Title: Nimettömän NPC:n raskas ja mitätön elämä
Author: Larjus
Beta: Siskoni
Chapters: Lyhyt oneshot
Fandom: The Elder Scrolls V: Skyrim
Characters: Joku nimetön Whiterun-vartija
Genre: Humoristinen drama
Rating: S
Disclaimer: TES kaikessa komeudessaan (miljöö, hahmot, viittaukset yms.) kuuluu Bethesdalle, teksti minulle.
Summary: Nimettömän NPC:n elämä ei ole niin helppoa kuin voisi luulla.
A/N: Osallistuu haasteeseen
Sana/kuva/lause10 #2, lauseena
”Elämän tarkoituksia ja olemassaolon merkityksiä on niin monta kuin meitäkin”. Pelailin Skyrimia ja pohdin samalla fici-ideoita. Mieleeni tuli haasteeseen saamani lauseet, ja tuohon yhteen totesin itsekseni ”Niin, paitsi jos on nimetön NPC”. Ja siitä tämä sitten lähti
Koko teksti on lähinnä viittauksia peliin (ja etenkin niihin juttuihin, mitä kaupunkien vartijat hokevat), mutta ehkä tästä saa jotain irti niitä tietämättäkin. En tiedä ¯\_(ツ)_/¯ Voi olla, että vitsit aukeaa huonommin. En tosin tiedä, miten humoristinen tää muiden mielestä on, mutta ainakin mulla oli tätä ideoidessa hauskaa (ja siskoni nauroi tätä lukiessa, mikä on aina hyvä merkki).
Tää oli kans alun perin vain yksittäisiä virkkeitä/kappaleenpuolikkaita, joista sitten vasta jälkikäteen yritin saada jonkinmoisen yhteen pötköön luettavan kokonaisuuden. Lähes poikkeuksetta kirjoitan ficini alusta loppuun enkä pahemmin hypi kohtauksesta toiseen ja takaisin, joten mulla oli tässä itselleni haastava lähestymistapa. Sen takia pyysinkin siskoani (joka on myös pahempi TES-nörtti kuin minä) lukemaan tämän läpi ja kertomaan mielipiteensä.
(Ja jos joku ei tiedä, NPC tarkoittaa non-playable character, eli se viittaa kaikkiin niihin pelin hahmoihin, joilla ei voi pelata. Sen käyttö tässä on ihan tarkoituksellinen valinta, koska tässä yhtenä vitsinä on se, että kyseessä nimenomaan
on peli.)
Nimettömän NPC:n raskas ja mitätön elämäKeisarikunnan pohjoinen provinssi Skyrim, tuo kylmä ja karu pala Tamrielia Aaveiden meren äärellä, oli täynnä paitsi vaaroja, myös henkeäsalpaavia maisemia, mielenkiintoisia paikkoja ja ainutlaatuisia henkilöitä. Jokaisella Skyrimin asukkaalla oli oma tarinansa, menneisyytensä, elämänsä. Tai no, ainakin heillä, joille sellainen oli suotu. Kaikilla ei mennyt ihan niin hyvin. Osa ei ollut saanut edes nimeä.
Whiterunissa, kuten kaikissa muissakin Skyrimin kaupungeissa ja kylänpahasissa, yleisestä järjestyksestä pitivät huolta nimettömiksi jääneet vartijat. Vaikka heidän olemassaolonsa olikin itsestään selvää kaikille, moni ei kiinnittänyt heihin juurikaan huomiota. Heidän läsnäolonsa kiinnosti lähinnä vain, jos halusi tehdä jotain rikollista ja pitää huolen, ettei jäänyt kiinni. Lähes kaikki vartijat olivat hyväksyneet roolinsa ilman vastalauseita tai pahoja ajatuksia, mutta ei sentään jokainen, ei… no, Whiterunin vartijaksi häntäkin kutsuttiin. Ei hänkään sentään ollut nimeä saanut.
Nimettömän vartijan elämä oli pohjimmiltaan hyvin yksinäistä. Muut NPC:t sentään juttelivat välillä keskenään, mutta vartijalla ei ollut oikeastaan ketään, joka kuuntelisi hänen juttujaan. Toisaalta ehkä se oli hänen oma syynsä, sillä eipä sitä tullut puhuttuakaan muille kuin sille eräälle ihmehiipparille, joka juoksi kaupungista toiseen taskut pullollaan lohikäärmeen luita, kirottuja miekkoja ja daedran sydämiä, ja jota he kaikki (myös vartija itse, myönnettäköön) ylistivät Dovahkiiniksi, lohikäärmesyntyiseksi, Skyrimin pelastajaksi, vaikka enemmän hän aiheuttikin kaaosta ympärilleen. Ei Dovahkiinista kyllä ollut juttukumppaniksi, sillä vaikka miten yrittäisikään aloittaa tämän kanssa keskustelua esimerkiksi asemieltymyksistä (vartija itse oli miekkamiehiä, vaikka kantoikin kaksikätistä sotavasaraa selässään) tai lohikäärmeiden hyökkäyksistä, tai vaikka vain kertoa kaupungilla liikkuvista juoruista (ilmeisesti Dawnguard oli ollut aloittamassa toimintansa uudelleen jo viimeiset puoli vuotta...), vastaukseksi ei yleensä saanut mitään, korkeintaan iskun miekasta tai lohikäärmehuutoja päin naamaa. Toisinaan saattoi myös huomata, että haarniska oli yhtäkkiä kadonnut yltä, ja seisoi keskellä katua alusvaatteisillaan.
Helppoa sellainen ei ollut. Kuten vartijalla itsellään oli tapana todeta, hänen olonsa olisi paljon mukavampi ja lämpöisempi, jos hän olisi saanut juoda vatsantäydeltä simaa. Mutta koska hän oli vain pelkkä mitätön NPC, jonka tehtävä oli käyskennellä pitkin Whiterunin katuja soihtu kädessään, hän oli ikuisesti kykenemätön astumaan jalallaankaan sisään majataloon. Nukkumaankaan ei koskaan päässyt, vaikka hän öisin puhelikin itsekseen, että muutama tunti enää ennen kuin pääsisi kömpimään vällyjen väliin. Voi mitä hän antaisikaan edes yhdestä tuopillisesta majatalon lämpimän takkatulen ääressä… Sille ainoalle juttukaverilleen, Dovahkiinille, hän kyllä välillä yritti ehdottaa, että tämä voisi panna hänelle hieman olutta, sillä tekihän tämä ilmeisesti taikajuomiakin, mutta yhtä lailla hän olisi voinut puhua kivimuurille. Niitä Whiterunissa nimittäin riitti. Vaikka vartijan elämä olikin etenkin henkisesti hyvin rankkaa, meni hänellä hieman paremmin kuin Riverwoodissa, jossa asutusta ei ympäröinyt yksikään muuri. Mutta tuskinpa Dovahkiin kuunteli Riverwoodin vartijoita yhtään sen enempää.
Jotkut sentään olivat kiinnostuneet nimettömien vartijoiden itseään toistavista jutuista edes sen verran, että olivat myöhemmin puineet lausahdusta nuolen saamisesta polveen ja esittäneet teorian, jonka mukaan se viittasi avioon astumiseen. Eikä sekään toisaalta edes totta ollut, Skyrimin kaupunkien vartijoilla vain sattui kaikilla olemaan onnettomuusalttiit, nuolia houkuttelevat polvet. Whiterunin vartijat eivät olleet poikkeuksia.
Mutta ainakaan hän ei ollut yksin kohtalonsa kanssa. Ei sillä, että se oli yhtään sen parempi tilanne, päinvastoin. Sehän tarkoitti sitä, että oli kymmenittäin muita, jotka haarniska yllä näyttivät identtisiltä, puhuivat samoja juttuja, tekivät tismalleen samoja asioita. Ja jos hän kuolisi, kukaan ei huomaisi (paitsi ehkä Dovahkiin, joka sai siinä hyvän tekosyyn varastaa laillisesti itselleen vartijan haarniskan outoihin kokoelmiinsa), ja tilalle ilmestyisi kuin tyhjästä uusi vartija, hänen kaksoisolentonsa, joka myös käyttäytyi tismalleen samalla tavalla, ehkä jopa myös puhui hänen äänellään. Ehkä hänkin oli alun perin putkahtanut paikalle jonkun toisen nimettömän vartijan seuraajaksi. Kukaan ei tiennyt, eikä kukaan välittänyt.
Huonommin meni oikeastaan vain nimettömillä bandiiteilla, sillä heillä oli toistettavanaan vielä vähemmän vuorosanoja, joita he kaiken lisäksi ehtivät sanomaan vain ani harvoin, sillä heillä oli liian iso kiire tapattaa itsensä. Nimettömäksi jäänyt vartija ei ymmärtänyt, miksi kukaan oli niin hullu, että lähti oma-aloitteisesti hyökkäämään päin ketään, jonka haarniska oli joko tehty lohikäärmeen luista tai stalhrimista, joka kantoi aseenaan daedraprinssiltä saatua artefaktia, ja joka kaiken lisäksi pystyi alistamaan lohikäärmeitä tahtoonsa. Sellaiselle ei pärjännyt kukaan tavallisella rautamiekalla, vaikka intoa miten riittäisikin. Mutta toisaalta, olihan vartija itsekin valmis hyökkäämään saman ilmestyksen kimppuun, jos huomasi tämän vahingossa potkaisevankin kanaa, vaikka kaupunkiin olisi hyökännyt lohikäärme. Oli tärkeämpää saada moinen lainrikkoja kiinni tai vähintään kuolleeksi, vaikka sen yrittämisessä tapattaisi vain itsensä, ja samaan aikaan lohikäärme sai rauhassa hönkiä hengiltä kaupungin kunniallisia asukkaita. Eipä sillä, että vartijan surkeilla varusteilla tappaisi lohikäärmeitä muutenkaan, tulisi vai itse tapetuksi. Mutta silloinkin ilmestyisi joku uusi hänen tilalleen, eikä kukaan huomaisi eroa.
Hän oli pelkkää täytettä Skyrimin laajassa provinssissa.
**
”Odotas, sinä näytät tutulta…”Eikä Dovahkiin vain
näyttänyt tutulta (vaikka kukapa muukaan olisi spurttaillut pitkin kaupungin katuja daedrareliikkejä ja lohikäärmepapin naamio yllään), vartija tiesi, että tämä
oli tehnyt rikoksen (varastanut pullan). Tämä ei kuitenkaan tuttuun tapaan noteerannut hänen sanojaan lainkaan, eikä vartijalle siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin vastaavasti jättää koko Dovahkiinin ilmestys huomioimatta.
Niinhän hänellekin aina tehtiin.