Nimi: Älä kutsu minua Anturaksi
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: Angstista romantiikkaa, tosi pahan kerran rakastuneita idiootteja
Paritus: James/Sirius, James/Lily (taustalla)
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä Potter-maailmaa, ja huvikseni kirjoittelen ilman rahallista korvausta.
Tiivistelmä:
"Mitäs, jos et menisikään naimisiin Lilyn kanssa?"
Tai: Entä, jos Sirius ja James olisivatkin osanneet puhua asioista niin kuin ne ovat?
A/N: Hetken aikaa on pyörinyt mielessäni, että minunkin tekisi mieleni kirjoittaa vähän James/Siriusta, kun Pahatarkin hetki sitten kirjoitti ihanan one-shotin heistä. Tämä menee aika lailla enemmän angstin puolelle, koska tämä pimeä vuodenaika kai tekee tehtävänsä. Ja muutenkin, tämä sateinen lauantaiyö oli nyt sitten oikea hetki kirjoittaa tämä. Mutta jos johonkin tässä maailmassa voi luottaa niin siihen, etteivät loppuni melkein koskaan ole täysin lohduttomia.
Syksy 1979, jossain päin jästi-Lontoota
Sinä syksynä tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun James muutti yhteen Lilyn kanssa. Hän oli saanut jokseenkin kaiken, mistä oli haaveillut silloin, kun oli vielä koulussa. Silloin, kun Lily vielä tuntui vain kaukaiselta unelmalta, jota kohti mennä. Joltain, josta purkaa mieltään Siriukselle aina, kun asiat eivät ottaneet sujuakseen. Ja joltain, jonka suhteen hehkuttaa onneaan Siriukselle, kun otti askelen kohti tavoitetilaa.
Nyt, kun hän todella eli joka päivä Lilyn kanssa, hän huomasi odottavansa edelleen joka ikinen päivä hetkeä, jolloin saisi nähdä Siriuksen ja käydä tämän kanssa läpi sen, mitä milloinkin oli meneillään. Oli hyvin outoa, kun niin ei enää voinutkaan olla joka päivä. Häneltä vaati paljon totuttelua, ettei Sirius enää ollutkaan siinä aina, kuten koulussa. Nyt heillä kummallakin oli omat kiireensä: Jamesilla Lilyn kanssa, Siriuksella jossain muualla, elämässä, josta James huomasi olevansa aika huonosti perillä. Sitten oli yhteiset ongelmat Killan tehtävissä, mutta ei sekään tuntunut samalta kuin vanhoina hyvinä aikoina.
Vanhoina hyvinä aikoina, James ajatteli, ja nauroi itselleen. Ikään kuin kaikesta olisi jo ikuisuus, vaikka vasta äskenhän hän vietti Siriuksen kanssa kaiken valveillaoloaikansa, ja suuren osan öistäkin, kun jompikumpi oli taas tullut yön tunteina toisen sänkyyn juttelemaan milloin mistäkin, ja unohtunut siihen nukkumaan.
James ei voinut mitään sille epäkiitolliselle tunteelle, että hänen elämässään, hänessä itsessään, oli tyhjä kohta siinä, missä Siriuksella oli ollut tapana olla.
*
Juuri tässä ja nyt James oli onnellinen. Oli yksi niistä illoista, kun hänen oli onnistunut livistää ulos Siriuksen kanssa jonkin Killan kokouksen jälkeen ilman, että tarvitsi selitellä poissaoloaan Lilylle. Ainakaan vielä. Vaikka riippuen siitä, miten pitkäksi ilta vielä venähtäisi, asiasta saattaisi tulla enemmän tai vähemmän sanomista vielä myöhemmin. Viimeistään huomisaamuna.
Mutta nyt hän ei jaksanut vaivata päätään sillä. Se olisi jotain, jota hän ehtisi murehtia myöhemmin. Nyt hän keskittyi nojaamaan itsensä Siriuksen nahkatakin selkää vasten, kun hän istui ystävän moottoripyörän kyydissä ja nautti täysin rinnoin siitä, että vauhtia oli helvetisti liikaa, kummallakaan ei ollut kypärää, ja heillä oli jästien poliisit taas kerran perässään. Kuten niin monesti ennenkin.
Siriuksella oli taito tehdä jästipoliisien takaa-ajosta taidetta. Silloin tällöin Sirius päästi ne melkein liian lähelle, vain eksyttääkseen ne uudelleen. Toisinaan hän ajoi umpikujaan vain antaakseen niiden raukkojen luulla, että ne olivat saaneet heidät. Mutta kun ne lähestyivät kujan päätä, Sirius ja James olivat jo kaukana. Niin se oli aina ollut, siitä asti, kun Sirius oli koulun päätyttyä viimein toteuttanut oman unelmansa ja hankkinut perintörahoillaan moottoripyörän.
Jamesin unelma oli ollut yhteinen elämä Lilyn kanssa, tai niin hän oli ajatellut.
Mutta istuessaan siinä, pitäessään kiinni Siriuksen vyötäisiltä hiukan tiukemmin kuin olisi ollut välttämätöntä, hänen oli pakko miettiä asiaa uudelleen, vaikka se pelotti. Kun painoi nenänsä Siriuksen olkapäähän ja tunsi hänen tuoksunsa, joka oli yhdistelmä nahkatakkia, bensaa, tupakkaa ja sitä yhtä partavettä, jota Siriuksella oli aina tapana käyttää, se oli… se oli juuri se tuoksu, joka Jamesille edusti elossa olemista. Kaikkea sitä, mitä eläminen tarkoitti.
*
Yön tunteina he istuivat oluella jossain niistä rähjäisistä pikku jästipubeista, joita Lontoon esikaupunkialue oli tulvillaan. Niin heillä aina oli tapana tehdä, vaikkei se ollut kovin viisasta. Lily saisi kohtauksen, jos saisi tietää Jamesin taas tehneen niin. Sillä olivathan ajat mitkä olivat, ja kuolonsyöjät olisivat voineet kävellä ovesta sisään milloin hyvänsä. Mutta Siriusta pieni riski ei ollut koskaan häirinnyt, eikä James antanut sen vaivata itseäänkään.
Tänään Sirius oli vaisumpi kuin ennen. Hän istui Jamesia vastapäätä siinä hämyisen pubin nurkkapöydässä, jossa kyynärpäät tarttuivat pöytään kiinni, jos siihen erehtyi nojaamaan, ja siemaili laiskasti oluttaan. Sirius oli harvasanainen ja hymyttömämpi, kuin mihin James oli tottunut. Se hermostutti häntä, niin kuin häntä aina hermostutti kaikki, mikä saattoi tarkoittaa, että Sirius oli luisumassa etäämmälle hänestä. Ehkä sillä oli taas joku hoito, jonka kanssa asiat menivät huonosti, James ajatteli. Tai sitten liian hyvin. Mitä, jos jonain päivänä Sirius ei enää olisikaan olemassa vain häntä varten, James ajatteli, ja se vihlaisi syvältä. Vaikka hän hyvin tiesi sen olevan itsekästä.
Hän halusi piristää Siriusta hinnalla millä hyvänsä. Niinpä hän otti pitkän huikan tuopistaan ja virnisti leveästi.
”Jumalauta, Antura”, hän sanoi dramaattisesti. ”Olipa melkoinen takaa-ajo taas. Lily saisi kyllä kohtauksen, kun tietäisi, mitä taas on tullut tehtyä.”
”Joo”, Sirius sanoi laiskasti ja sytytti savukkeen.
”On välillä ihan sietämätöntä, miten Lily haluaisi minun oikein elävän. Ihan kuin sitä ihminen muuttuisi vuodessa nuoresta jätkästä joksikin ihmeen keski-ikäiseksi koti-ihmiseksi, joka punnitsee tarkkaan joka vitun askelensa riskit.”
”Onhan se varmaan ihan syvältä”, Sirius vastasi, eikä hänen ilmeensä edelleenkään paljastanut muuta tunnetta kuin jonkinasteisen kyllästymisen.
Helvetti sentään. Sirius ei koskaan, koskaan ollut ollut kyllästynyt Jamesiin ennen tätä. Se soitti hälytyskelloa Jamesin päässä. Piti tehdä jotain, piti herätellä ystävää jotenkin.
”En voi käsittää, että hetken päästä olisi oikeasti tarkoitus olla naimisissa ja kaikkea”, hän jatkoi.
”Niinpä”, Sirius vastasi ja karisti savukkeestaan tuhkaa. ”Niinhän sinun tosiaan olisi.”
”Vakavissaan, Antura. Häät ovat jo muutaman viikon päästä! Totta puhuen minua kauhistuttaa koko ajatuskin. Mitä, jos minä vaikka pyörryn sinne?”
”Kyllä se varmaan siitä”, Sirius sanoi, ja Jamesista näytti, että tämä väisti hänen suoraa katsettaan.
”Joo, mutta vain siksi, että sinä olet siellä. Onneksi olet.” James yritti katsoa Siriusta silmiin, mutta se ei onnistunut, sillä Sirius piti silmänsä tiiviisti pöydän pinnassa. Sitten he istuivat hiljaa. Liian kauan. Sirius ei sanonut enää yhtään mitään. Joi vain tuoppinsa nopeasti tyhjäksi, laski sen turhan suurella voimalla pöytään ja nousi.
”Jaaha, taidan lähteä tästä nukkumaan”, hän sanoi ja puhdisti käsillään vaatteistaan niille vahingossa karissutta tuhkaa.
”Mitä? Mitä helvettiä, Antura?” James pelästyi. Ei Sirius ollut ikinä heistä se, jolla oli kiire kotiin illan päätteeksi. Ei, Sirius oli aina se, joka halusi tilata vielä ne yhdet. Se sai Jamesin huolen nousemaan aivan uusiin mittasuhteisiin. ”Eikö me otettaisi ainakin yhdet vielä?” hän pyysi.
”En minä jaksa”, Sirius sanoi. ”Huomenna on kuitenkin taas yhtä ja toista, mitä pitää tehdä.”
”Istu alas nyt, Antura!” James huudahti ja tarttui Siriusta kiireesti ranteesta. Ele sai Siriuksen säpsähtämään, mutta hän istuutui kuitenkin takaisin paikalleen.
”Äh, ehkä sinun pitäisi lakata sanomasta minua siksi”, Sirius huokaisi.
”Mitä?” James älähti. ”Tai siis, anteeksi kuinka? Et ole tosissasi? Ainahan minä sanon sinua siksi.”
”Nimenomaan”, Sirius vastasi viileästi. ”Mutta ehkä sen aika on ohi. Me oltiin kuitenkin, mitä, neljäntoista, kun alettiin käyttää niitä nimiä. Ja nyt meidän pitäisi olla aikuisia. Sinäkin kohta ukkomies ja kaikkea.”
James hengitti kiivaasti ja tuijotti Siriusta sanattomana, täysin epäuskoisena. Miten toinen saattoi sanoa noin? Eikö yhteinen aika enää merkinnyt sille yhtään mitään?
”Sirius. Otetaan edes toiset oluet, ja sitten kerrot minulle, mikä helvetti sinua oikein riivaa.”
”Ei minua mikään riivaa.”
”Älä selitä, olet ollut ihan pirun outo koko illan.”
”Vai niin.”
*
Sirius antoi kuitenkin Jamesin hakea heille toiset juomat, ja istui kuuliaisesti pöydässä odottamassa sen aikaa. James palasi pöytään, laski tuopit pöytään ja tunsi itsensä omituisen hermostuneeksi katsoessaan ystäväänsä. Siinä se istui, nahkatakki yhä yllään, kädet sulkeutuneesti puuskassa, mustat hiukset puoliksi peittäen kaunispiirteiset kasvot. James halusi pyyhkäistä hiukset sivuun, että näkisi Siriuksen paremmin.
Yhtäkkiä hän oli täysimittaisessa paniikissa. Häät tulossa, vihainen Lily kotona odottamassa. Sirius istumassa tuossa, näyttäen tuolta. Sanoen, ettei halunnut enää käyttää niitä nimiä. James tunsi palan nousevan kurkkuunsa, eikä se suostunut katoamaan.
”Sirius, sano nyt mikä on.”
”Ei mikään. Miksi olisi?”
”Koska sinä olet… no, tuollainen. Sinua vaivaa jokin, ja minun on pakko saada tietää, mikä. Muuten tulen hulluksi.”
Sirius katsoi Jamesia haastavasti, melkein vihamielisesti. Hän laski melkein täyden oluttuoppinsa pöytään niin voimalla, että se huojahti uhkaavasti. Jamesin tuopista läikkyi olutta pöydälle ja hänen syliinsäkin asti.
”No helvetti. Jos sinun kerran täytyy tietää, niin sitten kai täytyy. Mutta itse tätä sitten kerjäsit. Pidä se mielessä.”
”Anna tulla vaan”, James sanoi kireästi, ja kohtasi Siriuksen terävän katseen kuin valmistautuen taisteluun, sillä toinen oli silminnähden vihainen.
”Sitä vaan, että jos sinua kerran niin helvetin paljon ahdistaa parisuhde-elämä, ja se naimisiinmeno, niin onko koskaan tullut mieleen, että mitäs jos se tarkoittaakin jotain?” Siriuksen sanat tulivat ulos jäisinä, mutta samalla hänen äänensä särähti paljastaen Jamesille myös jotain muuta.
”Mitä?” hän kysyi osaamatta olla edes suuttunut.
”Tarkoitan, että jos se kerran koko ajan sinua niin ahdistaa, niin pitäisikö siitä ehkä vaikka päätellä jotain?”
”Vittuiletko sinä, Antura – tai siis Sirius?” James kysyi äskeistä vaisummin, vaikka samalla häntä harmitti. Ihan kuin Sirius olisi pitänyt häntä itseään lapsellisempana. ”Itse et ole edes pysynyt saman ihmisen kanssa yhdessä paria viikkoa pidempään”, hän heitti kuin kostoksi toisen ylenkatseesta.
”Nimenomaan”, Sirius sanoi huokaisten, ja loi Jamesiin väsyneen katseen.
”Ja mitä tuo nyt muka tarkoittaa?”
”Ettei pidä yrittää olla yhdessä jonkun kanssa, jos ei tunnu siltä.”
”Eli?”
James katsoi Siriusta epätoivoisena. Tämä ei ilmeisesti ollut johtamassa yhtään mihinkään, paitsi korkeintaan sellaiseen umpikujaan, josta ei pääsisi pakoon.
”Mitäs, jos et menisikään naimisiin Lilyn kanssa?”
”Sirius… mitä? Mitä sinä juuri sanoit?” James kysyi. Käsi tavoitteli Siriuksen kättä pöydän yli, mutta tämä veti omansa pois.
”Kuulit kyllä. Sanoin, että älä mene naimisiin.”
James halusi kysyä lisää. Halusi kipeämmin kuin juuri mitään muuta. Mutta silloin Sirius oli jo poissa. James näki vain hänen selkänsä, joka jo katosi ulos ovesta.
*
James sai Siriuksen kiinni sen nuhruisen pikku kadun päässä, jonne he olivat jättäneet pyörän parkkiin. Hän tarttui Siriusta käsivarresta niin voimalla, että tämä horjahti häntä vasten. James otti kiinni, eikä päästänyt enää irti.
”Jumalauta, Antura. Tai siis Sirius. Et sinä voi vain sanoa noin, ja sitten kävellä pois ja jättää minua siihen.” James oli huomaamattaan astunut aika lähelle Siriusta, ja hänen kätensä piteli edelleen kiinni nahkatakin hihasta.
”Enkö voi?” Sirius kysyi ja yritti riistäytyä irti, mutta James tarttui kiinni toisellakin kädellään.
”No et voi! Mitä sinä oikein tarkoitit? Sinä siis et halua minun menevän naimisiin?”
”En oikeastaan. Jos ihan rehellinen olen.”
James nielaisi. Siriuksen katse pysyi hänessä, ei enää väistänyt. Ja Siriuksen kasvot olivat aika lähellä.
”Mikset sitten sanonut mitään?” James kysyi hiljaa. ”Ennen tätä?”
”Ei se ole niin helppoa.” Sirius sanoi sen kuin yksinkertaisen asian, mutta ilme kertoi silti sisäisestä kamppailusta. Se sai Jamesin tuntemaan äkillistä hellyyttä, sillä eihän hän koskaan halunnut Siriuksella olevan paha olla. Vähiten hänen vuokseen.
”Voisitko vastata ihan rehellisesti…” James kuiskasi. ”Mikä tarkalleen ottaen siinä tuntuu eniten väärältä? Sekö, kun me ei enää voida olla niin kuin ennen, olla nuoria ja vapaita, ja elää niin kuin tykätään? Vai…”
”Vittu, ei olisi pitänyt sanoa mitään”, Sirius henkäisi kuin itsekseen. Sitten hän aivan yhtäkkiä suuteli Jamesia.
Siriuksen huulet painautuivat Jamesin hämmästynyttä suuta vasten vihaisina ja äärimmäisen hellinä samaan aikaan. Jamesin kädet kietoutuivat Siriuksen ympärille, kuin niillä olisi ollut oma tahto. Taivaalta ripotteli hiljalleen vettä heidän niskaansa, ja sekin tuntui vain oikealta, niin kuin kaikki muukin. Juuri tässä Jamesin oli aina pitänyt olla. Juuri tuossa hän halusi Siriuksenkin olevan.
Sitten hetki oli ohi.
”Oikea vastaus taitaa olla se jälkimmäinen vaihtoehto”, Sirius sanoi käheästi, ja yritti kääntyä pois.
”Et nyt jumalauta mene!” James huudahti ääni särkyen. Hänestä tuntui, ettei voisi antaa Siriuksen mennä nyt.
”Älä tee tätä, James. Et sinä halua tätä.”
”Haluanpa! Totta helvetissä haluan! Mikset sinä – jos kerran haluat – minkä helvetin takia et koskaan ole sanonut mitään?”
”Miksipä tosiaan?” Sirius kysyi vaisusti, ja James näki, että tämä itki. Helvetti, eihän Sirius ikinä itkenyt.
”Anna minä menen nyt. Tämä on jotain, mitä sinun pitää selvittää ihan itse. Sillä voi olla, että rakastan sinua kaikella sillä, mitä minulla on. Ja voi myös olla, että olen rakastanut ihan aina. Muttei se vielä riitä. En minä aio olla jotain, jonka luokse pakenet vain jotain pikku hääpaniikkiasi, Sarvihaara.”
”Ei se ole sellainen juttu, ihan varmasti ei ole – jos minä vain olisin yhtään tajunnut –”
”Ei, James. Sinun on pakko miettiä, mitä haluat. Ja niin kauan, kunnes tiedät sen… ole kiltti, äläkä ota minuun mitään yhteyttä.”
Siihen James ei enää uskaltanut sanoa vastaan. Oli pakko antaa Siriuksen mennä, vaikka se oli vaikeinta, mitä hän vielä ikinä oli joutunut tekemään.
*
Kului kaksi viikkoa. Kaksi loputtoman pitkää viikkoa, joiden aikana James lopultakin uskalsi todella antaa itselleen luvan vastata kysymykseen siitä, miksi vain Siriuksen kanssa elämä oli aina tuntunut siltä, kuin pitikin. Miksi kaikki oli tuntunut joltain vasta sitten, kun sen oli päässyt jakamaan Siriuksen kanssa. Miksi viimeisen vuoden ajan oli tuntunut siltä, ettei elämä olisi paljon minkään arvoista, jos Sirius olisi osa sitä aina vain harvemmin. Miksi James oli tuntenut itsensä joka hetki vastahakoisemmaksi astelemaan alttarille.
Hän oli tietenkin joutunut selvittämään tämän kaiken myös Lilyn kanssa, joka ei ollut yllättynyt. Sekin oli tuntunut pahalta, sillä James oli tiennyt olevansa ehkä maailman huonoin ihminen, joka oli tuottanut hirveästi mielipahaa ihmiselle, josta välitti.
Sekään ei silti ollut pahinta. Kaikkein pahinta oli tajuta, miten kauan ja paljon hän oli satuttanut Siriusta. Ihmistä, jota hän oli rakastanut siitä lähtien, kun oli ollut vielä liian nuori edes nimeämään sellaista tunnetta. Ja tajuamatta lainkaan, mitä hän toiselle teki.
Sirius oli vältellyt häntä koko nämä kaksi viikkoa. Se oli ollut kidutusta. Se oli ollut myös pisin aika, jonka he koskaan olivat viettäneet pitämättä minkäänlaista yhteyttä toisiinsa sitten koulun alun. Sirius oli järjestellyt Killan vuoronsa niin, ettei tarvinnut olla missään samaan aikaan Jamesin kanssa, eikä edes kohdata vuorojen vaihdoissa. Tämä ei ollut kertaakaan yrittänyt jutella Jamesin kanssa peilien välityksellä, eikä tullut iltaisin käymään. Ne olivat olleet Jamesin elämän pisimmät ja ankeimmat kaksi viikkoa.
Nyt hän seisoi Siriuksen oven takana. Oli seissyt jo jonkin aikaa, mutta Sirius ei ollut tullut avaamaan. James tiesi silti, että tämä oli kotona, vaikkei sisältä kuulunut mitään, ja vaikka ikkunat olivat pimeinä. Silti hän tiesi sen, se oli niitä asioita, jotka vain tiedettiin heidän kahden välillä.
Silloin, piittaamatta siitä, että se oli täysin epäsopivaa, ja kaikkien velhomaailman lakien vastaista, James ilmiintyi sisään Siriuksen asuntoon.
”Antura?” hän kutsui hiljaa, muttei saanut vastausta. Hän kurkisti keittiöön, sitten olohuoneeseen, vielä kylpyhuoneeseenkin, mutta kun Sirius ei ollut missään niistä, jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto.
James avasi varovasti makuuhuoneen oven, astui sisään ja erotti vuoteella pimeässä hahmon, joka makasi siinä pienessä kippurassa. Hän istuutui vuoteen reunalle. Sirius ei säikkynyt, tiesi tietysti, että siinä oli vain James, eikä mikään kuolonsyöjä. Ehkä Sirius oli osannut odottaakin häntä, tai oli miten oli, ainakaan tämä ei tehnyt elettäkään paetakseen, kun James asettui vuoteelle hänen viereensä, kietoi käden hänen ympärilleen ja veti tiukasti lähelleen.
”Tässä minä nyt olen”, hän sanoi hiljaa Siriuksen niskaan.
”Niin, siinä sinä nyt olet”, kuului vastaus, hyvin hiljaisella, särkyneellä äänellä.
”Voin kyllä lähteä, jos et halua minua tänne”, James sanoi, ja tunsi, miten lämpimät kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin Siriuksen hiuksiin, muttei hän niistä välittänyt. Sillä hän välitti Siriuksesta, eikä sitten juuri mistään muusta.
Sirius tarttui hänen käteensä molemmin käsin, muttei sanonut mitään.
”Halusin vain sinun tietävän, että olen ihan täysin ja kokonaan sinun, jos vielä haluat minut. Kaikki on selvää nyt, ja minä tiedän kyllä, että olen ollut liian tyhmä ja ihan liian kauan. Ymmärrän, jos et voi antaa sitä minulle anteeksi. Mutta riippumatta siitä tai mistään, minä rakastan sinua, eikä typerä sydämeni ole koskaan muuta osannutkaan kuin rakastaa sinua. Niin se on ollut koko ajan. Kunpa vain olisin uskaltanut myöntää sen ajoissa.”
Siriuksen koko vartalo jähmettyi hetkeksi niille sijoilleen. Jameskin pidätti hengitystään. Hetki kesti piinallisen monta, pitkää sekuntia.
Sitten Sirius kääntyi ympäri. Oli niin lähellä, että Jamesin nenä kosketti Siriuksen nenää. James ei uskaltanut edes liikahtaa, hyvä kun uskalsi vetää henkeä. Siriuksen sormet löysivät Jamesin niskaan, puristivat hellästi hänen ihoaan. Käsi hyväili hänen niskahiuksiaan nautinnollisen hitain liikkein. Kun Sirius viimein suuteli, James olisi voinut itkeä, ja niin hän kai tekikin. Mutta siitä piittaamatta hän veti Siriuksen tiukemmin, molemmin käsin itseään vasten.
”Ei sinun sitä tarvitse koskaan kysyä, haluanko minä sinut”, Sirius sanoi aika paljon myöhemmin, kun he makasivat sotkuisissa lakanoissa toisiinsa kietoutuneina. ”Se on minulle aika lailla selvempää, kuin nyt vaikkapa se, tarvitseeko minun hengittää vai ei.”
”Ai on vai?” James kysyi ja näykkäisi Siriuksen alahuulta.
”On se. Ja kuule… miten olisi, jos sittenkin kutsuisit minua vielä Anturaksi?”
