollut omat erimielisyytensä. Oli totta, että hän oli palkannut jonkun muun hoitamaan kaikki käytännön seikat, mutta kyllä hän sentään voisi tarkistaa vielä sen, että…
että…
…että?
Seijūrō yritti koota ajatuksensa. Hän katsoi edessään aukeavaa tyhjää kamaria kykenemättä prosessoimaan näkemäänsä tai muistamaan sitä, mitä hänen oli edes pitänyt tulla katsomaan. Mitä yhtään kenenkään piti edes tehdä tässä vaiheessa? Ensimmäisenä aamulla pitäisi kuitenkin pitää puhe isän yrityksen johtokunnalle, ylihuomenna edessä olisi paperitöitä, sitten vietettäisiin valvojaiset, joista seuraavana päivänä ruumis tuhkattaisiin.
Seijūrō veti syvään henkeä ja kääntyi rauhallisesti poispäin. Hän hoitaisi asiat pois päiväjärjestyksestä parhaaksi katsomallaan tavalla ja omassa tahdissaan. Sen piti riittää – oli pakko riittää.
Isän kuolema oli tapahtunut niin nopeasti, ettei siihen ollut ehtinyt varautua. Sydän oli vain pettänyt, eivätkä ensihoitajat olleet kyenneet tekemään mitään.
Niin siinä vain oli käynyt.
Seijūrō puristi matkalaukkunsa kahvaa tiukasti ja suuntasi askeleensa kohti vanhaa huonettaan. Hän ei ollut yöpynyt lapsuudenkodissaan vuosiin, joten olettaa saattoi, ettei vanhassa huoneessa ollut enää mitään, mutta olisi tuntunut oudolta asettautua yhteen vierashuoneista. Kenties tila oli muutettu ylimääräiseksi toimistoksi, jossa hyvällä tuurilla oli sohva tai huonekalut oli peitetty lakanoin. Jälkimmäinen ajatus tuntui lähes lohdulliselta ja siihen Seijūrō turvautui avatessaan oven ja kurkistaessaan sisään.
Huone näytti tismalleen samalta kuin viimeksi vieraillessa.
Kaiken henkilökohtaisen – valokuvat ja mitalit, sekä kunniakirjat – Seijūrō oli vienyt mennessään jo kauan sitten, mutta vanha vuode ja lipastot olivat paikoillaan. Kaikki pinnat hohtivat puhtauttaan, mistä pääteltynä kodinhoitaja oli mitä todennäköisimmin käynyt pyyhkimässä pölyt ja kiillottamassa peilit juuri ennen Seijūrōn tuloa. Tuskinpa isä sentään oli vaatinut vastaavanlaista perinpohjaista puunausta päivittäin. Hän ei ollut odottanut Seijūrōn vierailuita, saati sitten vaivautunut matkustamaan Kiotoon. Sikäläisistä juuristaan huolimatta isä ei pitänyt kaupungista, sillä se oli uudistunut liiaksi, mennyt pilalle. Vain kiotolaisuutta kohteliaisuutta hän oli ilmaissut kaipaavansa.
Seijūrō puristi matkalaukkunsa kahvaa entistäkin tiukemmin kädessään niin, että tunsi kynsiensä uppoutuvan kämmeneensä. Hänen kurkkuaan kuristi, vaikka ei hän muistanut elätelleensä toiveita siitä, että jonain päivänä isään saisi jonkinlaisen puheyhteyden. Oli mahdotonta kaivata jotain, mitä ei ollut koskaan ollutkaan, mutta ei tämän silti pitänyt päättyä näin.
Seijūrō empi hetken ja astui viimein kunnolla sisään. Hän heitti matkalaukkunsa vuoteelle, avasi sen ja otti esille päällimmäisenä olevan toilettilaukun ajatuksenaan pestä hampaat ja asettua levolle. Iltarutiininsa hän suorittikin, mutta sängyssä ajatukset alkoivat kiertää kehää aina kuolintodistuksesta työasioihin. Paperitöitä oli edessä paljon, ja vaikka Seijūrō oli ottanut viikon vapaaksi hoitaakseen hautajaismenot pois alta, hänen olonsa oli levoton. Uusi vuosi oli tuloillaan, minkä jälkeen asiat hiljentyisivät hetkeksi, eikä ketään saisi kiinni.
Aikansa pyörittyään Seijūrō nousi ylös ja päätti käyttää yön valvotut tunnit hyväkseen. Hän asettui isän työhuoneeseen puhelimensa kanssa, vastasi muutamaan sähköpostiin ja päätti varmuuden vuoksi käydä isän työpöydän laatikot läpi ylimmästä alkaen. Läpikäytävää oli vain vähän, mutta laatikot tarkastettuaan Seijūrō tunsi olonsa uupuneeksi. Hän ummisti silmänsä hetkeksi nojaten taaksepäin työtuolissa tietoisena siitä, että levon osalta aktiivisuusrannekkeen lukemat tuskin mairittelisivat.
Lopulta suurin osan yöstä kului nuokkuessa työtuolilla. Jossain vaiheessa yötä Seijūrō hätkähti putoavaan tunteeseen ja irvisti yrittäessään vaihtaa asentoa. Hän olisi voinut mennä nukkumaan yhteen vierashuoneista, mutta se olisi tuntunut kiittämättömältä sen jälkeen, kun vanha huone oli siivottu tätä nimenomaista vierailua varten.
Seijūrō päätyi torkkumaan aurinkohuoneen sohvalle vielä hetkeksi aika. Oli mahdotonta sanoa, paljon aikaa kului, mutta hänen avatessaan silmänsä ulkona oli vielä pimeää, eikä väsymystä tuntunut enää riittävän sekuntiakaan pidempiin uniin. Tyhjä talo huokui hiljaisuutta, vaikka samaan aikaan siellä kaikui yksinäisyys.
Oli aamulenkin aika.
Pikaisesti nautitun teen jälkeen Seijūrō vaihtoi urheiluvaatteet ylleen ja lähti juoksemaan. Siinä sivussa hän kuunteli aamuradiota ja yritti keskittyä uutisiin ja sääennusteeseen. Ilma tuntui kylmältä ja kolealta, meni luihin ja ytimiin.
Askeleet tuntuivat raskailta, mikä oli toki aivan luonnollista huonosti nukuttujen öiden jälkeen, mutta silti pieni ääni Seijūrōn pään sisällä käski valitsemaan sen pidemmän reitin, joka kulki Teikōn ohitse.
Samapa tuo.
Tämä pienimuotoinen loma oli tarkoitettu nimenomaan henkilökohtaisten asioiden hoitamiselle. Sitä paitsi pidemmän reitin valitseminen voisi selkeyttää ajatuksia sen osalta, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi ja mitä isän yrityksen johtokunnalla tulisi sanoa aamupäivän kokouksessa.
Seijūrō kiihdytti askeleitaan. Teikōn pihan kohdalla hänen oli pakko pysähtyä hetkeksi. Oli arki, mutta niin aikaista, että oppilaat tuskin saapuisivat paikalle hetkeen.
Tuttu pallon pomputuksen ääni kiinnitti Seijūrōn huomion, sai hänet katsomaan kohti ulkokoriskenttää. Ääni ei ollut voimakas, mutta vanhasta tottumuksesta se kiinnitti huomion. Edellisestä kunnon pelistä oli kulunut jo aikaa, vaikka toisinaan Leon kanssa palloa saattoi käydä pomputtelemassa vastaavanlaisella ulkokoriskentällä illan pimeinä tunteina. Silti jokin sai Seijūrōn liikkumaan kohti koriskenttää ja tarkentamaan katseensa sinne päin. Yksinäinen hahmo juoksi pallon kanssa, teki korin toisensa jälkeen liikkuen tavalla, joka näytti niin tutulta, että oli päästävä lähemmäs katsomaan, kenestä oli kyse.
Palloa pomputteleva mies oli pitkä ja harteikas, sekä tavallaan siro. Hän liikkui aluksi hitaasti kuin vastustajansa tahtia tunnustellen, mutta kiihdytti vauhtiaan näkymätöntä puolustajaa kohti räjähtävällä voimalla ja kaartoi hänen ohitseen pompauttaen pallon liikkuessaan niin kovaan asfalttia vasten, ettei sitä voinut napata. Mies eteni korille kierähtäen kahden muun näkymättömän puolustajan ohi heittääkseen pallon korin takaa verkkoon tavalla, johon tässä kaupungissa vain kaksi ihmistä oli koskaan pystynyt.
Seijūrō otti askeleen lähemmäs, tarkensi katseensa, meni niin lähelle, että saattoi koskea ulkokoriskentän metalliaitaa. Hän tunnisti Ryōtan yhä helposti ja jäi seuraamaan vielä tämän seuraavaa harjoitussarjaa hetkeksi.
”Kise?” Seijūrō kysyi miehen tehtyä seuraavan korin ja pompautettua pallon ylös käsiinsä.
Ryōta kääntyi ympäri hämmentyneenä pallo yhä käsissään, mutta kun hän viimein tunnisti puhuttelijansa, hänen kasvonsa kirkastuivat tavalla, joka muistutti Seijūrōa tunteista, jotka hän oli kauan sitten sysännyt syrjään tarpeettomina. Ryōta oli ollut pahuksen komea aikoinaan, mutta jos aamuhämärässä oli ylipäätään mahdollista nähdä mitään kunnolla, Ryōtan piirteet olivat muuttuneet entistäkin veistoksellisemmiksi.
”Akashicchi!” Ryōta hihkaisi ja harppoi oitis lähemmäs verkkoaitaa ja pysähtyi sitten läheisin valotolpan alle niin, että hänen kasvonsa kylpivät sen säihkeessä. ”Hemmetti, siitä on jo aikaa,” hän totesi sitten.
”Tosiaan,” Seijūrō myönsi ja tapaili jotain hymyä muistuttavaa.
”No, miten on?” Ryōta haastoi. ”Kai sinäkin osaat vielä pelata?” hän kysyi, eikä Seijūrō ollut ikinä sanonut ‘ei’ entisille joukkuetovereilleen. Hän naurahti ja pujahti kentälle aidattoman osion lävitse.
”Kolme koria?”
”Kiinni veti.”
Hetken aikaa kaikki tuntui helpommalta.
Ryōta oli vastustajana aivan yhtä haastava kuin Seijūrōn muistoissa. Ulkokenttä ei tarjonnut tilaa hurjimmille heitoille, mutta pahuksen kaukaa Ryōta teki ensimmäisen korinsa ja blokkasi aggressiivisesti ensimmäisen vastaavan yritelmän Seijūrōn osalta ja kaiken päälle runnoi vielä pallon verkkoon sellaisella voimalla, ettei Seijūrō kyennyt sitä estämään. Vasta sen jälkeen mieleen muistui, miten Ryōtaa piti lukea vastustajana. Seijūrō onnistui kuin onnistuikin tekemään ensimmäisen korinsa pitkän pompottelun ja muutaman taka-askeleen jälkeen. Hän myös onnistui pitämään puolensa seuraavaa hyökkäystä vastaan ja varastamaan pallon itselleen vielä yhtä koria varten.
Aamuaurinko alkoi sarastaa, eikä uusia koreja puolin tai toisin tehty pitkään aikaan. Kun ensimmäiset oppilaat alkoivat valua koulun sisäpihaa kohti, päätettiin peli keskeyttää.
”Äh, se päättyi niin nopeasti,” Ryōta harmitteli kulautettuaan juomapullostaan vettä ja tarjosi loput Seijūrōlle, joka otti pullon vastaan kiitollisena. ”Meidän pitää ottaa tämä uusiksi, vai mitä, Akashicchi?” Ryōtan huulilla oli pieni virneentapainen, mutta hänen silmissään oli sitä nälkää, jota tasapelien jälkeen näki.
”Mieluusti,” Seijūrō vastasi. ”Onko sinulla menoa tänä iltana?” hän kysyi päättäen visusti sysätä tulevat päivät pois mielestään.
”Ei, ellet sinä keksi jotain,” Ryōta sanoi. ”Olisi ihan kivaa vaihtaa kuulumisia ja sitä rataa – minulla on päivällä kuvaukset, mutta pääsen kotiin viimeistään seitsemäksi ja olen valmis kahdeksalta. Ja hei, tiedän yhden kivan paikan Roppongissa, jos haluat puida tätä peliä ennen kuin otetaan uusiksi,” hän lisäsi.
”Toki,” Seijūrō hymähti. Hän ei ollut olettanut tulevansa kutsutuksi minnekään, mutta sellainen tuntui virkistävältä vaihtelulta kaikkien kohteliaiden latteuksien ja vakavaakin vakavampien kumarrusten jälkeen.
Osoitteita vaihdettiin, aikatauluista sovittiin ja toivotettiin päivänjatkot tapaamiseen asti. Koulun pihakin oli täyttynyt koulupäivän alkua odottavista oppilaista, joten oli korkea aika lähteä.
Seijūrō hölkkäsi aikomansa matkan verran vielä pelin jälkeen. Perillä lapsuudenkodin pihaa jalkoja poltteli, mutta se oli vain merkki tehokkaasta treenistä. Sisälle isän taloon päästyään Seijūrō otti nopean suihkun, vaihtoi ylleen siistit vaatteet ja antoi itselleen luvan vetää vielä kerran syvään henkeä ennen kuin hän soitti hautajaistoimistoon uudelleen varmistaakseen, että kaikki meni suunnitelmien mukaan. Naapureillekin olisi perinteiden mukaan suotavaa ilmoittaa siitä, mitä oli tapahtunut. Uneliaalla alueella ei ollut kovin useita asukkaita, joten tehtävä tuli hoidetuksi nopeasti. Kaikki oli toivotettu tervetulleeksi valvojaisiin, kuten hyviin tapoihin kuului. Moni oli sanonut tulevansa, mutta yhtäkään heistä tuskin itse paikan päällä tulisi näkemän.
Kun tarvittavat järjestelyt oli saatu hoidettua maaliin, oli jo aika suunnata kohti isän yrityksen keskustoimistoa. Seijūrō naputteli muutaman sanan puhelimensa muistioon kaiken varalta, vaikka pitkää puhetta hän ei aikonut pitää. Oli vain aika ilmoittaa, että toistaiseksi hän astuisi isänsä tilalle.
Lopulta Seijūrō ei edes muistanut, mitä hän oli johtokunnalle tarkalleen ottaen sanonut, mutta puheen päätteeksi moni tuli esittämään suruvalittelunsa. Seurasi liian useita kädenpuristuksia ja kumarruksia, ja joku iso kiho tahtoi lounastaa Seijūrōn kanssa pitkän kaavan mukaan ja puhua vielä yrityksen sisäisistä asioista. Keskustelusta ei jäänyt käteen mitään, mutta aktiivisuusrannekkeen mukaan kalorivajetta oli kertynyt jo sen verran, että väkisin aterian päätteeksi nautitusta viskilasista tuskin aiheutui merkittävää haittaa.
Päivä kului sumussa, mutta alkuillasta kotiin päästyään Seijūrō alkoi tuntea olonsa helpottuneeksi, jopa hyväksi sen johdosta, että päivän viimeinen kohtaaminen tapahtuisi vanhan joukkuetoverin kanssa – joukkuetoverin, joka ei tiennyt kuluneiden päivien tapahtumista liioin mitään.
Ajatus Ryōtan tapaamisesta tuntui niin oudolta kuin luontevaltakin. Sinä aamuna törmääminen kenen hyvänsä menneisyyden tuttavuuden kanssa olisi voinut tapahtua. Kunkin Teikōn entisen pelaajan kanssa olisi tullut vastaavasti pelattua matsi ja kenties myös sovittua myöhemmästä tapaamisesta, mutta kun kyseessä oli nimenomaan Ryōta, kaikki tuntui helpommalta näin.
Oli mielekästä tavata joku sellainen, jolta saattoi odottaa kevyitä keskusteluita ja hauskoja sivuhuomioita.
Seijūrō tuijotti peiliin pitkään ennen lähtöä. Hän oli valinnut vaatteitaan hieman kauemmin kuin olisi välittänyt edes itselleen myöntää ja kammannut hiuksensa niin, etteivät ne sojottaneet joka suuntaan, mutta peiliin katsoessa totuus viimeaikaisten unien määrästä vain kävi julki, minkä lisäksi vasemmassa silmäkulmassa näkyi jotain, mikä muistutti epäilyttävästi ensimmäistä iän tuomaa juovaa.
Ennen pitkää oli vain pakko antaa asian olla ja yrittää keskittyä muihin asioihin.
Kyyti odotti pihalla Seijūrōa tämän ollessa vihdoin valmis illan tapaamiseen. Hän nyökkäsi kuljettajalle, kertoi osoitteen ja toivoi, etteivät huonosti nukuttujen öiden jäljet näkyisi liialti hänen kasvoillaan.
Ryōtan nykyinen osoite ei ollut kovin kaukana Seijūrōn lapsuudenkodin osoitteesta. Korkean kerrostalon sisäpihalle kaartaessa Ryōta jo näytti odottavan alhaalla. Hän ei noudattanut niitä tapoja, joita ihmiset Seijūrōn ympärillä yleensä noudattivat, eikä siten odottanut, että kuljettaja tulisi avaamaan oven, vaan harppoi kuljettajan puoleiselle takaovelle itse ja tempaisi takaoven auki omin avuin ennen kuin kuljettaja oli edes ehtinyt kysyä toimintasuunnitelmaa.
Seijūrō huomasi hymyilevänsä.
”Akashicchi!” Ryōta hihkui. Jotain lohdullista – enemmän hymyilyttävää – siinä innostuneisuudessa oli, sillä harvemmin kukaan syttyi vastaavalla tavalla Seijūrōn näkemisestä. Erityisesti viime päivinä ihmisten käytös oli ollut poikkeuksellisen jäyhää, mihin Ryōtan tuttavallismielinen esiintyminen toi ja sai olon tuntumaan aavistuksen verran kotoisammalta ja siltä, että maailmassa oli vielä ihmisiä, joiden kanssa kohtaamisten ei tarvinnut ottaa aina niin kovin vakavaa sävyä.
”Kise,” Seijūrō tervehti. ”Et kai joutunut odottamaan pitkään?” hän kysyi Ryōtan jo kiskoessa turvavyötä päälle.
”Nää. Minähän se olin etuajassa, eikä sinun tarvitse olla noin muodollinen,” Ryōta sanoi yhä pieni hymy huulillaan. ”En tainnut muuten ikinä kysyä, että mikä tuo sinut Tokioon?” hän tiedusteli auton lähdettyä liikkeelle, sekä kuljettajan kuultu, että määränpäänä oli Roppongi.
”Perheasioita,” Seijūrō kuittasi. Ei hän kokenut siinä tilanteessa haluavansa pilata hyvin alkanutta iltaa kertomalla kaikkea. ”Entä sinä? Oletan, että sinulla on mennyt kohtalaisen hyvin viime aikoina?” hän vaihtoi aihetta. Jokin Ryōtan silmissä syttyi oitis.
”Ai, joo,” hän naurahti. ”Minulla on tosiaan mallinkeikkoja riittänyt, mutta nyt ihan hiljattain onnistuin saada jalkaa oven väliin tyrkyttämällä itseäni radioon. Ei se sinänsä mikään hirveän hohdokas pesti ole, mutta tuntuu jotenkin enemmän oikealta työltä kuin poseeraus – tai siis se tuo hirveästi rutiinia elämään. ja hei, että niitä mallintöitä nyt ihan hirveästi yli kolmekymppiseksi riittää. Nytkin jo huomaa, että monet tahot ovat alkaneet katsella muualta vähän nuorempaa verta,” hän jatkoi.
”Taisin kuulla sinut radiossa matkalla tänne päin,” Seijūrō totesi muistettuaan etäisesti, että oli arvellutkin tulomatkalla muuan paikallisjuontajan äänen kuulostavan tutulta. Hän osasi yhdistää sen Ryōtaan vasta nyt, mikä muistutti siitä, miten paljon aikaa edelliskerrasta oli päässyt kulumaan. Sanottiin, että muista ihmisistä äänen unohti ensimmäiseksi.
Isän ääni oli jo vain kalpea kaiku entisestään, mutta sen pystyi unohtamaan Ryōtan naurahtaessa uudelleen ja toteavan, että kyseessä oli ihan mahtava sattuma. Juuri sellaiseksi sitä kai saattoi sanoa.
Loppumatka Roppongiin kului kuulumisia vaihtaessa, ja kotvasen kuluttua oli saavuttu alueelle, josta oli nopeinta jatkaa eteenpäin jalan. Seijūrō kertoi kuljettajalle, että tämä voisi pitää loppuillan vapaata – hitot, menköön takaisin Kiotoon, kunhan Seijūrōlla olisi varma kyyti pois Tokiosta muutaman päivän päästä. Kuljettajan kiinteään kuukausipalkkaan toki kuului tavoitettavuus kellon ympäri, mutta totta puhuen juuri tässä hetkessä Seijūrō ei välittänyt ajatella sitä, mitä tarkoitti olla Masaomi Akashin perillinen.
Ryōtan aamulla mainitsemaan yökerhoon kävelymatka ei kestänyt pitkään. Ilmeisesti paikka oli Ryōtalle entuudestaan tuttu, sillä sisään ei tarvinnut jonottaa tai sisäänpääsystä maksaa.
Henkilökunta ohjasi oitis ylimmän kerroksen VIP-tiloihin yksityisyyttä kiitettävästi tarjoavaan nurkkaukseen. Musiikki soi tarpeeksi kovalla peittääkseen alleen yksityisesti käytävät keskustelut, mutta riittävän hiljaisella yksityiskeskusteluita ajatellen. Pöytään tuotiin hetimmiten samppanjaa jää-ämpärissä ja kaadettiin laseihin. Näön vuoksi Seijūrō kiitti ja kilisti maljaa Ryōtan kanssa, mutta heti henkilökunnan silmän vältettyä hän kaatoi lopun juoman samppanjaämpärin pohjalle jäiden sekaan.
”Hitto, sinä et ole muuttunut sitten yhtään,” Ryōta kiusoitteli. ”Mutta hei, eihän tällainen elostelu hirveän hyvästä ole iholle,” hän totesi sitten ja häpeilemättömästi kaatoi oman lähes koskemattoman juomansa samaan tapaan jäiden päälle.
”Tuskin se silloin tällöin nautittuna vaaraksi olisi,” Seijūrō tarjosi, joskin hieman ponteettomasti. ”Voin tosin kuvitella, että sinulle tilaisuuksia tällaiselle tarjoutuu usein?” hän lisäsi sittemmin.
”No jep,” Ryōta hymähti. ”En minä oikeastaan edes mikään hirveän juhlaihminen ole, ainakaan enää nykyään, kun pitäisi huolehtia ulkonäöstä ja kaikkea,” hän tunnusti ja oli ikään kuin sanomaisillaan jotain, mutta ei saanut ajatuksesta kiinni vaan jäi viittilöimään käsillään.
”Ymmärrän. Ajatuksia on hyvä tuulettaa välillä,” Seijūrō täydensi.
”Nimenomaan,” Ryōta vastasi. ”Äh, kotona on vain niin tylsää – siitä ei ole edes hirveän pitkä aika, kun muutin nykyiseen asuntoon, enkä tunne yhtään ketään. Taloyhtiössä kaikki muut ovat ihan hirveän hienoja, enkä minä vain osaa yhtään toimia niin isojen odotusten mukaan, kun naapureista vaan näkee, että heidän mielestään suurin piirtein tapani painaa hissinnappia on karu,” hän ähkäisi, ja Seijūrōn oli pakko hymähtää, koska hän saattoi vain kuvitella, millaisesta ympäristöstä oli kyse, eikä seutu ollut hänelle hirveän vierasta.
”Kyllä siihen tottuu,” Seijūrō lupasi.
”Ei kun niin, se on muuten ihan kiinni siinä sinun alueessasi,” Ryōta äkkäsi. ”Tai no, ethän sinä ole täällä edes pitkään aikaan käynyt. Sinä vissiin viihdyt Kiotossa tai jotain?” hän lisäsi sitten.
”Ainakin se on mainettaan paljon modernimpi kaupunki,” Seijūrō vastasi. ”Kai sinäkin olet siellä joskus käynyt?” hän kysyi.
”Kuvauksissa muutamaan otteeseen, mutta totta puhuen minulla ei ole ollut ikinä aikaa pysähtyä kiertelemään tai mitään sellaista,” Ryōta tunnusti. ”Ehkä sinun pitäisi kutsua minut sinne joskus?” hän sitten heitti, ja vaikka Seijūrō ei ollut koskaan kokenut olevansa helposti häkeltyvää sorttia, hän tunsi kasvojensa punehtuvan ja takelteli jotain siitä, että toki, se voisi olla mukavaa. Kaikeksi onneksi Ryōta kuittasi sen pienellä naurahduksella, eikä kummallekaan enää sen jälkeen ollut epäselvää, mikä illan tarkoitus oli: molemmat kaipasivat vaihtelua jonkun tutun ja turvallisen kanssa.
Loppuillan ajan he puhuivat menneistä aloittaen sen myöntämisestä, että menneisyyden haaveet ammattiurheilusta olivat kariutuneet, vaikka molemmilla oli epämääräisiä unelmia sellaisesta. Elämä oli vain vienyt eri suuntaan. Niin vain oli käynyt, kun toisenlainenkin tulevaisuus oli ollut edessä, mutta rakkaus koripalloa kohtaan oli molemmilla yhä tallella.
Keskustelu kääntyi hiljalleen nykyiseen elämäntilanteeseen ja asuntoihin. Ryōta kertoi epäilevänsä, että kattohuoneiston hieno leski inhosi häntä katkerasti ja katsoi hänen jokaisen menonsa perään, kun taas Seijūrōn asunto Kiotossa oli jäänyt aika vähälle huomiolle. Hänellä oli tehtävänään paljon asioita, mutta nykyisten naapureidensa kasvot hän oli opetellut muistamaan.
Pinnalliset keskustelut jatkuivat vielä hetken vertaa katseiden käydessä odottaviksi. Lopulta yhteistuumin päädyttiin varaamaan hotelliyö Shijukun alueelta. Huoneita varattiin kaksi varmuuden vuoksi, sillä huomiota ei haluttu herättää. Yön viimeinen metrovuoro vei perille nopeasti, ja kirjauduttuaan sisään, Seijūrō ja Ryōta painelivat suorinta tietä ylimpään kerrokseen valiten sen huoneen, joka nyt sattui olemaan hissiä lähempänä.
Oven kolahdettua kiinni Seijūrō tarrautui kiinni Ryōtan kauluksesta ja veti lähelleen, tunsi Ryōtan vastaavan liikkeeseen työntämällä seinää vasten ja painamalla huulensa hänen huulilleen.
Ryōtan tapa suudella oli raju ja hellä. Hänen huulensa tuntuivat pehmeiltä ja hänen kehonsa liikkui sulavasti Seijūrōn kehonliikkeitä mukaillen, ja ihonkin tuntui niin sileältä ja kuumalta, mutta parasta oli se nälkä, jolla Ryōta kohtasi Seijūrōn. He suutelivat tavalla, joka oli tarkoitettu vain rakastaville pareille Seijūrōn kynsien painautuessa kiinni Ryōtan selkään ja jalkojen erkaantua merkiksi suostumukselle mihin vain. He päätyivät painiskelemaan sängylle hädin tuskin kengät pois potkittuaan.
Tätä Seijūrō oli tarvinnut niin hiton pitkään. Hän oli tarvinnut jonkun painamaan hänet seinää vasten, suutelemaan huoneen läpi ja heittämään sängylle, hellimään paidan napit auki ja hyväilemään huulet turvoksiin. Hän oli tarvinnut sitä niin paljon, että huomasi värisevänsä ja joutuvansa nielaisemaan Ryōtan vihdoin vetäytyi pois hetkeksi.
”Kai sinä haluat tätä vieläkin?” Ryōta kysyi sipaistessaan Seijūrōn poskea.
”Todella paljon.”
Muita sanoja ei tarvittu.
*
Aamulla Seijūrō havahtui hereille puhelimen hälytysääneen. Hän hapuili kännykkäänsä silmäluomet yhä unesta raskaina ja tuskaisen tietoisena virhesiirrostaan: jos vähäisistä unista oli kärsinyt pitkään, ei ollut viisasta päästää itseään rentoutumaan ennen kuin siihen oli kunnollinen mahdollisuus, sillä pieni sinnittely oli loppujen lopuksi huomattavasti armeliaampaa kuin uudelleen liikkeelle pakottautuminen juuri, kun oli päässyt lepäämään. Olo oli kuin iskun päähän saanut, mutta juuri puhelimen herätyksen vaiennettuaan Seijūrō tunsi lämpimän käsivarren kietoutuvan ympärilleen ja vetävän lähemmäs. Ehkä se teki tilanteesta aavistuksen verran paremman tai ainakin vähemmän viheliään.
”Mm, hitto, miten paljon kello on?” Ryōtan ääni mumisi väsyneesti.
”Puoli kahdeksan,” Seijūrō vastasi. ”Huonetta ei tarvitse luovuttaa ennen puolta päivää. Sinun pitäisi nukkua vielä, kun voit,” hän lisäsi.
”Ehkä sinunkin pitäisi jäädä torkkumaan vielä,” Ryōta ehdotti ja painautui lähemmäs sanojensa vakuudeksi. Hänen ihonsa oli lämmin – niin lämmin ja sileä.
”Minulla on asioita hoidettavanani,” Seijūrō totesi lakonisesti. Ihan missä tahansa muissa olosuhteissa hän oli harkinnut tarjoukseen tarttumista, sillä viime yö oli ollut hauska, juuri sellainen, mitä hän oli kaivannut. Nyt oli vain aika ryhdistäytyä, eikä sille voinut mitään.
”Sinulla on aina asioita,” Ryōta protestoi. Hän ei ollut vieläkään päästänyt irti.
”Niin,” Seijūrō myönsi. ”Mutta tällä kertaa se on oikeasti pakollista,” häntä ei olisi huvittanut vetäytyä pois Ryōtan syleilystä tai vääntäytyä ylös, mutta hän teki niin silti, koska oli pakko.
”Älä viitsi sanoa sitä noin vakavasti – tai siis melkein tekee mieli kysyä, että kuka on kuollut,” Ryōta naurahti, totta kai, koska kyseessä oli vitsi ja sellaisena siihen olisi parasta suhtautua. ”Hitto, sori, en kai… Tai siis… äh, anteeksi, se oli paska kysymys,” hän korjasi huomatessaan, miten aivan liian pitkään Seijūrōlta kului aikaa sanoa mitään tai ylipäätään koota ajatuksiaan.
”Ei, ei se väärä kysymys ole,” Seijūrō huomautti. ”Isä… tai siis… valvojaisvastaanotto vieraille on tänään,” hän ei löytänyt sanoja yrittäessään olla täysin rehellinen.
”Sinun olisi pitänyt sanoa jotain,” Ryōta nousi pystyyn kietoakseen käsivartensa uudelleen Seijūrōn ympärille. ”Minä olen niin pahoillani,” hän jatkoi hiljaa.
”Minun ei olisi pitänyt vaivata sinua tällä,” Seijūrō pahoitteli puolestaan. Hänen olisi vain pitänyt koota itsensä nopeammin, kun asia tuli puheeksi.
”Hei, me pidimme samaa pelipaitaa joskus, eikö niin?” Ryōta muistutti. ”Tai siis tiedän, että yhteyksiä olisi voinut pitää useammin ja sitä rataa, mutta jos minulle kävisi noin, sinä tulisit minun luokseni? Vaikka toiselle puolelle maapalloa, jos pitäisi?” hän kysyi.
”Se on eri asia,” ei sellaista vastuunottoa toisista voinut odottaa keneltäkään.
”Ei ole,” Ryōta sanoi päästämättä irti tai halaamatta lujempaa. Hän vain oli siinä, mikä sai olon oudoksi, vaarallisen haavoittuvaksi. ”Milloin se vastaanotto alkaa?”
”Kuudelta – se on kuudesta kahdeksaan,” Seijūrō vastasi. ”Minä… minä en edes muista sitä helvetin osoitetta ulkoa,” hän sopersi tajutessaan sen.
Miten jotain niin olennaista saattoi edes unohtaa kerta toisensa jälkeen? Niin ei vain pitänyt käydä.
”Hei,” Ryōta mumisi. ”Ei se mitään,” hän rauhoitteli ja toisti saman uudelleen, kun Seijūrō ei kyennyt sanomaan enää mitään.
Lopulta huoneista luovuttiin lähempänä yhdeksää. Osoite tarkistettiin, ja Ryōta vannoi tulevansa paikalle kuudeksi ja vielä pahoitteli sitä, ettei millään voinut olla koko päivää apuna, eikä suostunut kuuntelemaan täysin ponteettomaksi lausuttuja latteuksia siitä, ettei murehtimiselle ollut tarvetta.
Ei Seijūrō yleensä tahtonut jäädä kiitollisuudenvelkaa kenellekään, mutta sinä päivänä kaikki oli toisin. Hän oli helpottunut sen johdosta, että joku tuttu ja turvallinen tiesi totuuden.
Jälleen yksi päivä kului täysin usvassa. Isälle varattu kappeli oli lähes tyhjillään Seijūrōn saavuttua paikalle. Sisällä oli pieni aula, jossa itse juhlasalin ovien avaamista saattoi odottaa. Seijūrō oli auttamattomasti etuajassa, mutta kun itse hauturi saapui vihdoin aulaan salin puolelta, puhui mies aivan liian pitkään. Mieleen keskustelusta jäivät vain lipevät lupaukset siitä, että paikka tarjoaisi aina parastaan maksavalle asiakkaalle. Hauturi ei vaikuttanut panevan pahakseen sitä, että Seijūrō pyysi tätä vielä kerran tarkistamaan, että isän kimono oli varmasti puettu oikein ja aseteltu mahdollisimman siivosti hänen ylleen.
Isä oli ollut aina tarkka siitä, että asiat hoidettiin moitteettomasti. Hän todennäköisesti olisi ollut pettynyt sen johdosta, ettei Seijūrō ollut pukenut ruumista itse, kuten perheen vanhimman pojan perinteiden mukaan oli tapana tehdä, eikä valvojaisvastaanottoa järjestetty siinä huoneessa, jossa isä oli vetänyt viimeisen kerran henkeä sisään.
Kaikki oli tehty väärin.
Ei se tarkoituksellista ollut. Äidin hautajaisissa kaikki oli tehty hyvin perinteisesti, eikä niistä ollut jäänyt muuta muistijälkeä kuin epämääräinen tunne siitä, että mitään vastaavaa ei saisi tapahtua enää koskaan. Sen takia Seijūrō oli vain nauliutunut kiinni paikoilleen hautajaissalongin aulaan sisään käynnin vierelle. Hänen sydämensä tykytti lujaan, kravatti kuristi kaulaa, eikä suitsukkeiden tuoksuinen ilma suostunut laskeutumaan keuhkoihin asti, vaan jäi kiinni kurkkuun paksuna savuna ja tukahduttavana tunteena. Hauturi oli kaikonnut tarkastamaan isän kimonon kunnon ja lisäämään vielä kuivajäätä arkkuun, mutta häntä ei ollut näkynyt tai kuulunut hetkeen, minkä tiedostaminen pahensi asioita.
Seijūrō katsoi kelloaan. Se oli kymmentä vaille kuusi. Pian olisi pakko käydä katsomassa, mitä oli meneillään. Seijūrō veti henkeä sisään. Sydän tykytti raskaasti rinnassa. Jalat eivät liikkuneet.
Säälittävää.
Seijūrō puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi kynsiensä uppoavan kämmeniinsä. Syvemmälle, syvemmälle, syvemmälle, mutta maailma ympärillä alkoi mustua.
Sitten kappelin pääovi avautui ja Ryōta astui sisään mustaan pukuun pukeutuneena. Hän katsoi Seijūrōa päin ja nyökkäsi, lähestyi varmoin askelin.
Hengitä.
”Hitto, Akashicchi – minä olen oikeasti niin tosi pahoillani,” Ryōta sanoi päästyään riittävän tyrkätäkseen hautajaiskuoren Seijūrōn käteen. ”Siellä on purkkaa sisällä, koska et kuitenkaan ottaisi rahaa, mutta haluat kuitenkin, että kaikki näyttää tosi korrektilta. Minun on pakko lähteä puoli seiskalta, mutta otin vapaudekseni välittää muutaman muunkin kutsun, koska ei kenenkään oikeasti tarvi tehdä tätä yksin ja jäi vähän se vaikutelma, ettei sinulle ole tulossa hirveästi tuttuja tänään,” Ryōta kuulosti lähes pahoittelevalta.
”Kiitos,” Seijūrō todella tarkoitti sitä, vaikka sydän löikin vielä liian lujaa ja käsiä tärisytti.
”Sinä näytät vähän… hermostuneelta?” Ryōta epäröi viimeisen sanan kohdalla.
”Se menee ohi pian,” Seijūrō totesi. ”Toivon, ettet perunut mitään tärkeää tämän takia?” hän yritti vaihtaa aihetta vielä kerran.
”Ei millään pahalla, mutta sinun kyllä pitää vielä harjoitella tuota tekourheutta,” Ryōta huomautti hellästi. ”Mikä on?” hän ei varsinaisesti tivannut mitään, vaan katsoi Seijūrōa niin määrätietoisesti, ettei puolivillaisille latteuksille ollut enää tarvetta. Saman katseen Seijūrō oli nähnyt useasti menneisyydessä juuri ennen tärkeitä pelejä, minkä vuoksi hän myös tiesi sen merkityksen: oli toimintasuunnitelman aika.
”Seremoniakonsultin piti varmistaa, että kaikki on varmasti valmista, mutta hän on viipynyt salissa jo pitkään,” Seijūrō sanoi. Ryōta pyöritti silmiään hauturin konsultiksi kutsumisen johdosta ennen kuin laski Seijūrōn olalle vähään samaan tapaan kuin aikoinaan ennen pelejä, joiden oli haluttu menevän täydellisesti.
”Okei, minä käyn katsomassa nopeasti, niin sinä voit keskittyä aikaisten vieraiden vastaanottamiseen,” Ryōta päätti. Hän taputti vielä Seijūrōa olalle ennen kuin liukeni vikkelästi pois salin puolelle.
Isää tulemaan katsoneet ensimmäiset vieraat tulivat aikalailla sen jälkeen. Heidän kasvonsa olivat vieraat, kuten arvata saattoi. Isän sukulaisista ketään ei ollut enää jäljellä, joten oletettavasti suurin osa tänään saapuvasta väestä olisi isän bisnestuttuja. Seuraavaksi saapuneen pariskunnan toisen osapuolen saattoikin tunnistaa yhdeksi niistä ihmisistä, jotka olivat viime johtokunnan kokouksessa istuneet. Hän sanoi jotain väritöntä, minkä johdosta Seijūrō kiitti kohteliaasti. Hänen jaksamisensa alkoi olla lopussa siinä vaiheessa, kun Ryōta tuli takaisin aulaan ja vaivihkaa nyökkäsi Seijūrōlle sen merkiksi, että kaikki oli kunnossa. Hän pysytteli lähes koko ensimmäisen tunnin ajan lähellä Seijūrōa huomaamattomissa muiden katseilta, kunnes joutui kelloaan vilkaistuaan ujuttautumaan lähemmäs vaihtaakseen vielä pari sanaa Seijūrōn kanssa ennen lähtöä jossain sopivassa välissä. Sellainen koitti pian.
”Hei, tiedän, että tämä on vähän paska ajankohta, kun sinulla on huomenna varmaan pitkä päivä lähiomaisille tarkoitetussa seremoniassa ja sitä rataa, mutta jos ehdit, olisi kivaa nähdä vielä kerran jossain muualla kuin… no, ei tässä mitään vikaa ole, mutta tiedät varmaan?” Ryōta puhui matalalla äänellä tultuaan Seijūrōn luokse kuin kiittääkseen tilaisuudesta. ”Ymmärrän tietty, että tahdot viettää mahdollisimman paljon aikaa sukulaisten kanssa ja muuta sellaista, mutta minulla on vain yksi nopea juontokeikka aamusta ja muuten loppupäivä aikaa, niin laita viestiä, jos ehdit?” hän pyysi. Se havahdutti Seijūrōn jonkinlaisesta horroksesta. Hänkin halusi nähdä Ryōtan toistamiseen.
”Viestittelen huomenna iltapäivästä, jos se sopii? Virallisen osuuden pitäisi olla ohi kolmeen mennessä,” Seijūrō lupasi.
”Oikeasti?” Ryōtan kasvot kirkastuivat.
”Olisi mukavaa pelata se kesken jäänyt peli loppuun,” Seijūrō totesi. Jo toista kertaa Tokioon paluun jälkeen hän vilpittömästi odotti jotain.
”Ai joo, totta,” Ryōta naurahti. ”Meidän pitää ehkä aloittaa alusta,” hän totesi.
”Niin – yhdestä korista pelaaminen olisi mielenkiinnotonta,” Seijūrō myötäili.
Ryōta oli vastaamaisillaan jotain, kun hänen taaksensa ilmestyi pitkä hahmo, joka heitti käsivartensa Ryōtan harteiden ympäri huolettomasti.
”Mitä täällä juorutaan?” Daiki kysyi. Amerikassa vietetyt vuodet ja harvinaisen muodollinen tumma puku saivat hänet näyttämään lähes ventovieraalta, mutta leveästä virneestä ei voinut erehtyä.
”Äh, Aominecchi, minä olin juuri lähdössä,” Ryōta protestoi.
”Nyt jo? Näin hyvistä kemuista?” Daiki kuittaili.
”Aominecchi!” Ryōta protestoi ja katsoi Seijūrōa pahoittelevasti, mihin Seijūrō vastasi jollain hymyntapaisella. Hänen kärsivällisyytensä Daikin huoletonta asennetta kohtaan oli saattanut olla kortilla menneisyydessä, mutta tänä nimenomaisena päivänä se oli tervetullutta.
”Hei, relaa,” Daiki naurahti päästettyään Ryōtan vapaaksi otteestaan ja kääntyessään Seijūrōa kohti. ”Mutta kurja juttu, Akashi,” sanat kuulostivat vilpittömiltä.
”Eikö sinun pitänyt olla Amerikassa?” Seijūrō kysyi.
”Joo, mutta kuka hullu sinne jää jouluksi? Vähän kuin uusi vuosi täällä, mutta sillä erotuksella, että kaikki on vähän outoa, eikä kenenkään luo kehtaa tuppautua,” Daiki selitti.
”Niinhän se kai on,” Seijūrō totesi. ”No, tee olostasi kotoisa,” hän ehdotti melkein pahoittelevaan sävyyn ja silti helpottuneena siitä, että Ryōta oli kuin olikin saanut ylipuhuttua jonkun tutun paikan päälle. Pääovista oli tulossa sisään virallisenoloinen mies, jonka olemus huokui bisnesvaistoa. Paikalla olisi vielä hetken verran ainakin yksi ihminen, joka oli tullut sinne muista syistä kuin puhuakseen tulevaisuuden liikekumppanuudesta. Se oli jo jotain.
Daiki ja Ryōta vilkaisivat kumpainenkin taakseen juuri saapunutta vierasta kohti.
”No, parasta mennä,” Ryōta liversi ja pökkäsi Seijūrōn olkavartta hellästi nyrkillään. ”Tsemppiä ja soittele,” hän sanoi niin hiljaa, että sitä ei voinut kukaan muu kuulla. Seijūrō nyökkäsi Ryōtalle tämän vetäytyessä kauemmas.
Ryōta ja Daiki vaihtoivat pari pikaista sanaa myöhemmin näkemisestä, muiden vieraiden ajan säästämiseksi hyvästit olivat nopeat.
”No, parasta käväistä itse salin puolella,” Daiki totesi verkkaasti tyrkätessään hautajaiskuoren Seijūrōn käteen. ”Sinulla on kuitenkin rahaa, joten saat Amerikan-tuliaisia,” hän lisäsi vaivihkaa.
”Kiitos,” Seijūrō mumisi ollen kiitollinen niin muistamisesta kuin siitä olantaputuksesta, jonka sai ennen Daikin kaikkoamista salin puolelle näön vuoksi. Sen voimalla jaksoi seuraavat latteudet, joita lausuttiin sen vuoksi, että bisnesmaailmassa sellainen oli tapana.
Daiki poistui paikalta vähin äänin aika pian saapumisensa jälkeen, mutta samalla ovenavauksella paikalle saapui jo kolmas tuttu sen päivän aikana.
”Olen pahoillani, Akashi-kun,” Tetsuyan ääni kumarruksia vaihtaessa oli yhtä totuudenmukainen kuin aina. ”Sinulla on jo kaikkea, joten kuoressa on sinulle jotain, joka toivottavasti auttaa sinua ottamaa rennosti hetkeksi, kun kaikki tämä on ohi.”
”Kiitos.”
Atsushi tuli paikalle Tetsuyan poistuttua ja kiitettyä oikein elegantisti hoidetusta seremoniasta.
Muiden entisten joukkuetovereiden tavoin Atsushi oli pukeutunut tummaan pukuun, muodollisuuksista hän välitti vielä vähemmän kuin kukaan ja siten otti Seijūrōn karhunhalaukseen harpottuaan sisään.
”Tosi surkea juttu, Aka-chin,” Atsushi sanoi rutistaessaan kovaa. Seijūrō antoi itsensä heltyä hetkeksi elkeeseen vastaamalla ja vaimensi jostain syvältä kumpuavan tunteen hiljaisella hymähdyksellä. Hänelle alkoi viimein valjeta se, miten kauan hän oli isänsä vuoksi pysytellyt poissa sieltä, missä hänelle kaikki tärkeä oli.
”Niin, valitettava tapaus, mutta kiitos, että olet täällä kuitenkin,” Seijūrō mumisi Atsushin puristaessa tämän olkapäätä vielä kertaalleen.
Shintarō tuli paikalle vasta tilaisuuden loppupuolella. Hän esitti Seijūrōlle osanottonsa ja ojensi kuorensa hyvin virallisen oloisesti, mutta muiden vieraiden silmien välttäessä hän laski kätensä Seijūrōn olalle siinä missä muutkin olivat sen tehneet ja huokaisi raskaasti kuin toivoen, että parempia tapoja sanoittaa myötätuntoa olisi ollut olemassa.
”Jousimiehen päivän onnenkapine on tänään korttipakka,” Shintarō tyytyi lopulta toteamaan. ”Valitettavasti en ehdi jäämään pidemmäksi aikaa, sillä minua tarvitaan leikkaussalissa vielä tänä iltana, mutta toivon, että voimme tavata lähitulevaisuudessa uudelleen vaikkapa shōgin parissa,” hän sanoi.
”Meidän pitäisi pitää yhteyksiä useammin,” Seijūrō myötäili. Lupauksia siinä hetkessä ei pystynyt antamaan, mutta ajatus Kiotoon palaamisesta tuntui koko ajan vähemmän ja vähemmän houkuttelevalta.
Hyvin pian Shintarōn lähdettyä Satsuki tuli vielä pyörähtämään paikan päällä.
”Hei, pitkästä aikaa! Sinulla on täytynyt olla todella rankka päivä. Kai kaikki ovat osanneet olla ihmisiksi?” hän kysyi ensitöikseen. Vaikka Teikōn joukkuetta ei ollut enää ollut vuosiin, päivän mittaan vanhat roolit olivat palautuneet, minkä johdosta oli kai luonnollista, että Satsuki niin ikään kantoi huolta siitä, miten päivä aivan kaikkien osalta oli mennyt.
”Yllättävän,” Seijūrō vastasi.
”Kaikista on tullut niin aikuisia.” Satsuki huokaisi hymyillen helpottuneesti kaivaessaan kaksi kuorta laukustaan. ”Mukkun kuitenkin unohti,” hän sanoi ojentaessaan kuoret Seijūrōlle.
”Kiitos – ja kiitos hänenkin puolestaan,” Seijūrō vastasi. Tilaisuus alkoi olla lopuillaan, eikä muita vieraita ollut odotettavissa. Salissakaan ei tainnut olla montaa vierasta.
”Tietty! Hei kuule, minä käyn vielä salin puolella – se tuntuu oikealta,” Satsuki sanoi. Hän teki sen ja lähti viimeisenä pois paikalta todettuaan ensin, että joskus pitäisi kokoontua oikeasti porukalla paremmalla ajalla. Ehkä niin tehtäisiinkin.
Tilaisuuden päätyttyä Seijūrō jututti vielä aulaan saapunutta hauturia varmistaakseen, että kuljetukset itse krematoriolle olivat kunnossa. Sen tehtyään hän lähti suorinta tietä kotiin. Iltaa oli vielä jonkin verran jäljellä ja tehtävää paljon. Päivittäinen askelmäärä oli jäänyt alhaiseksi, eikä työsähköpostejakaan ollut tarkistettu.
Puolivillaisesti suoritetun käsilihastreenin ja monen lukemattomaksi jääneen sähköpostin avaamisen jälkeen Seijūrō vetäytyi isän vanhaan työhuoneeseen avatakseen saamansa hautajaiskuoret. Isän vieraat olivat olleet varsin avokätisiä lahjojensa kanssa. Ne summat olisi syytä lahjoittaa eteenpäin. Kuusi kuorta erottui joukosta; niiden sisällön Seijūrō aikoi pitää itsellään.
Yhdessä kuoressa oli kokonainen pino litteitä purukumilaattoja, toisessa Clevelandin logolla varustettu hikinauha ja kolmannessa Maji Burgerin alennuskuponki, jolla sai ilmaisen vaniljapirtelön. Neljäs piti sisällään korttipakan, kun taas viidennessä oli nallekarkkipussi ja kortti, joka olisi voinut olla Atsushin valitsemana. Viimeisessä sisällä oli yksikertainen kirje, johon Satsuki oli kirjoittanut ylös kaikkien entisten Teikōn pelaajien nykyiset puhelinnumeron Seijūrōn omaa lukuun ottamatta.
Seijūrō asetteli saamansa lahjat eteensä ja katsoi niitä pitkään usvan läpi hymyillen mutta yrittämättä enää sivuuttaa sitä, miten pitkä kulunut päivä oli ollut.
*
Itse hautajaispäivä tuli ja meni paljon nopeammin kuin ennalta olisi voinut aavistaa. Isä tuhkattiin keskipäivällä perinteikkäiden mantrojen ja rukousten saattelemana. Tomu laskettiin koristeelliseen uurnaan ja luovutettiin vähäeleisesti Seijūrōlle. Olisi vielä palkattava joku laskemaan se perhehautaan.
Kotimatkalla Seijūrō piti uurnaa visusti sylissään. Hän ei puhunut kuljettajalle mitään, siihen hän ei kyennyt, mutta samaan aikaan olo oli helpottunut. Virallisesti ei ollut jäljellä enää mitään tehtävää.
Tietenkin isän kuolema sattui.
Kun auto kaartoi mutkassa, Seijūrō puristi uurnaa tiukasti rintakehäänsä vasten ja nielaisi palan pois kurkustaan. Siitä huolimatta osa hänestä – jokin sellainen, jonka hän oli kauan sitten luullut kaikonneen – tunsi jonkinlaista huojennutusta sen johdosta, että kaikki oli ohi. Arvuuteltavaa ei enää ollut kaiken päättymisen jälkeen.
Seijūrō katsahti uurnaa ja toivoi mielessään, ettei isä ollut tuntenut suurta katkeruutta, ettei ollut saanut haluamaansa jatkajaa kaikille niille perinteille, joita suku oli pitkään vaalinut.
Tilanteen todellinen lopullisuus saattaisi valjeta vasta myöhemmin. Niin vain kävisi. Siinä nimenomaisessa hetkessä oli kuitenkin tarpeetonta murehtia tulevaa. Sitä paitsi Seijūrōlla oli vielä yksi lupaus lunastettavanaan ennen Kiotoon palaamista. Niinpä hän naputteli viestin Ryōtalle kysyäkseen, milloin suunniteltu uusintamatsi otettaisiin.
Vaikka heti.
Tapaamisesta sovittiin illaksi ensimmäisellä tapaamispaikalla. Oletettavasti seitsemään mennessä suurin osa Teikōn oppilaista olisi poistunut koulun alueelta, jolloin aikaa uusintapelille jäisi tällä kertaa riittämin. Sovittiin myös, että sillä kertaa vain hölkättäisiin yhtä matkaa. Sitä ennen Seijūrō vastasi kaikkiin niihin sähköposteihin ja puheluihin, jotka olivat edellisenä päivänä jääneet noteeraamatta. Onneksi asiat Kioton päässä tuntuivat sujuvan hyvin.
Ajatus paluusta alkoi tuntua kaukaiselta, vaikka lähtöpäivä oli lähellä.
Seijūrō lähti matkaan hyvissä ajoin kiriäkseen kiinni edellispäivältä jääneen lenkin. Ilta oli viileä ja niin ikään myös viilenemään päin, mutta tällä kertaa lihakset lämpenivät nopeasti ja ilmaa oli helppo hengittää. Toisin kuin etäämmällä, täällä kadut olivat uneliaita ja katuvalojen loiste pehmeää.
Kaksi ylimääräistä korttelia kierrettyään Seijūrō saattoi olla jokseenkin sinut päivän osalta tehtyjen korjausliikkeiden kanssa. Hän oli etuajassa, mutta vastaavasti Ryōta sattui tulemaan sovitulle tapaamispaikalle auttamattomasti viittä minuuttia ennen sovittua. He nyökkäsivät toisilleen ja lähtivät matkaan pysähtymättä.
”Pitkä päivä?” Ryōta avasi keskustelun.
”Tavallaan,” Seijūrō myönsi. ”Mutta toisaalta tänään ei pitänyt tavata isän tuttuja. Minä… Kiitos vielä kerran,” eilisen jälkeen oli vaikea sanoa muuta.
”Hei, kerrankos sitä yksi pikamiitti järkätään,” Ryōta kuittasi hyväntuulisesti äänessään jo hyvä määrä hengästystä. ”Olisi ollut vaan jotenkin perseestä jättää sinut yksin siihen tilanteeseen,” hän lisäsi sitten.
”Toivottavasti sinulla on ollut parempi päivä?” Seijūrō hymähti.
”No ihan varmasti – mutta siis aika perus. Aamulla vain se juontokeikka, minkä jälkeen katselin, saisiko sitä varattua vielä uudeksi vuodeksi kylpylälomapakettia yhdelle, mutta ei niitä tietty ole kenellekään,” Ryōta tuskasteli. ”Yleensä olen mennyt vaan porukoiden kanssa, mutta minun vanhemmilleni on ollut tavallaan vähän vaikeaa hyväksyä tiettyjä asioita, niin olen ottanut heihin vähän etäisyyttä. Soittelen kuitenkin muutaman kerran vuodessa, siskoille vähän useammin, mutta… äh, tiedät varmaan?” hänen sävynsä vakavoitui.
Asfaltti rapisi jalkojen alla hetkellisessä hiljaisuudessa.
”Se riittää tässä tilanteessa,” Seijūrō niin täydensi kuin ymmärsi Ryōtan ajatukset. Ehkä se ei ollut oikea tapa vastata, mutta niin Seijūrō oli asian ajatellut jo vuosien ajan. Toki eteen voisi tulla vielä päivä, jolloin neuvot asioiden korjaamisesta pikimmiten tuntuisivat oikeammilta, mutta oli myös mahdollista, että etäisyys oli lopulta paras ratkaisu niiden ihmisten osalta, jotka eivät ymmärtäneet yksilöllisyyden päälle, eikä veri ollut vettä sakeampaa. ”Mutta jos et keksi mitään muuta uudeksi vuodeksi, esittelen sinulle mieluusti Kiotoa,” Seijūrō sanoi maisteltuaan aikansa ehdotusta. Ainakin se tuntui varmasti oikealta asialta lausuttavaksi.
”Hei, katso vähän, mitä lupaat, koska minä oikeasti tuppaudun vielä mukaasi,” Ryōta varoitteli. Hänen askeltensa tahti oli hidastunut, ja Seijūrō huomasi niin ikään pudottaneensa vauhtiaan. Hän katsahti Ryōtaa, joka vastasi katseeseen silmissään oli tuttu uuden haasteen tuike, mutta katseessa oli myös jotain uutta ja tavallaan silti tuttua. Se oli halua uudelle haasteelle, toivoa jostain tuntemattomasta.
Mutta ensin oli aika pelata se muutaman päivän takainen peli loppuun.
