Alaotsikko: Ponyo rantakalliolla, angst, Fujimoto/Granmammare, 5 raapaleen sarja
Ficin nimi: Entinen kuolevainen
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Ponyo rantakalliolla
Genre: Olisiko angst nyt lähin vaihtoehto? Enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyviä raapaleita.
Ikäraja: K-11
Paritus: Fujimoto/Granmammare
Vastuuvapaus: Kaikki minkä Hayao Miyazakille kuuluvaksi tunnistat on hänen, ja minä vain lainailen vailla minkään sortin rahallista, tai muutakaan hyötyä.
A/N:
Vuosi raapalehtien vol. 2 -haasteeseen taas lisää matskua, varsinkin kun olen juuri katsonut Ponyon useampaan otteeseen. Fujimoto on selkeästi kaikkein ihanin hahmo, ja suomekielisessä dubissa äänenä on vielä Ismo Alanko<3 Vitsit mitkä rakkauskohtaus iski. Nämä kirjoittelin siinä DVD-ekstroja katsellessa, lähinnä tällaista fiilitelyä. Sanottakoon, että viimeinen on näistä suosikkini. Mutta nauttikaa toki ja kommentoikaa.
Entinen kuolevainen- raapalesarja -Ruma
Jumalat rakastuvat, mutta eivät avioidu. Tai jos avioituvatkin, niin puolisoksi ei kelpaa kuolevainen ihmisen kuvatus.
Kuka nyt ruman ja ilkeän ihmisen naisi?
Ihmisistä ei voi sanoakaan mitään kaunista, sillä he eivät tee muuta kuin ottavat ja pilaavat kaiken mitä näkevät ympärillään. Itsekkäitäkin ovat, tuskin kuuntelevat toisiaankaan! Sotivat toisiaan vastaan rakentaen kamalia laitteita, sellaisia jotka täyttävät taivaan ja maan tulella. Murhaavat lapsiakin, katsomatta toisiaan silmiin, miten hirveää!
Kaiken tämän Fujimoto tiesi, sillä kerran hänkin oli kasvanut ihmisestä, syntynyt ihmisestä. Mutta siitä oli kauan aikaa, pidempään kuin mihin muisti riittää. Silloin ei vielä ollut konevoimin liikkuvia laivojakaan.
Miksi siis Jumalatar tyytyisi ihmiseen?
NoitaKonelaivat sylkevät raoistaan inhaa öljyä. Nyt meri on täynnä tuota kamalaa mustaa mönjää ja se oli kuvottavaa, tukehduttavaa, se tappoi kaloja ja lintuja.
"Miten piittaamatonta."Näistä syistä ja muistakin Fujimoto lakkasi olemasta sellainen kuin on ja tuli joksikin muuksi. Se ei ollut vaikeaa. Ei tarvinnut kuin katsoa merta ja ihmisen elämän hylkääminen oli helppoa.
Meren pohjassa kasvoi merivuokkoja, kaiken värisiä koralleja ja kaloja. Ne kaikki osasivat puhua, jos vain osasi kuunnella.
Muiden mielestä nuori Fujimoto oli riivattu. Pahan lapsi, näkihän sen nyt hiuksistakin. Noidat ovat punatukkaisia ja ihmiset pelkäsivät vanhastaan noitia.
Ehkäpä hän oli noita, jos kerran kalat puhuivat hänelle.
Riipiä”On niin yksinäistä. Ja hiljaista”, Fujimoto sanoi varovaisesti ihan kuin peläten jonkun vastaavan. Mutta vielä koskaan ei kukaan ollut hänen yksinpuhelulleen mitään sanonut, sillä hän asui aaltojen alla aivan yksin.
Tai, ei tietystikään aivan, olihan hänellä lapsia.
Tuhansittain lapsia, pikkiriikkisiä tyttöjä, toinen toistaan suloisempia. Ja hän muisti jokaisen nimen kokonaisuudessaan.
Kellään toisella ei varmastikaan ole koskaan ollut lapsia niin paljon kuin hänellä, ja tuskin kukaan on koskaan rakastanut lapsiaan, kuten hän on rakastanut. Kamalinta kuitenkin on, etteivät nuo pienet tytöt rakastaneet häntä kuitenkaan niin paljon. He olivat Jumalattaren lapsia, ja siksi suurempia kuin mitä Fujimoton rakkaus koskaan.
Se
riipi.
Granmammare”Kuule kultaseni, älä välitä muista, he ovat vain pelkureita. Meri on niin suuri ja he mieluummin ajattelevat sen olevan tunnoton ja kylmä, ettei se suuttuisi heille ja iskisi maihin. Sinä taas kuulet oikein millainen on Meren Äiti, pidä siitä kiinni.”
Se oli ensimmäinen kerta kun Fujimoto kuuli suuresta Meren Äidistä, mutta kyllä hän oli tuntenut Jumalattaren läsnäolon jo kauan ennen. Mutta äitinsä tarinan jälkeen hän myös ensimmäisen kerran näki tuon jumaluuden suurena kuin valas ja kirkkaana kuin tähtitaivas alla pinnan.
Hänen kasvonsa olivat suuret ja lempeät. Sen täytyi olla taikuutta, sillä mikään ei voi olla niin lumoava ilman taikaa.
Onnen ehdot Vaikka Meren Äiti oli hyvä ottaen uuden rakastettunsa valtakuntaansa vastaan, näyttäen taikuuden ja luonnon salat, ovat vuodet painaneet polvilleen.
Oli niin
yksinäistä.
Fujimoto rakasti paljon merta ja Meren Äitiä, hän oli rakastanut niin hurjasti, että oli ajautunut isäksi kaikille näille pienille suloisille lapsille, ja silti hän oli yksin.
Hän katseli lapsiaan taikomassaan suuressa akvaariokuplassa ja kosketti sen pintaa. Lapset kävivät antamassa suukon hänen sormenpäilleen. Heillä ei ollut vielä omaa tahtoa ja siksi he pysyivät hänen luonaan.
”Joskus kuitenkin toivon, ettei tarvitsisi olla aivan näin omillaan, pitäen huolta ihmisten virheiden korjaamisesta. Olisin onnellinen, jos te kaikki pysyisitte minun luonani ikuisesti.”