Gelmir: Voi kiitos kommentistasi! Jälkikäteen katsottuna se lause on ehkä joo hieman hämmentävä, mutta noh, ei aina voi olla täydellinen. Hah. Kiitos.
Junipher: Kiitos kommentistasi! Toivottavasti pidät jatkostakin, jos satut lukemaan.
A/N: Mikä on sen parempi päivä julkaista urakalla tekstejä kuin vuoden viimeinen? Havahduin, että haasteessani on deadline tänään, joten nyt sitten saatte neljä viimeistä tekstiä tähän raapale/ficlet kokoelmaan yhtenä pinkkana. Toivottavasti nautitte, palaute olisi mukavaa. Ja loistavaa uutta vuotta kaikille!
Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Susimus, joka ansaitsee kehut nopeasta toiminnastaan. Ja kiitokset vuoden kaikista betailuista <3
Ikäraja: S
Genre: Hmm... Hurt/Comfort
Haaste: Aina eka kerta- haaste (ensimmäinen tunteiden tunnustus)
Hiljaiset huulet, äänekäs hymyBaker Street 221B:ssä oli hämärää. TV:ssä pauhasi myöhäisillan elokuva, jokin actionpätkä, jossa suolet lentelivät onkaloistaan ja jonka laadulle Sherlock tuhahteli tämän tästä. John hörppi teetään ja keskittyi pitämään katseensa ruudussa vaikkei ollut itsekään varma, ansaitsiko elokuva todella hänen huomionsa. Se oli joka tapauksessa arvostettu häiriötekijä, joka ohjasi hänen ajatuksensa pois päivän kiusallisista tapahtumista.
John ja Sherlock olivat menneet iltapäivällä täyttämään heidän edellistä juttuaan koskeneita papereita Scotland Yardiin Lestraden määräyksestä. Sherlock ja Sally Donovan olivat tapansa mukaan sanailleet.
Hei friikki, oletko hetkeen saanut lapsia itkemään? Oi, näyttää siltä, ettei rouva Anderson ole kotona. Siksikö päätit mennä kuuraamaan kaakeleita hänen kylpyhuoneessaan? Mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei oltu sanottu, mutta Donovan siirtyi Johnin seuraan naama nyrpeänä.
En ymmärrä, kuinka kestät friikkiä. Hän ei välitä kenestäkään. John oli rypistänyt otsaansa ja korjannut, ettei tuo pitänyt paikkaansa. Sherlock oli tuttaviensa suhteen valikoiva, mutta hän oli todistanut olevansa omistautunut. Sally oli vain hymyillyt hieman säälivästi, kysynyt kysymyksen, joka jahtasi Johnia aina TV:n ääreen saakka.
Teillähän on jotain meneillään. Kerrohan siis, onko hän edes koskaan sanonut rakastavansa sinua? Ei? Tuleekohan koskaan sanomaankaan? Siinä vaiheessa Sherlock oli kiskonut Johnin mukaansa synkkä ilme kasvoillaan, eikä hänellä ollut mahdollisuutta vastata.
John tiesi, että kumpikaan heistä ei ollut suurien tunteidenosoitusten mies. Heidän suhteensa oli vasta viime aikoina alkanut syventyä. John ei odottanutkaan, että Sherlock olisi vielä valmis sanomaan ”rakastan sinua”, hän hädin tuskin itse oli. Se ei siis häirinnyt häntä. Vaan jälkimmäinen kysymys, tulisiko Sherlock koskaan sanomaan rakastavansa, se kummitteli hänen mielessään. Entäpä jos... John huomasi katseensa harhailevan takaa-ajosta Sherlockin kasvoihin. Äkkiä Sherlock rykäisi, vilkaisi Johnia.
”John, minusta sinun pitäisi tietää...” Sherlock näytti empivän, kirkkaat silmät välttivät Johnin katsetta hetken. John tunsi hartioidensa jännittyvän, hermojensa valmistautuvan paljastukseen. ”Sinulla on oma siipi. Minun mielenpalatsissani, tarkoitan.”
John hätkähti hänen katseensa kohdatessa sinisemmän.
”Sinun siivessäsi on valoisaa. Valoisaa, eikä ikinä hiljaista. Se on erilainen kuin muut osat palatsissani. Jostain syystä musiikki ei koskaan lakkaa soimasta siellä.” Sherlockin kasvoilla oli omituinen, hieman hämillinen ja haikea ilme, joka ei tuntunut kuuluvan yleensä ylpeille kasvoille. John tunsi lämmön leviävän hänen mahanpohjastaan sormenpäihin saakka.
”Sherlock...”
”Halusin vain kertoa.” Sherlockin ääni hiipui hieman virkkeen loppua kohden ja hän puraisi alahuultaan. John ei tiennyt mitä sanoa. Sherlock näytti lukevan jotakin hiljaisuudesta, kääntyi lähteäkseen. ”Hyvää yötä, John...” Refleksinomaisesti John tarrasi luiseen ranteeseen. Sherlock vilkaisi häntä olkansa yli ja John hymyili ja silitti ranteen ohutta ihoa peukalollaan.
”Toivottavasti se musiikki on hyvää”, hän totesi.
”Viime kerralla se oli Vivaldia”, Sherlock vastasi, kasvoillaan hymyntapainen.
”Kuulostaa hyvältä.” Silloin John tiesi, ettei se haittaisi, vaikkei hän koskaan niitä sanoja Sherlockin huulilta kuulisikaan. Ne näkyivät jo kaikessa.
()
Kirjoittaja: Hallahäive
Ikäraja: K-11, koska mukaan lipsahti kirosana
Genre: Angst
Haaste: Aina eka kerta- haaste (ensimmäinen riita)
A/N: Tuota noin... tämä raapale on hieman kokeellinen, eikä välttämättä hirveän selvä. Toivon että kuitenkin tykkäätte.
Askelia mollissaHengittäminen on hidasta, lausumattomat sanat ovat myrkyttäneet ilman. Sisään
miten helvetin vaikeaa voi olla ymmärtää? Ulos
miksi minä edes yritän? Sisään
anna yksikin syy, miksi jäisin. Katse huurtuu ja kurkkuun pakkautuvat terävät virkkeet.
Edes yksi syy. Ole kiltti. John kääntyy hitaasti, kääntyy vaikka harmaissa silmissä häivähtää jotakin pelonsekaista. Ovenkahva on kylmä hänen hikisiä kämmeniään vasten. Hänen painaessaan sen alas Sherlock päästää tukahtuneen äännähdyksen, josta John ei välitä ottaa selvää. Hän on kyllästynyt sametilla päällystettyyn piikittelyyn, ei tahdo kuulla yhtäkään sanaa.
Johnin askeleet kaikuvat portaikossa, niiden sointi on lopullinen. Ovi paiskautuu kiinni, ilmaan jää värisevä mollisointu.
Hänen palatessaan Sherlockin silmät punoittavat.
()
Kirjoittaja: Hallahäive
Ikäraja: K-11, ihan näin varmuuden vuoksi
Genre: Hurt/Comfort
Haaste: Aina eka kerta- haaste (ensimmäinen ”ei tänään, kulta”)
Harteillaan päivän painoJohnin saapuessa kotiin klinikalta Sherlock pomppaa ylös nojatuolistaan silmät sädehtien. John riisuu päällystakkinsa, kumartuu ottamaan pois kenkänsä. Ilme huolestuttaa häntä. Juuri tänään John ei tunne jaksavansa uutta tapausta ja hän toivoo, ettei silmien säihke johdu Lestraden viestistä.
”Loistavaa, John, täällä on ollut niin
tylsää”, Sherlock selittää ja kävelee Johnia kohden laskelmoidun hitaasti.”Voisitko auttaa?” Sanat tulevat henkäyksenä.
Sherlock on nyt aivan Johnin edessä, kumartuu suudellakseen.
”Sherlock...” John kääntää päätään, Sherlockin huulet osuvat poskipäälle huulien sijaan. Tämä ei näytä pahastuvan, suutelee vain tiensä Johnin korvan viereen. ”Niin, John?” Sherlock kysyy, kehrää ennemminkin, ääni tummaa suklaata ja värinää. Viulistin solakat sormet näpertävät auki paidan nappeja, hivelevät paljastuvaa ihoa. John puristaa silmänsä kiinni, vetää henkeä. Jonakin toisena päivänä hän olisi jo unohtanut kaiken muun kuin lämpimän hengityksen ihollaan.
Hän tarraa toisella kädellään Sherlockin käteen, pysäyttää sen avaamasta kolmatta nappia. Hän pudistaa päätään. Sherlock vetäytyy hieman taaksepäin, tarkkailee Johnia ripsiensä takaa.
”Mitä nyt?” Sherlockin vapaa käsi leikittelee hänen aamutakkinsa silkkinauhalla.”Veikö kissa kielesi?”
”Ei tänään”, John mumisee. Hän suukottaa nopeasti Sherlockin kiharoita, jättää huomiotta tämän ilmeen, joka on sama kuin lapsella, joka ei ymmärrä miksi häntä rankaistaan. John kävelee keittiöön, laittaa teeveden kiehumaan.
”Miksi?” Sherlockin ääni on varovaisen neutraali. ”Olenko minä... tehnyt jotakin? Etkö ha– ”
John huokaisee ja kääntyy katsomaan Sherlockia, joka seisoo keittiön ovensuussa paljain jaloin aamutakkinsa nauhaa yhä kieputtaen.
”Tule tänne”, John pyytää ja Sherlock astelee lähemmäs. Hän jättää heidän väliinsä tilaa, mutta John vetää miehen itseään vasten, hautaa kasvonsa tämän olkapäähän.
”Ei se johdu sinusta. Tänään on vain... huono päivä.” Sherlock rentoutuu hieman Johnin sanojen myötä, muttei sano vieläkään itse mitään.
”Klinikalla oli tänään kolariuhreja. Me emme saaneet pelastettua yhtä tyttöä. Hän oli seitsemäntoistavuotias. Hänen sydämensä ei kestänyt”, John jatkaa Sherlockin olkaan. ”Minusta ei tuntuisi oikealta nyt.”
”Olen pahoillani”, Sherlock sanoo ja John aistii, että hän myös on. Ei ehkä tytön vuoksi, mutta ainakin Johnin. Niinpä John hymyilee hieman voipuneesti. Teevesi kiehuu, mutta hän ei jaksa vielä vetäytyä pois syleilystä.
()
Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Susimus
Ikäraja: S
Genre: Fluff
Haaste: Aina eka kerta- haaste (kosinta)
Summary: Sormukset täytekakussa eivät ole heidän tyyliään.
”Kyllä”He ovat juuri palaamassa kotiin kolmoismurhan ratkaisemisen jälkeen. John kysyy, haluaisiko Sherlock kiinalaista vai pizzaa, kun Sherlock päättää, että on
aika. Hän ei tiedä tarkalleen miksi, mutta nyt kuukausien analysoinnin ja viikkojen suunnittelun jälkeen on aika. Niinpä Sherlock pysähtyy, tarttuu Johnia hihasta, jotta tämä ei jatkaisi matkaansa. Sherlock polvistuu likaiselle jalkakäytävälle puvunhousuissaan, käskee katseellaan Johnia pysymään hiljaa. Johnin vasen käsi ei tärise. Vaaleat kulmat kohoavat hiusrajaa hipomaan.
Sherlock vetää henkeä, valmistautuu pukemaan päässään kauan kierrelleet mietteet sanoiksi.
Vietä neljäkymmentäyhdeksän vuotta kanssani. Minuutti, toinen senkin jälkeen. Se ei tule olemaan tarpeeksi, tuhat valovuottakaan ei olisi. Sinä tulet kävelemään ulos vihaisena kymmeniä kertoja. Minä joudun olemaan kohtelias useammin kuin mihin kärsivällisyyteni riittäisi (ihmiset ovat niin typeriä). Haluan sitä silti. Vaikkei se ikinä olekaan tarpeeksi. Ehkä juuri siksi. Muutetaan yhdessä Sussexiin, toivottavasti et ole allerginen mehiläisille. Minä lupaan, että muistan kaikki triviaalit merkkipäivät. Saat hankkia koiran vaikka ajatus siitä kutittaa nenääni. Järjestän kuusikymmenvuotisjuhlasi vaikka sinä sanoisit, ettet tarvitse sellaisia. Minä teen niin silti, jotta saan nähdä sen hymyn ryppyisillä kasvoillasi. Niin hän tahtoo sanoa, muttei pysty. Sanat karkaavat oudoille poluille, kiipeävät hänen kaulaansa pitkin, piilottelevat sydämen seudulla. Sherlock avaa suunsa, ei irrota katsettaan. Hänen kurkkunsa on oudon kuiva.
”Minä... John, minä tein taustatutkimusta ja yleensä tähän tilanteeseen kuuluu esineiden piilottaminen täytekakkuun tai jotakin muuta typerää ja sentimentaalista. Mutta se ei tunnu oikealta, joten...” Sherlock ei pysty analysoimaan Johnin katsetta, siinä kierteleviä valon pilkahduksia. Hänen kämmenensä hikoavat, vasen käsi livahtaa taskuun, tunnustelee pientä rasiaa.
”Joten päädyin tähän. Mitä yritän sanoa, John Hamish Watson, niin uskomatonta kuin se onkin, minä...tarvitsen sinua. En aio sanoa tätä toista kertaa, joten kuuntele tarkasti.”
Johnin huulet kaartuvat aavistuksen ylöspäin.
”Minä tarvitsen sinua. Moriarty oli oikeassa.” John hätkähtää ja Sherlock melkein katuu sanojaan nähdessään varjon pyyhkivän hänen kasvojaan. ”Minulla on sydän, ja emmeköhän me molemmat tiedä, missä se sijaitsee. Siispä...” Sherlock vetää mustan rasian esiin analysoiden Johnin ilmettä kun se muuttuu hämmennyksestä epäilyn kautta varovaiseen toiveikkuuteen ja hymyyn.
”Sherlock. Onko tämä –”
”Kosinta.” Sherlockin ääni tärähtää, nuotin ajan siinä häivähtää epävarmuus. Entä jos hän ei ottanut huomioon jotakin muuttujaa, olisiko John sittenkin halunnut tukehtua sormukseen viinilasissaan? Onko valkokulta liian tavallista? John avaa rasian ja hymy, joka hänen kasvojaan valaisee, voittaa Lontoon harmauden sadalla watilla.
”Nouse ylös, Sherlock. Ihmiset tuijottavat”, John sanoo, mutta hänen äänensä on lämmin. Sherlock nousee ja samassa John jo vetää hänet nopeaan suudelmaan, joka jatkuu leukapieltä korvalehdelle. Sherlock ei tohdi liikkua, hänen pulssinsa kiihdyttää Johnin huulten hipaistessa tummia kutreja.
”Kyllä”, kuuluu vastaus. Sherlock tuntee omien kasvojensa kääntyvän harvinaiseen hymyyn.
Kyllä.