Minä sinua vaan | S | Harry/Draco | one-shot

[valokki]

Ficin nimi: Minä sinua vaan
Kirjoittaja: valokki
Tyylilaji: draama, romanssi
Ikäraja: S
Paritus: Harry/Draco
A/N: Hui kauhee, kuinka paljon jännittää julkaista ensimmäinen fikki täällä! Tämä ei sinällään ole uusi fikki, vaan kirjoitin tämän oikeastaan pari kuukautta sitten ruotsiksi, kun mulla oli meneillään lyhyehkö vaihe, kun kuuntelin musiikkia jostain syystä vain yksinomaan ruotsiksi. Tykkään leikkiä aika paljon kielten kanssa, joten päätin kokeilla, miltä tämän kääntäminen suomeksi tuntuisi. Fikin otsikko on lainattu Jenni Vartiaisen samannimisestä kappaleesta, ja itse fikki on saanut inspiraationsa useammankin Kentin biisin sanoituksista. Mulle saa aivan vapaasti huomauttaa, jos en ole huomannut mainita otsikossa ja alkutiedoissa kaikkea mitä pitäisi, jos tuntuu, että olen julkaissut tämän väärälle osastolle tai jos ikärajan kanssa on jotain hämminkiä tms. Tuntuu, että olen itse näiden kanssa täällä Finissä vielä niin lapsenkengissä. Ihania joulunaluspäiviä kaikille!

Minä sinua vaan

Kun sinä tulet minun maailmaani, teet sen kerralla kuin hyökyaalto, täysin varoittamatta ja kysymättä lupaani. Yhtenä päivänä riitelemme tavalliseen tapaan ministeriön aulassa, sinä huutaen raivoissasi, kuinka perin juurin paha minä olen ja kuinka paljon sinä edelleen vihaat minua, ja seuraavana aamuna minä herään vierestäsi, sotkeutuneena sinun kamaliin, kirkuvan punaisiin lakanoihisi, meidän jalkamme kietoutuneina toisiinsa ja sinun lämmin hengityksesi kutittaen minun kasvojani.

”Jäätkö aamupalalle?” sinä kysyt kevyesti, aivan kuin eilinen ja koko meidän historiamme olisi vain typerä ja kauan sitten unohdettu väärinkäsitys. Aivan kuin sinä olisit koko ajan tiennyt, että näin vääjäämättä kävisi, että tämä olisi aina ollut yksinomaan vain ajankysymys.

Minä räpäytän silmiäni pari kertaa hämmentyneenä, mutta annan sinun kuitenkin ottaa minua kädestä kiinni ja johdattaa minut keittiöön.

Tavalliset ihmiset eivät tee näin, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä, Harry. On olemassa tiettyjä ääneen sanomattomia sosiaalisia sääntöjä, jotka ihmiset vain tuntevat ja joita he uskollisesti noudattavat, ja yksi selkeimmistä on varmasti se, ettei aamiaista kuulu tarjota omalle arkkiviholliselleen. Mutta oletko sinä koskaan edes yrittänyt välittää säännöistä? Koska säännöt ovat edes koskettaneet miestä, joka on useaan otteeseen näyttänyt keskisormea kuolemalle?

Aamupalan aikana sinä kerrot elämästäsi, työstäsi, ystävistäsi. Selität kaikkein erikoisimmista ja uskomattomimmista tilanteista, joihin työsi aurorina on sinut johdattanut. Sinä kysyt suunnitelmistani tulevaisuuden varalle, minun unelmistani, ja olenko onnellinen. Ja kun minä vastaan kysymyksiisi, sinä katsot minua intensiivisesti silmiin omilla syvänvihreillä silmilläsi, aivan kuin jok’ikinen sanomani sana olisi pieni palanen kiehtovaa ja sinulle täysin tuntematonta maailmaa.

Tämänlainen todellisuus on jotain aivan uutta minullekin. Sen sijaan, että sinä huutaisit minulle ja vilkuilisit minua vihamielisesti, sinä saatkin minut nauramaan ja tuntemaan sisälläni jotain oudon lämmintä ja keveää. En edes muista viimeisintä kertaa, kun olen voinut tuntea itseni näin rentoutuneeksi tai olevani näin elossa. Aivan kuin mitään muuta ei edes olisi olemassa, aivan kuin mikään muu ei olisi millään tavoin merkityksellistä.

Vain sinä ja minä.

Olen melko varma, että huijaan vain itseäni päätellessäni sinun sanojesi, eleidesi ja ilmeidesi merkitsevän, että olisit oikeasti kiinnostunut minun ajatuksistani ja tunteistani. Minusta aivan tavallisena ihmisenä. Ja kun minä viimein lähden kotoasi ja palaan jälleen todellisuuteen, olen varma, että se on viimeinen kerta, kun suljen sinun ulko-ovesi perässäni.

Kuinka väärässä minä olinkaan voinut olla.

Sinulta vie tarkalleen tunnin ja yksitoista minuuttia lähettää minulle pöllö. Sinä kirjoitat sinun tunnusomaisella, sotkuisella käsialallasi, kuinka mukavaa sinulla oli ja kuinka paljon nautit seurastani. Ja kuinka haluat nähdä minut uudelleen, oppia tuntemaan minut paremmin.

Minä vastaan kyllä. Ihan kuin se koskaan olisi edes ollut minkäänlainen kysymys, koska sinä olet aina saanut tavalla tai toisella kaiken haluamasi. Mutta minä en valita. Sinä olet ollut minun katkera salaisuuteni niin kauan kuin jaksan muistaa, typerä teini-ihastus, jota en koskaan kuvitellut voivani saada. Mutta nyt, jostain käsittämättömästä kohtalonoikusta, maailmankaikkeus on päättänyt, että myös sinä haluat minut.

Minulta vie kuukauden, toisen, lopulta kokonaisen vuoden, että alan luottaa siihen tunteeseen, että ehkä sinä todella haluat olla minun kanssani. Meidän ystävämme eivät ole iloisia, kun he saavat kuulla meistä. Suoraan sanottuna he ajattelevat, että me olemme täysin sekaisin päästämme, että me molemmat olemme juuri tehneet elämämme huonoimman päätöksen.
 
”He eivät ymmärrä”, sinä sanot, ”he eivät ymmärrä kaikkea sitä, mitä meillä on. Tiedäthän, että heidän mielipiteillään ei ole minulle mitään merkitystä. Ainoa, millä on minulle väliä, on, että me haluamme olla yhdessä, sinä ja minä.”

Mutta sinun sanasi eivät riitä minulle siihen, että voisin päästää irti pelosta. Jokainen ilta nukahdan pää täynnä kuvia siitä, kuinka herään yksin kylmässä sängyssä ja tyhjässä asunnossa, sinun kaikki tavarasi poissa, ja jokainen aamu herään paniikissa ollen aivan varma, että kaikki, mitä me olemme tähän mennessä kokeneet yhdessä, olisi ollut vain kaunista, kivuliasta unta.

Mutta pikkuhiljaa opin luottamaan varovaiseen toiveeseeni, että ehkä sinä pysytkin luonani, että ehkä sinä todella haluat jäädä vierelleni. Et siksi, että olet sankari, joka haluaa pelastaa jokaisen, jopa kaikkein paatuneimmankin, sielun, vaan siksi, että sinä vain haluat minut ja minä sinut.

”Sinä tiedät, että minä olen sinun. Kukaan tai mikään ei voi muuttaa sitä”, sinä sanot ja katsot minua syvälle silmiin, sinun karheat kätesi silittäen minun poskeani, kun me makaamme sängyssäsi, sinun kamalissa, kirkuvan punaisissa lakanoissasi.

Kun sinä nukahdat, minä piirtelen kuvioita rintakehääsi, silitän hellästi sinun kurittomia, hiilenmustia hiuksiasi ja suutelen sinua varovaisesti otsalle.

”Ja minä olen sinun”, minä uskallan kuiskata ensimmäistä kertaa ääneen, kun olen varma, että sinä et kuule.

[lurikko]

Olipa tää tunnelmallinen ja herkkä tarina! Olen jotenkin niin tottunut kirjoittamaan Harrya sellaisena vähän pölvästinä että olipa kiva välillä nähdä näinkin päin, että Draco on se epävarma ja joka ei oikein uskokaan että mitä tapahtuu. Tässä oli kyllä kauttaaltaan tosi lempeä tunnelma ja ihanaa että pikkuhiljaa se Dracon epävarmuus tuntui hellittävän ja ehkä hän alkoi vähitellen luottaa siihen, että se hyvä, mitä on osunut kohdalle, ei häviä ihan noin vain.

Sinulta vie tarkalleen tunnin ja yksitoista minuuttia lähettää minulle pöllö.

Tää oli ihana kohta, siis ihanaa Dracolle mutta myös sikäli ihanaa että lämmitti sydäntä tää taika- tai velhoversio soittamisesta tai tekstarin laittamisesta sen jälkeen, kun on hiippaillut jonkun uuden tyypin luota omaan kotiin. Kivaa ettei Harry jäänyt odottelemaan yhteydenoton kanssa eikä Draconkaan siksi tarvinnut pitkään jännittää, että kuuluuko Harrysta enää.

Ihan kuin se koskaan olisi edes ollut minkäänlainen kysymys, koska sinä olet aina saanut tavalla tai toisella kaiken haluamasi.

Tää oli jotenkin tosi osuva huomio Harrysta ja kuulosti hyvin Dracolta, melkein sillei vähän turhautuneeltakin, ja just voin hyvin kuvitella että Dracon näkökulmasta Harry vaikutti tyypiltä joka sai aina kaiken haluamansa, vaikkei omasta näkökulmastaan taatusti ollut sellainen. Lämmitti myös sydäntä miten tavallaan tässä tää Dracon aavistuksen verran turhautunutkin tulkinta Harrysta tyyppinä, joka saa aina kaiken haluamansa tavalla tai toisella, on loppujen lopuksi Dracollekin hyvä juttu, kun Draco on nyt se juttu, jonka Harry haluaa!

[valokki]

lurikko, olipa ihana kuulla, että tarinasta välittyi lempeä ja herkkä tunnelma, siihen tällä vähän niinkuin pyrinkin! Oikeastaan juuri siitä tykkään sekä Harryssa että Dracossa, kun heidät molemmat voi kirjoittaa niin monella eri tavalla silti tunnistaen heidät samoiksi hahmoiksi. Välillä oikein yllättyy, kuinka Harryn ja Dracon voi molemmat ihan hyvin nähdä juuri vähän höpsöinä ja/tai epävarmoina ja välillä taas hyvinkin itsevarmoina (tosin ehkä jossain määrin eri tavalla). Ja oi, olipa ihana huomio tuo, että Draco oli lopulta se juttu, jonka Harry haluaa! Jotenkin olen Dracon silmin aina kuvitellut, että Draco on varmasti varsinkin heidän kouluiässään nähnyt Harryn juuri sellaisena henkilönä, joka saa kaiken haluamansa ja pääsee vaikeuksistakin kuin koira veräjästä, mutten tullut ajatelleeksikaan, että tämä tarinahan periaatteessa vain tukee tätä Dracon teoriaa (tosin tällä kertaa onneksi hyvällä tavalla, kuten sanoitkin). Kiitos paljon kommentista!

[Angelina]

Harry/Draco oli mun ihan ensimmäinen OTP ja vuosikaudet luin vain ja ainoastaan sitä - nykyään se ja koko Potterfandom on jäänyt vähän taka-alalle koska oon seonnut ihan muista jutuista, mutta onhan tähän aina ihana palata. Vähän niin kuin kotiin tulisi ♥

Musta tässä tuli hienosti ilmi se, että kun Harry ja Draco oikeasti pysähtyvät kuuntelemaan toisiaan ja käyttäytymään kuin aikuiset, niin heidän on naurettavan helppo ihastua toisiinsa. Tämäkin teksti alkoi riidalla, jonka jälkeen päädyttiinkin viettämään yö yhdessä ja aamun aikana sivistyneesti keskustellessa huomattiin, että hitto Nautin kovasti myös tuosta miten paljastui, että Draco oli ollut ihastunut Harryyn jo aiemmin - se on yks mun suosikkiasia tässä(kin) parituksessa kun lukijalle selviää, että toisella hahmoista on ollut tunteita jo aikoja sitten ♥ Ikävää tosin, etteivät kummankaan ystävät ymmärrä Harryn ja Dracon suhdetta :< Jotenkin sitä haluaisi ajatella, että läheiset ystävät ovat tukena oli kyse sitten mistä tahansa, mutta onneksi heillä on edes toisensa. Onneksi Dracokin oppii pikku hiljaa luottamaan ja ehkä vihdoin ymmärtää, että Harry todella tahtoo juuri hänet.

Kiitos tästä, toivottavasti innostut kirjottamaan ja julkaisemaan lisääkin :3

[Karvis]

En osaa sanoa miksi valitsin juuri tämän matkalukemiseksi työmatkalla mutta olen iloinen että tein sen. Tämä kosketti tosi syvältä. Tuo Dracon epävarmuus yhdistettynä taas Harryn huomioon ottavaan käytökseen lämmitti tänä pimeänä tuulisena päivänä romantikon mieltä. Harry on varmaan tottunut tosiaan siihen että säännöt ei häneen päde ja kuoleman välttämisen jälkeen varmaan on helpompaa lähestyä arkkivihollista joka varmaan ei enää näyttäydy niin äärimmäisen pahana kuin mitä Draco omassa mielessään luulee.

Tämä oli kaunis ja oli ehdottoman pakko väkertää edes jonkinlainen kommentti.

[valokki]

Angelina, voin vaan kuvitella ton tunteen, että Potterit on kun kotiin tulisi! Itselle fandomit on vielä niin uutta ja jännää, etten oo vielä Potteria pidemmälle päässytkään Hehee, pyrin tässä tuomaan juuri esille tuota, kuinka asiat voi aikuisena hoitaa hieman sivistyneemmin ja kypsemmin. Ei sillä, että Dracon ja Harryn aikuisuus etenkään heti sodanjälkeisinä vuosina mitään kovin helppoa varmastikaan olisi, mutta jotenkin se teini-ikä tuntuu kaikessa draamailussaan ja tunteiden vuoristoradassaan olevan aina ihan potenssiin tuhat. Ja mäkin niiiin tykkään ajatuksesta, että jommalla kummalla (tai mahdollisesti kummallakin, hmm!) olisi ollut tunteita toista kohtaan jo vuosikausia! <3 Kiitos hurjan paljon kommentista ja lukemisesta!

Karvis, mä oon iloinen, että satuit tämän valitsemaan työmatkalukemiseksi ja että tämä kosketti ja lämmitti mieltä! Harryssa ja Dracossa on jotenkin hauskaa se, kuinka monella tavalla heidät voi kirjottaa niin, että heidät tunnistaa, ja jotenkin voisin hyvin nähdä juuri tällaisen skenaarion, että Harry on se huomioonottavainen, avoin ja varma osapuoli kun taas Draco se epävarmempi, joka vain yrittää ulospäin näyttää kovaa ja kylmää ulkokuorta. Harrylla oli jo ennen sotaa tunteet aina suhteellisen pinnassa ja Harry tuntui aina olevan melko itsevarma sen suhteen mitä teki, ja kuvittelisi, että kuoleman kohtaaminen varmasti näyttäisi omia ajatuksia hieman uudenlaisessa valossa. Kiitos kun luit ja väkersit kommentin, se piristi todella paljon!

[Vendela]

Ooh, tämä on tosi hieno teksti! Tykkään hurjan paljon siitä miten olit tämän kirjottanut. Tuo kerronta oli jotenkin tosi vangitsevaa ja nautin siitä todella Tälläiasessa lyhyehkössä tarinassa se toimi oikein hienosti.

Sitten on tietenkin tämä parius, ihanaa että tästä puhkikuluneesta H/Dstä jaksetaan vielä innostua ja kirjoittaa ficcejä meidän kaikkien shippereihen suureksi iloksi! Nimi tällä tekstillä on myös loistava ja antoi vähän osviittaa, että mitä tässä tuleekaan tapahtumaan. Tämä ei kuitenkaan mennyt liian siirappiseksi vaikka olikin ihanan pehmeä ja pörröinen

Pohdit tuossa alussa, että onko tässä ikäraja kohdallaan ja onko tämä oikealla osastolla. Mielestäni molempiin voi sanoa että on. Toki toinen vaihtoehto tälle ficille olisi tuo Hunajaherttua, mutta minusta kirjoittaja itse saa määritellä osaston tämmöisessä ns. rajatapauksessa kun ficci sopii kahdelle eri osastolle Tässä on kuitenkin sekä tuota romantiikkaa ja suloisuutta, mutta myös elämänmakuista draamaa (esim. se kun näiden ystävät eivät oikein ymmärrä suhdetta), joten osastovalinta on oikein oivallinen. Toki osasto määrittelee hieman sitä, että minkälaiseksi ficci profiloituu mutta tätä ei toki pidä ottaa mitenkään liian vakavasti

Kiitos tästä, pidin todella paljon ja toivon, että saan lueka sinulta lisääkin ficcejä

Vendela

[valokki]

Vendela, voi kiitos, olipa aivan ihanan piristävä kommentti! <3 Tämä oli todella kokeilullinen teksti kerronnan suhteen, kun en ollut koskaan kirjoittanut tällä tavalla sinäkertojassa, mutta tätä oli kyllä niin kiva kirjoittaa. Ja tämä H/D-paritus on kyllä ihana, enkä varmaan mistään muusta ainakaan vielä osaisikaan kirjoittaa! Löysin ihan vasta pari vuotta sitten fikkimaailman pariin, eikä tässä ajassa ainakaan vielä ole ollut minkäänlaisia merkkejä siitä, että innostus H/D:ta kohtaan ihan hetkeen olisi vielä sammumassa

Näin tuoreena finiläisenä oli myös kiva kuulla ajatuksiasi osaston suhteen! Juuri tuota itsekin jäin pohtimaan, että tässä kyllä oli sitä romantiikkaa ja suloisuutta, mutta toisaalta myös hieman draamaa ja Dracon lievää epävarmuutta ja angstisuutta, minkä vuoksi lopulta päädyin tähän osastoon. Ja hyvä pointti, ettei osastojakaan kannata ottaa aivan liian vakavasti. Harvoin varmaan tekstit muutoinkaan sopisivat tiukasti tasan tarkkaan vain yhdelle osastolle.

Kiitos paljon kommentista! Oli tosi kiva kuulla, että tykkäsit, ja aivan varmasti kirjoittelen jossain kohtaa lisää

[Altais]

Olipa kiva ylläri löytää Kommiksen kautta sinulta teksti, jota en ollut vielä aiemmin löytänyt.  Nuo alun ajatuksesi herättivät tosi paljon muistoja siitä, miltä itsestäkin tuntui ekoja kertoja julkaista jotain tänne, ja siitä taitaa olla vielä vähemmän aikaa kuin sulla. Mutta ihan mahtavaa, että julkaisit, sillä tämä oli oikein mainio tarina ja hienoa kerrontaa. Tykkäsin tuosta Dracon minäkertojaäänestä sekä siitä, miten hänen mietteensä oli suunnattu suoraan Harrylle sinä-muodossa. Se teki tunnelmasta intensiivisen, sellaisen, että Draco oli uskottavan ja ilmeisen rakastunut Harryyn.

Yhtenä päivänä riitelemme tavalliseen tapaan ministeriön aulassa, sinä huutaen raivoissasi, kuinka perin juurin paha minä olen ja kuinka paljon sinä edelleen vihaat minua, ja seuraavana aamuna minä herään vierestäsi, sotkeutuneena sinun kamaliin, kirkuvan punaisiin lakanoihisi, meidän jalkamme kietoutuneina toisiinsa ja sinun lämmin hengityksesi kutittaen minun kasvojani.

Aloitus laittoi hymyilyttämään, juuri noinhan kaikki olisi voinut mennä. Tietenkin nämä kaksi ovat olleet koko ajan toistensa kimpussa ensin pahassa, sitten hyvässä, kunhan ovat uskaltaneet astua sen rajan yli ja myöntää, että haluavat. Harryn punaiset lakanat ja Dracon inho niihin, ihan parasta. 

Tavalliset ihmiset eivät tee näin, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä, Harry. On olemassa tiettyjä ääneen sanomattomia sosiaalisia sääntöjä, jotka ihmiset vain tuntevat ja joita he uskollisesti noudattavat, ja yksi selkeimmistä on varmasti se, ettei aamiaista kuulu tarjota omalle arkkiviholliselleen. Mutta oletko sinä koskaan edes yrittänyt välittää säännöistä? Koska säännöt ovat edes koskettaneet miestä, joka on useaan otteeseen näyttänyt keskisormea kuolemalle?

Niinpä, Harry ei tosiaan ole välittänyt säännöistä, mitä tulee kuolemalla leikkimiseen ja muuten vaan koulun ja velhomaailman sääntöihin. Canonissa onkin aina jotenkin harmittanut se, miten sovinnaisen ratkaisun hän sitten parisuhderintamalla teki. Tuli hiukan sellainen olo, että hän teki kuten "kuuluu", ja kuten häneltä odotetaan. Siksi ehkä Harry/Ginny ei ole koskaan ihastuttanut itseäni. Oikeasti voisi ajatella juuri noin, että Harry haluaa ja uskaltaa rikkoa sovinnaisuussääntöjä myös rakkaudessa.

Sinulta vie tarkalleen tunnin ja yksitoista minuuttia lähettää minulle pöllö. Sinä kirjoitat sinun tunnusomaisella, sotkuisella käsialallasi, kuinka mukavaa sinulla oli ja kuinka paljon nautit seurastani. Ja kuinka haluat nähdä minut uudelleen, oppia tuntemaan minut paremmin.

Tämä oli ihanaa ja suloista, malttamaton Harry, joka haluaa heti viestitellä, ja malttamaton Draco, joka laskee minuutteja.  Juuri tuollaistahan se rakastuminen on, kun se on uusi juttu.

”Ja minä olen sinun”, minä uskallan kuiskata ensimmäistä kertaa ääneen, kun olen varma, että sinä et kuule.

Voi Draco, toivottavasti hän pian uskaltaa sanoa tämän Harrylle myös niin, että toinen kuulee. Vaikka ei hän varmaan olekaan sellainen, joka lämpimikseen puhuu tunteistaan ja tunnustaa tarvitsevansa ketään.

Suurkiitos tästä tarinasta, jonka lukeminen oli mukavan lämpöinen tapa aloittaa tämä sunnuntaiaamu. Ihan erityinen hatunnosto sulle muuten siitä, että olet ensin kirjoittanut tämän ruotsin kielellä, ja kääntänyt sitten suomeksi. Itse yritin kerran kääntää jotain omaa tekstiä enkuksi, mutta sekin tuntui hiukan työläältä (vaikka enkku on sentään ihan ok tasolla), ja ruotsin kielistä fiktiivistä tekstiäni ei varmaan kukaan lukisi kiljumatta. 

[Pahatar]

Ajattelin heti, kun näin Kommenttikampanjassa viestisi, että täytyy ottaa tämä tarina luettavaksi, kun en ollut tähän aiemmin tutustunut. Altais oli sitten nopeampi, mutta ajattelin silti, että haluan ehdottomasti lukea tämän. Niin, ja iso kiitos muuten Kommenttiarpajaisten lahjoituksesta!

Jäin heti alkuunsa miettimään, kumpikohan tässä mahtaa olla se kertoja? Jotenkin veikkasin Dracoa, kun nämä tuntuivat enemmän hänen ajatuksiltaan kuin Harryn, ja niinhän se sitten olikin. Alku oli jotenkin hupaisa, kun jäin miettimään, näinköhän Harry oli lavastanut koko riidan, että pääsi selvittämään sitä Dracon kanssa kahden kesken, ja vähän muutakin. Tässä sitä ei kerrottu, mutta kävi se miten tahansa, tuntui tosi kivalta, että yhteen päädyttiin siitä huolimatta. Dracon ajatukset ja Harryn vertaaminen hyökyaaltoon olivat osuvia, koska ilmeisen yllättäen nämä kaksi päätyivät viettämään yön yhdessä, ja siitä se yhteinen tie sitten alkoikin.

Tavalliset ihmiset eivät tee näin, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä, Harry. On olemassa tiettyjä ääneen sanomattomia sosiaalisia sääntöjä, jotka ihmiset vain tuntevat ja joita he uskollisesti noudattavat, ja yksi selkeimmistä on varmasti se, ettei aamiaista kuulu tarjota omalle arkkiviholliselleen.

Tämä jotenkin nauratti minua kovasti, ehkä sen vuoksi että Dracon ajatuksissa juuri aamiaisen tarjoaminen tuntui isoimmalta asialta. Eivät ne arkkiviholliset varmaan yleensä päädy samaan sänkyynkään aamiaispöydän lisäksi. Ja toisaalta tässä kohdassa ajattelin, että ehkä Dracon tulisi tästä ymmärtää, ettei sitten oltukaan niin suuria vihollisia, mitä hän oli luullut. Dracon ajatukset siitä, että Harry ei piitannut säännöistä olivat myös hyvät.

Ihana Draco, kun tajuaa, miten mukavaa Harryn kanssa voikin olla! Ja toisaalta tuo, miten hän ajattelee, ettei se voi tarkoittaa sitä, mitä hän haluaisi sen tarkoittavan, oli hyvin sydämeen käyvää. Tosi hyvä kohta tuo, jossa Draco pystyi sanomaan minuutin tarkkuudella, koska Harry lähetti hänelle viestin. Se kertoi minusta siitä, miten tärkeä tuo tapaaminen oli Dracolle, kun hän tiesi itse tarkalleen, koska oli erottu.

Sinä olet ollut minun katkera salaisuuteni niin kauan kuin jaksan muistaa, typerä teini-ihastus, jota en koskaan kuvitellut voivani saada. Mutta nyt, jostain käsittämättömästä kohtalonoikusta, maailmankaikkeus on päättänyt, että myös sinä haluat minut.

Tämä tuntui niin hyvältä, että Draco on ollut Harryyn ihastunut jo kauan, ja sitten yhtäkkiä haaveet muuttuvatkin todeksi. Tätä ihastelin kovasti, ja taas minua huvittivat nuo Dracon ajatukset siitä, että kyseessä oli kohtalon oikku. Itse ajattelin, että Harry oli itse ottanut asiat omiin käsiinsä, ja päättänyt tehdä jotain Dracon suhteen sen sijaan, että olisi jättänyt sen kohtalon armoille.

Mutta pikkuhiljaa opin luottamaan varovaiseen toiveeseeni, että ehkä sinä pysytkin luonani, että ehkä sinä todella haluat jäädä vierelleni. Et siksi, että olet sankari, joka haluaa pelastaa jokaisen, jopa kaikkein paatuneimmankin, sielun, vaan siksi, että sinä vain haluat minut ja minä sinut.

Voi kun tuntui ikävältä Dracon vuoksi, kun hänen oli vaikeaa luottaa Harryyn ja heidän suhteeseensa. Ja ihan mahtavalta tuntui lukea, miten sitten vähitellen Draco alkoi uskoa heihin. Tuo yllä oleva lainaus oli minusta niin ihanasti kirjoitettu ja tiivisti kaiken olennaisen. Eihän siinä muuta tarvita, kun kaksi ihmistä haluaa olla yhdessä. Tämä hiveli minun romantikkomieltäni kovasti. Eikä enää ne kamalat punaiset lakanatkaan haitanneet. Lopetus oli suloinen ja jätti tätä lukiessa hyvin onnellisen ja lämpimän olon minulle.

Kiitos paljon tästä. Tämä oli aivan ihana ficci, tykkäsin kovasti!

[Meldis]

Tämä on ollut kirjainmerkeissäni hävyttömän kauan ja nyt vihdoin olen täällä. Tämä oli tosi kaunis ja tunteikas tarina ja onnistuit sisällyttämään tähän myös huumoria juuri sopivissa määrin. Olit ihanasti tulkinnut Harrya ja Dracoa ja tykkäsin tosi paljon suorasta Harrysta ja arasta Dracosta.

Koska säännöt ovat edes koskettaneet miestä, joka on useaan otteeseen näyttänyt keskisormea kuolemalle?

Tässä oli niin paljon upeita kohtia ja tämä kenties mielestän parhaiten kuvasti tämän ficin Harrya. Hän on oppinut monen monta kertaa, että epäröinti ei kannata, kun elämä on epävarmaa ja että hän on todella sisäistänyt, mitä on olla rohkelikko. Aloitus oli superhauska, mielikuva Harrysta ja Dracosta riitelemässä ministeriön käytävillä ja siitä melko nopeasti hypättiin sänkyyn. Ihanan klassinen hoodee viba oli myös tuossa aloituksessa! Tukkanuottasilla ja sitten vietetään yö yhdessä. <3

Dracolle tuntui sopivan tässä epävarman rooli. En oikein fanita sellaisen suhteen kuvausta, missä toisen osapuolen pitää koko ajan vakuutella toista, ettei ole menossa minnekään, mutta en tuntenut tässä sitä. Draco toki tarvitsi aikaa luottaakseen, mutta se muovautui teoista ja hänen omasta rohkeudestaan alkaa luottaa ja ottaa askelia, sanoa kyllä. Siten heidän suhteensa tuntui tasapainoiselta ja aidolta. Aloin pelätä pahinta, kun Harry sanoi, ettei välitä ystäviensä mielipiteistä, koska pakkohan hänen on välittää, onneksi käviki hyvin, vaikka olen sitä mieltä, että Harry ei kyllä koskaan suostuisi hylkäämään ystäviään noin vain vaan yrittäisi keskustella. Aion ajatella, että niin kävi lopulta nytkin.

Dracon tarina oppia hyväksymään, että on ok luottaa oli tosi tunnelmallisesti kuvattu ja tykkäsin käyttämästäsi kielestä, satumaisesta tunnelmasta ja kuin lukisin Dracon päiväkirjaa tai vaikka hänen ajatuksiaan Harrysta ollessaan jo satavuotias. Pidin hirveästi Dracon ahdingosta, kuin solmu pikkuhiljaa avautuisi, mitä pidemmälle tarina meni ja mitä helpommin itsekin saatoin hengittää. Toivon todella, että vielä joskus Draco uskaltaa sanoa Harrylle suoraan tunteensa. ^^

Kiitos paljon tästä, nautin oikein kovasti.

[valokki]

Altais, hauska kuulla, että pystyit samaistumaan noihin ajatuksiin ensimmäisen fikin julkaisemisesta Finissä! Mun mielestä fikkien julkaiseminen on edelleenkin melko jännää, mutta mikään ei kyllä tuon ensimmäisen tasolle yllä. Tämä oli aikamoinen kokeilu tuon kirjoitustyylin suhteen, kun olen jo niin tottunut kirjoittamaan yksikön kolmannessa, ja tuolla Dracon tavalla "puhutella" suoraan Harrya pyrin saamaan tyylistä vähän intensiivisemmän, joten tosi kiva kuulla, että se välittyi! Ja olen aivan samaa mieltä, että kirjoissa Harry päätyi parisuhteen ja ylipäätään perheen perustamisen suhteen juuri sellaiseen ratkaisuun kuin mitä häneltä ulkopuolelta odotettiinkin. Tykkään itse ajatella, että hän olisi sodan jälkeen alkanut viimein elää elämää, jossa hän ei pyri miellyttämään muita, ja sen takia varmaan fanfictioniin olen niin pahasti hurahtanutkin, kun se avaa vaikka kuinka paljon erilaisia mahdollisuuksia. Kiitos hirmuisesti piristävästä kommentista! ♥

Pahatar, olipa hauska teoria, että Harry olisi kehitellyt koko riidan vain päästäkseen "selvittelemään" välejä Dracon kanssa perinpohjaisemmin kahden kesken! Se vaihtoehto ei rehellisesti sanottuna tullut tätä kirjoittaessa mieleenikään, mutta toisaalta nyt kun mainitsit, olisi asia hyvinkin voinut olla noin. Pyrin kirjoittamaan Harrysta tässä fikissä aika itsevarman ja ylipäätään sellaisen hahmon, joka tietää mitä haluaa ja todella tekee asioita saadakseen haluamansa, joten tuo teoria olisi sopinut hyvin tähän kaavaan. Olisi ollut Harrylta myös hauskan luihuismainen teko lähentyä Dracoa riidan verukkeella. Oli miten oli, tässä tarinassa tämä tahaton tai tahallinen taktiikka toimi lopulta hyvin. Todella kiva myös kuulla, jos tämä ruokki romatikkomieltä, sillä hyvin romantikkomielisessä mielentilassa itsekin tämän kirjoitin! Kiitos todella paljon kivasta kommentista ja kaikista hyvistä ja hauskoista huomioista! ♥ 

Meldis, todella kiva kuulla, että suora Harry ja arka Draco olivat mieleen! Harry ja Draco ovat hahmoina siitä niin ihania, kun heistä voi kirjoittaa niin monella eri tavalla perustellusti ajatellen heidän historiaansa ja kaikkea, mitä he ovat joutuneet kokemaan. Hyvä pointti, että Harry on todellakin joutunut kantapään kautta oppimaan, että elämä on todella epävarmaa, joten turha hänen ainakaan itse jäädä odottelemaan, että suhde ihastuksen kohteen kanssa mahdollisesti liikkuisi johonkin suuntaan, jos ei asialle itse koita tehdä mitään. En oikein itsekään enää muista, miksi halusin kirjoittaa näistä kahdesta juuri tällaisella dynamiikalla, mutta jonkinlainen ajatus mulla oli, että haluaisin kirjoittaa Harrysta vähän sellaisen fuck it all -version ja Dracolle taas lyhyen matkan epävarmuudesta luottamukseen toista (ja ehkä jossain määrin itseäkin) kohtaan. Olen kyllä ihan samaa mieltä tuosta, että Harrylle ystävät ja heidän mielipiteensä merkkaavat, tässä fikissä Harryn kevyempi suhtautuminen ystävien mielipiteisiin oli vähän sellaista tarkoituksenmukaista dramatiikkaa. Kiitos kovasti ihanasta kommentista! ♥