Ficin nimi: Elämäntarina kerrottavana
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Titanic
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Jack & Rose
Genre: Draama, slice of life
Summary:
Odotuksiaan vastoin Rosesta oli hiljalleen alkanut tuntua, että Titanicilla aika oli muuttanut merkitystään: se otti hänet jälleen huomioon ja sai arvostamaan kuluvia hetkiä.A/N: Tuli tutustuttua kirjoittamisen merkeissä tyystin uuteen fandomiin, kun tein tämän synttärilahjaksi läheiselle ihmiselle.
Osallistuu
Multifandom III -haasteeseen.
***
Kolmannessa luokassa matkustavien käyttöön tarkoitettu kävelykansi tuskin vastasi monen hienompaa väkeä edustavan käsitystä rentouttavasta, mutta Roselle se oli lähellä täydellistä, keidas porottavalla aavikolla. Monikaan ei osaisi halutessaan etsiä häntä juuri sieltä, ja jo se antoi hänelle syyn hymyillä. Horisonttia maalasi ainoastaan sinivihreä meri ja aaltojen vaahtopäät kuohuivat sulassa sovussa keskenään. Merituuli leikitteli hänen punaisilla kiharoillaan luoden kaunista mielikuvaa vapaudesta ja huolettomuudesta. Oli todellinen maailma sitten mitä hyvänsä, hetkenkin aurinkoisesta säästä nautiskelu sai hänen olonsa paremmaksi kuin pitkään aikaan.
”Nukahditko pystyyn?”
Rose säpsähti havahtuessaan transsistaan ja kohtasi Jackin veijarimaisen hymyn sekä ilkikuriset silmät, jotka siristyivät auringonvalon leijaillessa tämän näkökenttään hänen takaansa.
”Mikä saa sinut luulemaan moista?” oli ensimmäinen, mitä Rose keksi tokaista. Se kuulosti nenäkkäämmältä kuin mitä hän oli alun perin tarkoittanut, mutta nuorukainen hänen vieressään ei näyttänyt etäisestikään moittivalta. Oikeastaan Rose oli oppinut jo ensitapaamisella, ettei Jackin kanssa jutteleminen noudattanut laisinkaan sitä sovinnaisen kommunikaation kaavaa, johon hän oli tottunut, eikä hänen missään kohtaa ollut tarvinnut kokea paineita asiasta.
”Tuo sinun päämäärätön tuijottelusi toi mieleeni vanhan rouva Millerin Edinburghista”, Jack virkkoi antaen samalla hiilikynänsä suorastaan kiitää luonnoslehtiöllään. ”Omalla tavallaan mukava, mitä nyt muutama ruuvi oli saattanut pitkän elämän varrella pudota pääkopasta. Hänelle päivien mielenkiintoisin aktiviteetti muodostui kyläpuodin portailla istuskelusta ja ohitse kulkevan väen vaisusta silmäilystä.”
”Ai”, Rose hymähti. ”Onko sinulla kuvaa hänestä?”
”Ikävä kyllä ei, mutta jälkeenpäin ajateltuna hän olisi ollut mitä mainioin malli nököttäessään aina samassa paikassa hiirenhiljaa. Hänellä oli tuon tuosta kutimensakin kourassaan, mutta se puolikas huivi tuskin koskaan näki lopullisesti päivänvaloa, käsialakin oli niin tiukkaa, että puikot saattoivat juuri ja juuri liikkuakaan. Sitäkin seikkaa hän jaksoi mutista toisten vikana.”
Rosen päähän suorastaan räiskähti kysymyksiä kuin ilotulitus kuten aina, kun Jack kertoi jotain vaiherikkaasta elämästään.
”Mitä hänelle sitten tapahtui?” hän tiedusteli pyrkimättä silti vaikuttamaan liiallisen uteliaalta.
Jack kohautti olkiaan huolettomasti. ”Ehkä hän koki ajoittaisen seurani liian lannistavaksi ja päätti sen takia lopulta kumota kurkkuunsa muutaman pullon liikaa.”
”Hyvänen aika”, Rose sanoi kulmiaan kurtistaen. ”Sinulla näyttäisi olevan sangen ikävä vaikutus vanhoihin rouviin.”
”Eikä pelkästään heihin”, Jack tokaisi virnistäen. ”Rehellisesti sanoen minua hieman yllättää, että sinä olet vielä siinä etkä vapisemassa alkoholiongelmaasi jossain portaiden alla.”
”Vaan ei se kaukana ole”, Rose tuumasi silmiään pyöräyttäen. ”Onneksesi olen valitettavan paksunahkainen.”
”No sitä sinä olet, totta vie.”
Rose ei voinut kuin naurahtaa. Jack Dawsonin seura oli toistuvasti houkutellut hänestä esiin luonteenpiirteitä, joita hän ei ollut edes havainnut omaavansa. Oli kuin hän olisi vasta Titanicin kannelle astuttuaan tiedostanut kykynsä keskusteluihin, joiden sisältö koostui usein ironisista havainnoista maailmassa tai vaihtoehtoisesti puujalkavitsein silatuista elämäntarinoista. Sellaisten kohdalla hän oli pysytellyt lähinnä kuuntelevana osapuolena mutta sitäkin enemmän läsnä. Rose nautti niistä enemmän kuin monesta sellaisesta puheenaiheesta, jotka olivat hänelle arkipäiväisiä.
Rosella ei ollut kerrottavanaan mitään henkeäsalpaavaa, ja kolmannessa luokassa matkustavien, köyhien, elon varjopuoliakin nähneiden talonpoikien omanlaistensa elämän mestariteosten rinnalla hänen henkilökohtainen historiansa kalpeni palonraiskaamaksi risuoksaksi. Synkimpinä hetkinään Rose ajautui silloin tällöin miettimään, oliko hänellä minkäänlaista todellista elämäntarinaa. Hän oli vain elänyt, kello naksuttanut lyöntejään eteenpäin ja kertonut ajan kiistattomasta kulumisesta, mutta hänen mielensä oli ollut usein tyhjä kuin upouusi muistikirja. Muutamalta viime vuodelta oli hankala muistaa yksityiskohtia kaiken sumennuttua vain yhdentekeväksi massaksi.
Eniten hän oli pelännyt ajan kuluvan ilman häntä niin, että hän olisi vain unohtunut.
Odotuksiaan vastoin Rosesta oli hiljalleen alkanut tuntua, että Titanicilla aika oli muuttanut merkitystään: se otti hänet jälleen huomioon ja sai arvostamaan kuluvia hetkiä. Jackin seurassa Rosen ei tarvinnut kiinnittää huomiota jokaiseen sanaansa tai eleeseensä, vaikkakin hän teki sitä tiedostamattaankin. Yläluokkaisen kasvatuksen vankkojen siipien suojasta oli hankala pyristellä etäämmäs, vaikka ympäristö olisi kerrankin ollut jonkin sellaisen puolella, jota hän olisi saattanut kuvitella voivansa kutsua todelliseksi sielukseen. Kolmannen luokan matkustajia seuratessaan hänelle oli valjennut, ettei vaikkapa naisten suu auki hymyilyä pidetty juurikaan paheksuttavana, tai että monelle miehelle niinkin tavallisen esineen kuin kävelykepin omistaminen oli enemmän kuin harvinaista. Sen lisäksi, että sitä pidettiin turhanpäiväisenä, Rose oli kuullut Jackin ystävien nimittävän sellaista akkamaiseksi.
Rosen silmiin herrasmiehen kävelykepissä ei ollut mitään naisellista, mutta siinä jälleen todentui, kuinka erillään hänenkaltaisensa ihmiset elivät rahvaasta talonpoikaisväestä. Jackin ja tämän ystävien kanssa rupateltuaan ja etenkin juttuja kuunneltuaan hän oli tullut oppineeksi sellaisia alaluokkaisia ilmauksia ja yksittäisiä sanoja, jollaisia hän ei olisi unissaankaan uskaltanut toistaa kenellekään. Mikäli hän olisi tuumannut jonkun äitinsä ystävättären olevan varsinainen
sorapillu, tai kutsunut jotakuta miespuolista henkilöä
runkkupussiksi, hänet olisi todennäköisesti sidottu liinoilla vuoteeseen ja ansioitunut manaaja pyydetty kiireesti paikalle.
Puolivahingossa hän oli onnistunut opettamaan irlantilaiselle Tommy Ryanille käsitteen
vulgääri, mutta hän epäili, ettei se ollut jäänyt miehen terhakkaasti oluen huurtamaan päähän järin pitkäksi aikaa. Eikä sillä järin suurempaa väliä edes ollut.
”Saitko jotain aikaan?” Rose kysäisi Jackin puhaltaessa hiilipölyt valmiilta piirustukseltaan.
”Aina sitä jotain syntyy”, tämä vastasi ja ojensi hänen nähtäväkseen valmistunutta työtä. ”Malli minulla ainakin oli kohdallaan.”
Katsoessaan piirrosta Rose häkeltyi täysin. Pehmeällä hiilellä luotu kuva esitti häntä, rauhallinen katse horisonttia kohti, kiharaiset hiukset tuulessa tanssien.
”Johan on...” Rosen onnistui sanoa ja samalla hän joutui nielaisemaan hassun palan kurkustaan. Niin helposti kuin hän tunnistikin kuvan henkilön itsekseen, piirroksen nainen näytti häneen verrattuna lumoavalla tavalla seesteisen itsevarmalta.
Piirroksen nuorella naisella oli elämäntarina kerrottavanaan, tämä jätti jälkensä ympäröivään maailmaan eikä vain katsonut ajan lipuvan ohitseen. Kuvan nainen osoitti hänelle, millainen hänen olisi mahdollista olla, ikävimmässä tapauksessa millainen hänen olisi ollut mahdollista olla. Ajatus olisi voinut tuntua kovinkin masentavalta, mutta sitäkin enemmän se toimi inspiraationa herättävänä.
”Haluatko pitää sen?” Jack kysäisi.
Ensimmäiseksi Rose oli ajatellut vastaavansa myöntävästi säilyttääkseen inspiraationlähteensä aina lähellään, mutta tuli toisiin aatoksiin. Jokin hänen mielessään sanoi, että siitä olisi enemmän iloa Jackille kuin hänelle. Kylmä totuus oli, että Titanic oli vain väliaikainen portti sille erikoiselle, sosiaaliluokat ylittävälle ystävyydelle. Tavallisissa olosuhteissa heidän polkunsa eivät olisi missään olosuhteissa kohdanneet, mutta kohtalon oikusta he nyt istuivat sen suuren valtamerialuksen kannella aavistuksen kiikkerällä penkillä päivää paistatellen. Elämä oli ajoittain yllätyksiä täynnä, mutta New Yorkissa se ajaisi heidät tuttuihin uomiinsa kuin puroveden, joka erkaantui kahteen virtaan.
Niin sen kuuluikin mennä. Hänen olisi jälleen muistettava olevansa hyvään liittoon kihlautunut Rose DeWitt Bukater, joka vastusti paremman väen sääntöjä usein vain ajatuksissaan, jos edes niissä rohkeni antaa itselleen lupaa moiseen. Radikaalein valinta hänen maailmassaan tarkoitti äidin mielipiteen vähäeleistä uhmaamista valitsemalla morsiusneitojen pukujen väriksi laventelinsinistä. Hänelle elämällä oli tarjota pieniä päätöksiä, joiden tekemisestä Rose koki saavuttavansa vain osittaisen mielenrauhan.
”Ei kiitos”, hän sanoi ja ojensi kuvan takaisin katseltuaan sitä tarpeeksi pitkään. ”Saat lisätä sen kokoelmiisi.”
”Kuulostaisi siltä kuin minulla olisi jotain todella arvokasta täällä”, Jack naurahti heilauttaen kulahtanutta taiteilijasalkkuaan. Kommentissa oli vilpittömän hilpeä sävy, mutta Rose tulkitsi sen ajatuksissaan surumielisemmin. Kenties rahallisesti mitattuna niistä töistä ei olisi saanut kappaleelta muutamaa kolikkoa enempää, mutta niin harva tuntui käsittävän, ettei todellista taidetta voinut edes mitata rahassa. Jack Dawson ei ehkä ollut Monet tai Picasso, joita koko maailma piti arvossa, mutta ne vaikuttavat muotokuvat eivät hävinneet suurten mestareiden saavutuksille lainkaan.
Vain sillä tuntui olevan merkitystä, ettei Jackilla ollut yläluokkaisen suvun perijän leimaa otsassaan ja sen ansiosta mainetta kasvamassa jatkuvasti korkoaan. Siinä tapauksessa tämän työt olisivat saaneet osakseen ansaittua kiitosta niin sunnuntailounaalla pitsihansikkain syövien rouvien kuin sikarinsavussa konjakkia siemailevien biljardimiesten keskuudessa.
”En näe mitään syytä, mikset voisi järjestää omaa taidenäyttelyäsi”, Rose tokaisi saaden puoliksi vakavissaan esitetyn toteamuksensa kuulostamaan tilanteeseen sopivalta leikinlaskulta, johon Jack tarttuikin heti. Viis siitä miten hankalaa sellainen olisi todellisuudessa saada aikaan, kevyt unelmointi ei haitannut ketään.
”Pahus, täytyykin sitten ottaa muutaman kirjeen kirjoittaminen työn alle siinä siunaamassa, kun laiva saapuu satamaan.” Jack hieraisi leukaansa teatraalisen vakavana. ”On tämä kiireistä tämä bisneselämä.”
”Kenties en ehkä vielä tullutkaan maininneeksi, mutta minusta voisi olla apuja järjestelyjen suhteen. Saatan tuntea muutaman tärkeän henkilön, jotka auttaisivat asiassa mielellään”, Rose virkkoi punaista hiuskiehkuraa korostetusti pyöritellen samaan tapaan kuin herrasmiehet niin mielellään hipelöivät takkinsa kaulusta, kun eivät keksineet käsilleen mitään järkevää tekemistä. Jostain syystä se oli aina ärsyttänyt häntä ylenpalttisesti. Ikään kuin miehet olisivat pelänneet kauluksensa karkaavan, elleivät jatkuvasti tunnustelisi sen olevan yhä omalla paikallaan.
Jack nyökäytti päätään itsevarmana. ”Minun täytyy jo siis alkaa miettiä itselleni manageria. Ehkä Fabriziosta olisikin siihen huonosta laskupäästään huolimatta.”
”Kenties hän suostuukin, jos kauniisti pyydät.”
”Joka tapauksessa”, Jack totesi ja osoitti häntä painokkaasti sormellaan, mitä Rose olisi pitänyt röyhkeänä, jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa toinen kuin Jack, ”sinä olet kunniavieraslistalla ensimmäisenä, kun se näyttely sitten avataan.”
”Mikä kunnia”, Rose hymyili päätään arvovaltaisesti nyökäten ja antoi katseensa viipyä vielä pienen hetken häntä esittävässä hiilipiirroksessa, ennen kuin Jack asetti sen varoen kansioonsa muiden töidensä joukkoon. Sinne se todella kuului. Rosen sydäntä lämmitti ajatus, että kun heidän askeleensa väistämättäkin eroaisivat eri poluille, hänestä jäisi silti Jackille jotain, mitä muistella jälkeenpäin.
Jos hän joskus kokisikin elämän paineistuksen liian raskaana ja katsoisi peiliin uupuneen eukon silmin, pehmeällä hiilellä taiteillussa kuvassa hän säilyi nuorena naisena, jolla oli mahdollisuudet toteuttaa elämässään mitä tahansa. Muuta hän ei oikeastaan sillä hetkellä toivonutkaan kuin että Jack muistaisi hänet aina sellaisena: henkilönä, jolla oli elämälle paljon annettavaa, ja jolle elämällä oli antaa rikkaiden tarinoiden täyttämiä suunnitelmiaan.
