Ficin nimi: My moonlight
Kirjoittaja: Ygritte
Genre: Hurt/Comfort,
Angst, Fluffia lopussa
Ikäraja: S
Pari: Remus Lupin/Severus Snape
Muita hahmoja: James Potter, Sirius Musta, Peter Piskuilan, Lucius Malfoy, Dumbledore, Hagrid
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä paikkoja, vain tarina on minun.
A/N: Jostain on aina aloitettava. Tämä on ensimmäinen Harry Potter maailmaan sijoittuva ficcini koskaan. Snape-ficcejä olen lähiaikoina lukenut paljon ja joku tässä parissa kiehtoo. Toivottavasti löydätte tarinasta jotain hyvää:)
My moonlight
James, Sirius ja Remus istuivat jo luokassa. He olivat valinneet samat paikat, joilla he olivat istuneet viime lukukaudella. Luokassa tuoksui ummehtuneelle, aivan, kuin sitä ei olisi tuuletettu kunnolla kesän aikana. He odottivat Peterin kävelevän sisään luokkaan hetkenä minä hyvänsä. Sitten Kelmit olisivat taas pitkästä aikaa koolla.
“Eikö se sanonut tulevansa aivan perässä?” James kysyi takanaan istuvalta Remukselta ja virnisti leveästi. Remus vain kohautti olkapäitään ja jatkoi kirjansa selaamista.
“Se on eksynyt. Olihan se pari kuukautta poissa täältä, ehti jo unohtaa kaiken.” Sirius naurahti ja tönäisi Jamesia kevyesti olkapäällään. Pojat nauroivat yhdessä. Samassa ovesta käveli mustahiuksinen, pitkä ja kalpea nuori mies. James ja Sirius vilkaisivat toisiaan. Ei Peter, mutta jotain paljon parempaa.
“Severus, pitkästä aikaa.” James huikkasi ja nousi seisomaan. Severus katsoi maahan, yrittäen kävellä Jamesin ohi kohti tyhjää paikkaa, johon istua.
“Miten kesä meni?” James kysyi ja pysäytti Severuksen astuen hänen eteensä. Severus pysähtyi, nosti halveksuvan katseensa Jamesiin ja yritti kävellä ohi. James tiesi, kaikki muutkin tiesivät, että loma-ajat olivat yhtä tuskaa Severukselle. Severus vilkaisi Jamesin ystäviä ja huokaisi syvään.
“Hienosti. Entä teillä?” Severuksen kysymys oli täynnä ivaa. Hän käveli Kelmi-joukon ohi yrittäen etsiä paikkaa mahdollisimman kaukana heistä.
“Niin paha, vai? Eikö iskä ollut taaskaan tyytyväinen poikansa säälittävään koulumenestykseen?” James kysyi kovaan ääneen. Hän nosti leukansa pystyyn ja yritti matkia Severuksen kävelytyyliä. Luokka räjähti nauramaan.
Severus istui tyhjälle paikalle ja tuijotti eteensä hiljaa.
“Missä sun kaverit on, muut Luihuiset? Edes ne ei puolusta sua. Kukaan ei kaivannut sua takaisin.” James sanoi ja istui omalle paikalleen. He naureskelivat Siriuksen kanssa ja alkoivat miettiä, mitä he voisivat keksiä kiusatakseen Severusta tänä syksynä.
Remus istui heidän takanaan hiljaa. Hän oli menettänyt mielenkiintonsa kirjaansa. He olivat olleet erossa vain muutaman kuukauden, mutta Severus oli selvästi muuttunut. Kasvanut pituutta? Jokin oli erilaista kuin ennen. Ääni oli ainakin muuttunut. Remus yritti vilkuilla Severusta vaivihkaa, mutta se oli lähes mahdotonta hänen paikaltaan. Hetken päästä Peter istui hänen viereensä, juuri ennen tunnin alkua, eikä Remus enää ehtinyt keskittyä Severuksen vakoilemiseen.
Kouluun paluu sujui yllättävän helposti. Olivathan he jo vanhempia, kuin ensimmäisinä lukukausina, ja tiesivät kyllä, miten asiat etenivät. Ensin junaan, sitten paluu koululle, ruokailu suuressa salissa, vanhat ystävät ja opettajat ympärillä. Uusiin oppilaisiinkaan ei tullut kiinnitettyä huomiota samalla tavalla, kuin aikaisempina vuosina.
Remus tunsi olonsa hyvin tyytyväiseksi päästyään takaisin Tylypahkaan. Tutut paikat sekä asioiden toistuminen samanlaisina ja ennalta-arvattavina tekivät Remuksen onnelliseksi. Tylypahkassa oli myös laaja kirjasto, jota Remus oli alkanut ikävöidä lomansa aikana. Nytkin hän oli käynyt hakemassa sieltä uusia kirjoja, jotka olivat tasaisessa pinossa hänen sänkynsä viereisen yöpöydän päällä.
“Remus, Remus, täällähän sä olet!” Sirius juoksi heidän maakuusaliinsa sisään ja kiskaisi Remusta kaavun hihasta. “Sä et todellakaan halua missata tätä!”
Sirius raahasi Remuksen mukaansa. Remus yritti kysellä minne he olivat menossa niin kiireellä, mutta Siriuksesta ei saanut irti kuin innokkaita hihkaisuja “tuu nyt vaan” tai “nopeammin, ettei myöhästytä”.
He juoksivat vierekkäin ulos linnasta, nurmikentälle, ja siitä vielä hieman pidemmälle. Sirius hidasti kävelyksi ja nosti käden silmilleen, aivan kuin nähdäkseen niin paremmin. Remus yritti katsoa samaan suuntaan. He kävelivät kohti isoa rivistöä oppilaita. Kuului naurua ja huutoa. Remus tunnisti Jamesin äänen.
Remus tunsi sykkeensä nousevan. Hän aavisti, että kyseessä oli jälleen kerran joku Severukselle osoitettu pila. Pila, jotka usein menivät liian pitkälle. Remus ei yleensä ollut halunnut osallistua millään tavalla Severuksen kiusaamiseen, mutta ei hän ollut sanonutkaan siitä mitään. Nyt hänelle tuli kylmäävä tunne, että oli auttamattomasti liian myöhäistä. Remus sännähti juoksuun Sirius kannoillaan ja tunki itsensä toisten oppilaiden välistä kohti Jamesia.
“Nyt ei kukaan voi enää kiusata sua rasvaisista hiuksista!” Remus kuuli Jamesin ilkkuvan ja sitten hän viimein pääsi joukon keskelle. James seisoi siellä, samoin kuin Severus, joka oli köytetty jollain lumouksella paikoilleen. Severus, jolta oli leikattu hänen pitkät hiuksensa aivan lyhyiksi. Maa oli täynnä pitkiä, mustia hiussortuvia. Remus tuijotti hetken edessään seisovaa, ilmeetöntä poikaa, kunnes hän tarttui Jamesin käteen.
“Lopeta. Tää menee aivan liian pitkälle!” Remus huusi ja yritti tarttua Jamesin sauvaan. James kurtisti kulmiaan, mutta laski sauvansa.
“Sirius sen on sitonut.” James sanoi, kuin puolustautuakseen. Sirius heilautti sauvaansa ja köysi valahti maahan Severuksen jalkoihin. Kaikki nauroivat. James ja Sirius onnittelivat toisiaan hyvin menneestä pilasta. Remus tunsi olonsa ahdistuneeksi. Hän ajatteli auttaa Severuksen pois väkijoukosta, mutta kun hän katsoi kohtaa, jossa Severus oli seissyt, oli tämä jo kadonnut. Remus katseli hetken turhautuneena ympärilleen, mutta ymmärsi nopeasti, että Severuksen löytäminen olisi mahdoton tehtävä.
Niin se oli muillekin. Severusta ei nähty koko päivänä, ja illan tullen myös opettajien huoli heräsi. James ja Sirius saivat tiukan puhuttelun ja rangaistuksensa, ja päätyivät murjottamaan Rohkelikon tiloihin. Remus yritti etsiä Severusta muiden kanssa, hän jopa sai ylipuhuttua ystävänsä, jotta he katsoisivat omasta kartastaan, missä Severus voisi olla. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään koululla.
“Jos Severus ei näy kartassa ei hän voi olla missään lähettyvillä.” James sanoi maatessaan sohvalla. “Hyvällä tuurilla se pakeni eikä tule enää koskaan takaisin.”
Sirius istui nojatuolissa melkein kaksinkerroin valahtaneena. Hän kohautti olkapäitään. “Ei ketään kiinnosta. Yksi hiustenleikkuu? Ylireagointia, vaikka kuinka olisi pelkkä Luihuinen.”
Remus haroi hiuksiaan ystäviinsä hermostuneena. Olivatko he olleet kaikki nämä vuoden noin julmia Severusta kohtaan? Severus harvoin edes sanoi heille vastaan mitään, eikä koskaan oma-aloitteisesti tullut loukkaamaan heitä. Päinvastoin, Severus oli yrittänyt vältellä heitä parhaansa mukaan.
“Severus on löydetty!” Joku kiljaisi oven ulkopuolelta. Remus käänsi päänsä ovea kohti ja säntäsi juoksuun. James ja Sirius vilkaisivat toisiaan, mutta jäivät paikoilleen istumaan. Eiväthän he edes rangaistuksensa mukaan saaneet liikkua mihinkään ennen kuin Severus oli löydetty.
Remus juoksi nopeasti pitkin pitkiä käytäviä. Hän ei ollut varma, mihin suuntaan olisi pitänyt mennä, joten hän seurasi toisia. Erään käytävän päästä hän näki, kuinka Dumbledore käveli hitaasti eteenpäin Severus vierellään.
“Palatkaa omiin huoneisiinne, ei täällä ole mitään nähtävää!” Kuului Hagridin ääni, kun hän paimensi oppilaita pois edestään. Osa oppilaista lähtikin poispäin, Remus sen sijaan hyppäsi ikkunasyvennykseen. Hän ei oikein itsekään tiennyt, miksi oli niin huolissaan Severuksesta, mutta hänen täytyi nähdä, että tämä olisi kunnossa.
Kun Dumbledore ja Severus kävelivät Remuksen ohi Remus tunsi itsensä avuttomaksi. Severus käveli hitaasti, hartiat kyyryssä. Hän oli selvästi väsynyt, sillä hän nojasi koko ajan hieman Dumbledoreen. Ja Severus oli itkenyt. Ei hänellä enää ollut kyyneleitä silmissään, mutta hänen silmänympäryksensä olivat hieman punaiset ja turvonneet. Remus nielaisi vaivalloisesti, ja katsoi säälivästi Severuksen perään. Remus tiesi, ettei Severus kaivannut hänen sääliään, mutta hän ei voinut itselleen mitään.
“No, miltä Severus näytti?” James kysyi ensimmäisenä, kun Remus pääsi takaisin Rohkelikkojen huoneisiin.
“Hyvältä.” Remus vastasi ajattelematta. Hän oli halunnut tarkoittaa, että hiustenleikkuusta huolimatta Severus näytti entiseltään, mutta vastaus kuulosti joltain aivan muulta.
“Siis mitä, hyvältä? Kas kun et aikaisemmin pyytänyt hiustenleikkuuta sun poikaystävälle?” Sirius nauroi Jamesin vieressä. Remus kurtisti kulmiaan ja tuijotti ystäviään vihaisena.
“Haha, tiedätte, mitä tarkoitin.” Remus tiuskaisi. Hän ei jaksanut nyt vitsailla Severuksen kustannuksella.
James ja Sirius vain nauroivat ja tarttuivat toisistaan kiinni.
“Ei todellakaan tiedetä. Oi, Severus, kultaseni, tule tänne ja suutele minua!” James ilveili ja tarttui Siriusta olkapäistä.
“Tottakai Remus, rakkaani, ihanaa, että pidät uudesta tyylistäni!” Sirius ja James leikkivät suutelevansa. Remus pyöräytti silmiään näytelmälle ja marssi omaan makuusaliinsa.
Remus istui hiljaa sängyllään ja mietti. Hänen oli ensin vaikea saada ajatuksiaan järjestykseen, mutta pala palalta ne asettuivat paikoilleen. Severus näytti hyvältä. Oikeastaan lyhyet hiukset toivat hänen kasvojensa piirteet paremmin esille. Severuksen vaalea iho sai hänen tummat silmänsä loistamaan kirkkaasti ja hänen olemuksensa suorastaan huusi Remuksen suojelua. Remus tunsi punastuvansa ja vilkuili äkkiä ympärilleen. Ei, tämä ei tullut Remukselle enää yllätyksenä, hän oli ymmärtänyt jo pari kesää sitten, että piti pojista enemmän kuin tytöistä. Mutta hänen voimakkaat tunteensa Severusta kohtaan olivat uusia. Uusia ja vaarallisia. Hänen ystävänsä eivät varmasti koskaan ymmärtäisi niitä.
Remus heittäytyi makaamaan sängylleen. Jotain hän halusi kuitenkin tehdä. Hän oli pätevä tekemään loitsuja, luokkansa parhaita, pystyisikö hän lähettämään Severukselle viestin? Löytäisikö viesti Severuksen alhaalta Luihuisten huoneista? Jos hän ei kirjoittaisi keneltä viesti on? Sitten ei haittaisi, vaikka joku nappaisi sen matkalla.
Remus nousi ylös ja kaivoi palan pergamenttia sänkynsä viereisestä laatikosta. Hän tuijotti paperia hetken, kirjoitti siihen yhden lauseen, taitteli sen ja sanoi loitsun. Paperi rullautui aivan pieneksi ja leijui hiljaa ikkunasta ulos. Remus tuijotti hetken sen perään, siivosi kirjoitustarvikkeensa laatikkoon, ja toivoi, että viesti tavoittaisi Severuksen.
Severus istui hiljaa opettajien kanssa Dumbledorin huoneessa. Hän kuunteli, kuinka opettajat keskustelivat siitä, milloin kiusaaminen meni liian pitkälle. Severus oli väsynyt ja nälkäinen, eikä hän olisi jaksanut osallistua koko keskusteluun. Viimein Dumbledore tuli kysymään hänen mielipidettään.
Epävarmana siitä, mitä oikeastaan oli kysytty, Severus vastasi valmiiksi miettimänsä vastauksen: “Olen kunnossa. Kuten jo sanoin, ei tämä ollut iso juttu. Annetaan koko asian olla.”
Dumbledore katsoi häntä sanomatta sanaakaan.
“Siinäs kuulit. Haaskasit meidän kaikkien aikaa.” Severus kuuli jonkun opettajan sanovan ja lähtevän huoneesta.
“Mutta miksi sitten et tullut takaisin? Aivan joka päivä oppilas ei eksy henkensä uhalla Kiellettyyn metsään.” Dumbledore kysyi vakavalla äänellä.
Severus ei jaksanut enää välittää. Ensin hän oli toivonut, että voisi vain kadota metsään. Käveltyään siellä yksin tuntikausia hän oli huomannut, ettei pystynyt löytämään enää takaisin. Ja sitten oli alkanut hämärtää ja hän oli ymmärtänyt olevansa oikeasti eksynyt ja… Sitten Hagrid olikin aika nopeasti löytänyt hänet. Severus ei halunnut edes ajatella, millaiseen vaaraan hän oli joutunut.
“Minä eksyin. En halua puhua siitä.” Severus vastasi katse maassa. Dumbledore huokaisi, ohjasi hänet ulos huoneestaan toisten opettajien kanssa ja toivotti heille hyvää yötä. Asiaan pitäisi puuttua, mutta ehkä ajan oli ensin annettava hetken kulua.
Severus käveli hiljaisuudessa kohti omaa sänkyään. Hän oli toivonut, ettei tapaisi matkalla ketään, ja ensimmäistä kertaa koulun alkamisen jälkeen jonkin asia oli mennyt, kuten hän oli toivonut. Uupuneena Severus istui sänkynsä päälle ja alkoi vetää vaatteita pois päältään. Hän vaihtoi kauluspaidan ja housut pyjamaansa ja veti peiton tiukasti ympärilleen. Severus oli jo sulkenut silmänsä, kun hän ujutti kätensä tyynyn alle ja hän tunsi siellä jotain. Severus säpsähti, nappasi käteensä tyynyn alla olleen pienen mytyn, nousi käsiensä varaan ja yritti himmeässä valossa nähdä mitä hän piteli. Se oli pieni, kauniisti taiteltu pergamenttipala.
Severus veti osan sänkyään verhoavista peitteistä syrjään ja avasi pergamentin. Himmeässä kuunvalossakin teksti, yksi lause, erottui selvästi. Severus tuijotti pergamenttia, vilkuili ympärilleen ja luki lauseen uudelleen ja uudelleen. Yhtäkkiä hän ei tuntenut olevansa enää yhtään väsynyt. Severus piilotti pergamentin uudelleen tyynynsä alle. Hän makasi selällään, tuijotti sänkynsä kattoon ja nukahti miettiessään kuka olisi voinut lähettää hänelle tuon viestin.
-¤-¤-¤-¤-¤-¤-
Remus teki kaikkensa, ettei vaikuttaisi aamupalalla siltä, että yritti etsiä katseellaan Severusta. Hän ei kuitenkaan voinut estää silmiään harhailemasta pitkin Luihuisten penkkirivistöä. Remus oli valvonut myöhään ajatellen itseään, Severusta, lähettämäänsä viestiä sekä miten Severus toipuisi edellisen päivän tapahtumista.
Onnekseen Remus näki Severuksen kävelevän sisään saliin määrätietoisen, jopa iloisen näköisenä. Remus seurasi Severusta silmillään, kun Severus ohitti heidän pöytänsä. Miten hän ei ollut aiemmin huomannut, kuinka viehättävä Severus oli? Säihkyvät silmät, kapeat hartiat, hoikka olemus…
“Onko sulla joku ongelma, Lupin?” Remus kuuli yhtäkkiä ivallisen äänen kysyvän ja kääntyi ääntä kohti. Lucius Malfoy oli pysähtynyt penkkirivien väliin. Hän oli varmaankin kävellyt Severuksen perässä ja huomannut Remuksen tuijotuksen. Remus käänsi katseensa Severukseen ja huomasi tämänkin kääntyneen katsomaan heitä.
“Ei. Ei ole ongelmaa.” Remus sanoi sovittelevasti ja yritti hymyillä Severukselle.
“Voitte lopettaa tuon naureskelun heti. On siinäkin meillä Rohkelikkoja. Uskallatte käydä toisten kimppuun vain porukassa.” Lucius jatkoi. Remus pudisti päätään hämillään.
“Ei kai Remus nyt poikaystävälleen naureskelisi!” Sirius huudahti paikaltaan ja James purskahti nauruun.
“Ei niin, Remushan vain tykkää Severuksen uudesta tyylistä!” James jatkoi. Sirius ja James läpäyttivät ylävitosen, joka kaikui salissa. Remus ei ollut tuntenut itseään koskaan niin nolatuksi. Hän tiesi poskiensa punertuvan. Avuttomasti hän nosti katseensa vielä viimeisen kerran Severusta kohti, huomasi Severuksen tuijottavan takaisin, ja painoa katseensa alas lautaselleen.
Koko päivä meni Remukselta aivan sumussa. Siinä missä hän oli aamulla ollut utelias ja innokas näkemään Severuksen, hän yritti nyt vältellä tätä. Tietysti se oli mahdotonta, sillä he kävivät samoilla tunneilla. James ja Sirius eivät olleet arvanneetkaan miten oikeassa he olivat. Eihän Severus Remuksen poikaystävä ollut, mutta olisi voinut olla. Remuksen puolesta.
Remuksen silmät hakeutuivat taas vilkuilemaan Severusta, joka istui luokassa hieman hänen edellään. Kuinka kauniisti Severuksen vaalea iho loisti mustaa kaapua vasten, kuinka Remus unelmoi puristavansa Severuksen itseään vasten ja upottavansa huulensa hänen kaulansa valkoisena hohtavaan ihoon…jos hän vain kelpasi Severukselle. Hän ei ollut koskaan kuullut Severuksen tapailevan ketään, jos hän pitääkin tytöistä? Tai jos hän ei pitäisi Remuksen punertavista hiuksista tai hänen arvistaan…jos Severus joskus näkisi jokaisen niistä..
“Vai mitä Lupin?” Remus kuuli Jamesin kysyvän. Hän käänsi päänsä hitaasti kohti Jamesia.
“Nyt en kuunnellut.” Remus tunnusti. Hän ei voisi vastata mitään, sillä hän ei ollut kuullut sanaakaan, mitä hänen ystävänsä olivat ympärillä puhuneet. James huokaisi kuuluvasti.
“Huomasin. Tapahtuiko kesälomalla jotain? Oot ollut melko poissaoleva lähiaikoina.”
Remus pudisteli päätään.
Ei, ei kesälomalla. Täällä. Olen ihastunut. Kuuletteko kaverit, olen ihastunut. Luulen, että olen vihdoin löytänyt pojan, josta voisin oikeasti pitää. Remus pudisteli päätään uudelleen. Onneksi hänen ystävänsä eivät osanneet lukea ajatuksia. Hän pitäisi Severuksen omana salaisuutenaan.
Pitkän päivän jälkeen he palasivat Rohkelikon huoneisiin. James ja Sirius joutuivat edelleen viettämään siellä kaiken vapaa-aikansa, etteivät he olisi kiusaamassa muita oppilaita, joten koko Kelmi-joukko koki siellä majailun kotoisaksi. Remus oli viemässä uusia kirjastosta lainaamiaan kirjoja omalle yöpöydälleen, kun hän näki sänkynsä päällä pienen pergamentista taitellun tähden. Hän henkäisi, tiputti kirjat tähden vierelle ja nappasi sen käteensä. Vapisevin sormin Remus avasi pergamenttitähden ja luki sen sisältämän viestin.
“Kiitos.” Remuksen kasvoille levisi leveä hymy. Sen oli pakko olla Severukselta! Remus puristi viestiä kädessään, luki sen vielä uudelleen, tarkasteli kaunista käsialaa, ja kätki sen sitten yhden kirjan väliin.
Hänen oli löydettävä Severus. Ajatus sai Remuksen sykkeen nousemaan. Hän haroi kätensä huolimattomasti punertavien hiustensa läpi pari kertaa ja pyyhälsi ohi Jamesista ja Siriuksesta vaivautumatta edes katsomaan heihin päin.
“Kuutamo, mihin ihmeeseen oot menossa?” Sirius huusi hänen peräänsä.
“Yksi tärkeä kirja unohtui.” Remus huusi takaisin ja heilautti kättään. James, Sirius ja Peter jäivät paikoilleen katsellen toisiaan hämmästyneinä.
Remus ei piitannut siitä mitä ajatuksia hänen käyttäytymisensä herätti hänen ystävissään. Remus oli päättänyt aloittaa etsintänsä kirjastosta, sillä hän tiesi Severuksen usein viettävän aikaansa siellä. Hän tiesi jopa paikan, syrjäisen pienen pöydän, jonka ääressä Severus usein istui. Remus harppoi kirjahyllyjen ohi välittämättä siitä, että kirjastossa olisi pitänyt olla aivan hiljaa.
Viimeisen kirjahyllyn ohittaessaan hän näki jo Severuksen. Mutta Severus ei ollut yksin. Pitkä, vaaleatukkainen nuori mies istui hänen vierellään. Remus oli astellut näkyville niin nopeasti, ettei hän yhtäkkiä tiennyt, mitä tekisi tai sanoisi yllättävässä tilanteessa. Sekä Severus, että Lucius, nostivat katseensa häneen ja Remus esitti selailevansa kirjoja juuri ohittamastaan hyllystä.
Remus käveli hyllyä eteenpäin. Jotain taikajuomia. Severus oli hyvä tekemään niitä, jos hän kysyisi apua jonkin juoman tekoon? Remus tarttui ensimmäiseen käteensä osuvaan kirjaan ja käännähti ympäri.
“Rauhajuomaa.” Remus töksäytti. Ahdistava hiljaisuus. Remuksen teki mieli lyödä itseään, miksei hän ollut miettinyt etukäteen mitä aikoisi sanoa.
“Haluaisin oppia tekemään rauhajuomaa. En ole koskaan onnistunut siinä kunnolla.” Remus takelteli sanoissaan. Hän ei vilkaissutkaan Luciusta päin, vaikka tiesi molempien Luihuisten tuijottavan häntä.
“Ei. Te säälittävät Rohkelikot voitte ryömiä takaisin omaan torniinne.” Lucius vastasi.
“Tarvitsen apua. Oikeasti.” Remus jatkoi sinnikkäästi.
Hän ymmärsi, miksi Lucius suhtautui häneen negatiivisesti. Mutta hänen täytyi saada puhua Severuksen kanssa, edes pienen hetken.
“Mä pyydän, Severus. Kukaan ei ole niin taitava taikajuomien valmistaja, kuin sinä. En halua valmistua ilman, että osaan tehdä euforiaeliksiiriä.” Remus katsoi anelevasti Severusta.
“Rauhajuomaa vai euforiaeliksiiriä, päättäisit edes jo!” Lucius tiuskaisi. “Se on taas joku noiden idioottien juoni.”
Severus katsoi ensin Remusta, sitten Luciusta ja sitten uudelleen Remusta.
“Kumpi mahtaa olla se juoma, johon sitä opetusta tarvitsisit?” Severus kysyi hiljaisella, arvostelevalla äänellä.
“Rauhajuoma.” Remus vastasi kuin opettajalle. Hän ei saanut enää katsettaan hetkeksikään irti Severuksesta. Severus huokaisi syvään.
“Hae nyt edes oikea kirja, niin katsotaan pystynkö auttamaan.” Severus sanoi synkästi ja viittasi päällään Luciusta lähtemään. Lucius nappasi kirjansa, nousi ylös ja käveli hitaasti Remuksen ohi. Hän näytti siltä, kuin sanoisi jotain, mutta tyytyi lopulta vain nyökkäämään Severukselle.
Remus istui samalle paikalle, josta Lucius oli hetki sitten noussut. Hiljaisuudessa he kuuntelivat Luciuksen yhä loittonevia askeleita. Severus jatkoi kirjansa lukemista, mutta Remus pisti merkille, ettei hän ollut kääntänyt sivua enää pitkään aikaan. Remus itse ei jaksanut edes esittää, että olisi lähtenyt hakemaan taikajuomista kertovaa kirjaa. Viimein, kun lähes täydellinen hiljaisuus laskeutui pöydän ympärille, Remus uskalsi puhua.
“Sä lähetit sen tähden?” Remus kysyi ja katsoi uteliain silmin edessään istuvaa miestä. Severus näytti hyvältä hiukset lyhyinä, komealta, mutta hyvin erilaiselta. Remus tunsi taas tutun lämmön poskillaan. Severus hymähti.
“Näin tein.” Severus sanoi ja nosti mustina tähtinä loistavat silmänsä ylös kirjasta. “Mutta sä aloitit.”
Remus hymyili.
“Niin aloitin. Mun oli pakko. Mä olen todella pahoillani Jamesin ja Siriuksen käytöksestä. Mä en ollut millään tavalla osallisena siinä.” Remus selitti. Hän huomasi jotain vaarallista välähtävän Severuksen silmissä. Severus näytti välillä siltä, kuin hän odottaisi hiustensa valahtavan kasvoilleen tai pääsevänsä niiden taakse piiloon. Remuksesta tuntui pahalta.
“Sä näytät hyvältä. Näytit ennen ja näytät nytkin. Mä haluaisin..saanko mä tulla sun lähelle?” Remus kysyi ja hivuttautui aivan Severuksen viereen ennen kuin Severus ehti sanoa mitään. Severuksen ilme oli kivettynyt. Remus olisi tehnyt mitä vain pyyhkiäkseen eilisen päivän pois.
“Sä olet kaunis.” Remus kuiskasi ja hivuttautui entistä lähemmäs.
Hetken he olivat aivan hiljaa. Remus ei halunnut painostaa Severusta, mutta hän ei osannut enää perääntyä. Remus huomasi hämmennyksen valtaavan Severuksen kasvot.
“Oikeasti?” Severus kysyi hiljaa. Hän vilkuili Remusta hieman alaviistosta.
“Oikeasti.” Remus vastasi ja tarttui Severusta kädestä.
Remus ei ollut koskaan ollut näin lähellä sellaista ihmistä, johon oli ihastunut. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mutta koska Severus ei vetänyt kättään pois, hän arveli olevansa turvallisilla jäljillä. He katselivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa. Lopulta Severus kumartui hieman eteenpäin.
“Meinasitko sä suudella mua, vai et?” Hän kuiskasi. Kuiskaus oli ohut ja hento, mutta hiljaisessa kirjastossa se tuntui kaikuvan hyllyjen välissä ja täyttävän koko tilan.
Remus nosti toisen kätensä Severuksen kaulalle ja silitti hellästi. Hän ei ollut vieläkään tottunut toisen pojan lyhyisiin hiuksiin. Remus kokeili varovasti lyhyitä niskahiuksia, nosti sitten kätensä Severuksen päälaelle ja antoi kätensä valua hellästi päätä pitkin niskaa kohti.
“Niin kaunis.” Remus kuiskasi vielä, ennen kuin kurottautui kohti Severusta.
Suudelma oli kevyt ja tunnusteleva. Se kesti vain hetken, Remus irrottautui hieman ja avasi silmänsä nähdäkseen Severuksen reaktion. Severus nosti kätensä Remuksen hiuksiin ja painautui uudelleen suutelemaan Remusta. Remus huokaisi ja kietoi kätensä Severuksen hartioiden ympärille. Hän yritti puristaa Severuksen itseään vasten, mutta kun ei onnistunut, Remus nousi seisomaan ja veti perässään Severuksenkin ylös.
Remus upotti huulensa Severuksen valkoisena hohtavan kaulan iholle, suuteli, nuoli ja imi hellästi herkkää ihoa. Severus tuoksui kamomillalle ja hieman jollekin mausteelle, ehkä paahdetulle hasselpähkinälle. Remus hengitti Severuksen tuoksua lumoutuneena. Severus kietoi kätensä Remuksen hartioille ja vastasi tämän jokaiseen suudelmaan.
Hetken suudeltuaan he seisoivat tiukasti toisistaan kiinni pitäen, kasvot vastakkain, himmeässä kuun ja yksinäisen kynttilän valossa. Remus ei olisi halunnut päästää enää koskaan irti, mutta hän tiesi, että heidän olisi pakko pian olla huoneissaan. Severus nosti kätensä Remuksen kasvoille ja antoi sormiensa seurata jo parantuneiden arpien viivoja. Remus olisi halunnut kertoa, selittää, mistä arvet olivat tulleet, mutta sen aika tulisi vielä.
Severuksen sormet liikkuivat nenän yli poskelle, siitä alas kaulalle aina paidan kaulukseen asti. Sitten hän nosti sormensa uuden arven alkuun, liu’utti sitä poskelta huulten yli leualle. Severus katsoi Remusta vakavasti.
“Ei sun tarvitse musta huolehtia.” Remus kuiskasi. Severuksen silmät välähtivät.
“Eikä sun musta.” Severus vastasi itsevarmasti.
“Hyvä. Koska nyt mun ajatukset on jossain ihan muualla.” Remus hymyili ja kumartui suutelemaan Severusta.
