Rentun Ruusunen: Kiitos kommentista! :--) Jatkoa tulee just nyt!
Upsila: Kiitos paljon kommentista! Voin melkein luvata, että tää tulee päivittymään vähän tiiviimmällä tahdilla kuin noi mun muut miljoonat projektit... :--D Oon pitkään halunnut kirjoittaa taas Potterdomia, mutta en oo oikein inspiroitunut. Tää on tarpeeks keveä aihe ja kuitenkin tarpeeks tuntematon, että saan käyttää mielikuvitustani. Jee.
Basira on myös kaunis nimi ehdottomasti, tuli mieleen sellainen tumma hunaja ja mauste - pienoinen intialainen säväytys.
Just jotain tällaista mullakin oli mielessä, kun valitsin nimen.
Paju: Kiitos kovasti kommentista! Voisinkin muuten lisätä tonne otsikkoon, että kuinka monta osaa on valmiina, hyvä kun sanoit. Mullakin rouva Zabinista tulee ekana mieleen juuri turhamaisuus ja sellanen kylmä kauneus, mutta halusin hänen olevan vähän muutakin kuin joku vamppi. Aikajanoista, mä en ensin sijoittanut tota mihinkään tarkempaan aikaan, mutta tän uuden tiimoilla piti vähän asiaa miettiä. 60-luvun lopulle tuo Pariisi nimenomaan sijoittuisikin, tarkka nenä. :--D Mä itse asiassa ajattelin kovasti Fitzgeraldia tuota kirjoittaessani, vaikka tiesinkin, että vähän myöhemmässä ajassa liikutaan kuin 20-30-luvulla. Mutsiisjoo kiitos!
A/N: Jee, jatkoa pukkaa! Tämä on vähän erilainen kuin muut osat tulevat olemaan. Tässä nimittäin lähdin liikkeelle ajatuksesta, että kakkonen voisi oikeasti olla Basiran elämän mies, jos naisen
omat viat eivät häntä estäisi sitä tajuamasta. Kaikissa muissa vika tulee olemaan siinä miehessä. :--D Tää sijoittuu siihen aikaan, kun Voldu on alottanut matkansa kohti pimeyden lordin titteliä. Mun ajatuksissa Zabinit ei oo samalla tavalla kietoutunut pimeyden voimiin kuin esim. Malfoyt, mutta liikkuu kuitenkin vähän kyseenalaisessa seurassa. Tää ei pituutensa puolesta oo kyllä enää ihan ficlet vaan lyhyt oneshot, mutta no can do.
New York
Aviomies numero kaksi ei pitänyt New Yorkista. Basira näki sen tämän ahavoituneilta, hopeisen parran laikuttamilta kasvoilta heti, kun he astuivat tulisijasta hotellin kullalta kimaltavaan aulaan. Nuori, punaiseen pukeutunut velho, jonka koko olemus henki anteeksipyyntöä omasta olemassaolostaan, kiiruhti noutamaan pariskunnan laukkuja. Tämä kumarsi syvään, ja Basira pani harmissaan merkille, ettei miehen matelu ollut kohdistettu hänelle. Eikö tämä ollut nähnyt hänen kasvojaan Noitien Voguen kannessa?
"Tervetuloa Yhdysvaltoihin", velho toivotti kimeällä äänellä ja leveällä aksentilla. Harmaantunut britti murahti vastaukseksi ja antoi palvelijan leijuttaa heidän matkavarustuksensa lintuhäkkiä muistuttavaan kullattuun hissiin.
Hetken kuluttua pariskunta oli hyvästellyt palvelijan, joka oli kumarruksin ja vuolain, vihellyksiltä kuulostavin ääntein kiittänyt avokätisestä juomarahasta. Aviomies numero kaksi istahti pehmeälle katosvuoteelle, Basira asettui peilin eteen.
"Hormiverkossa matkustaminen on sitten niin epämukavaa", hän tuhahti lisätessään pronssinhehkua poskilleen, joilla kuvitteli näkevänsä aavistuksen tuhkanharmaata. "Miksi emme voisi ilmiintyä? Kyllähän he tietävät, keitä me olemme", noita jatkoi ja rypisti hiilenmustia kulmiaan. Hän vilkaisi puolisoaan, joka oli nostanut kipeytyneet jalkansa kermaleivosta muistuttavalle rahille ja poltteli pitkää, kapeaa piippua.
Basira oli ollut 24-vuotias, kun yhdestä hänen monista poikaystävistään oli tullut aviomies numero kaksi. Hän oli ottanut opikseen ensimmäisestä, surkeasta liitostaan, joka oli päättynyt valitettavaan onnettomuuteen ja josta Basira oli puhunut noitainlehtien sivuilla kyllästymiseen asti - ja kuitenkin aina yhtä huoliteltuna, aina yhtä arvokkaan surumielisenä. Aviomies numero yksi, joka oli eläessään ollut rutiköyhä, oli kuolemansa jälkeen tehnyt vaimonsa rikkaaksi. Velhon pöytälaatikosta oli nimittäin löytynyt kokoelma murheellisia novelleja, jotka perikunta oli sittemmin postuumisti julkaissut. Basira ei tiennyt, miten hänen keskinkertainen aviomiehensä oli saanut aikaiseksi jotakin niin tuottoisaa, mutta oli yhtä kaikki tyytyväinen.
Aviomies numero kakkosella sen sijaan oli varoja omasta takaa. Tämä ei muutenkaan ollut mikään eilisen aarnikotkan poika vaan kautta taikamaailman tunnustusta saanut tutkija, alkemisti ja Nicholas Flamelin hyvä ystävä. Basiran tuttavat olivat kurtistelleet kulmiaan kuullessaan, että aviomies numero kaksi oli nuorikkoaan pari vuosikymmentä vanhempi, mutta Basira itse piti sitä pelkästään hyvänä asiana. Velho oli rikas, älykäs ja hyvä keskustelemaan. Tällä oli kypsä, aikuisen miehen itsetunto ja miellyttäviä ystäviä, joiden seurassa kannatti näyttäytyä. Karismaattisen miehen viehätystä ei vähentänyt sekään, että tämä omisti valtavan linnan Ranskan maaseudulla.
"Niin tietävät", aviomies numero kaksi totesi nyt ja kutsui tuhkakupin sauvannäpäytyksellä kämmenelleen. "He tietävät, että Warren ja Hoid jäivät kiinni jästien kiduttamisesta. He tietävät, että minä pelasin golfia heidän kanssaan."
Basira löi äkeissään kiinni puuterirasiansa kannen. Hiiteen Warren ja Hoid! Aikaisemmin hän oli saattanut kiinnittää huomiota ulkomaailmaan – siihen, mitä tapahtui hänen oman valovoimaisen itsensä ulkopuolella – vain silloin, kun se häntä huvitti. Nyt ulkomaailma astui toistuvasti hänen tielleen. Hän ei piitannut jästeistä tai muutamasta typerästä velhosta, jotka eivät kyenneet hillitsemään barbaarisia halujaan. Hän ei piitannut huhuista, joiden mukaan uusi, edeltäjiään suurempi pimeyden velho oli nousemassa. Ne eivät koskettaneet häntä. Eivät ennen kuin nyt, kun ne tekivät hänen matkustamisestaan epämukavaa.
"Minulla on nälkä", Basira ilmoitti kopeasti ja nousi ylös. Hän kietoutui hopeanhohtoiseen turkkiin, ja kymmenen minuutin päästä he olivat ulkona.
***
Pariskunta valitsi Park Avenuen kalleimman ravintolan. Basira katseli ympärilleen odottaessaan, että kohtelias mutta vähäeleinen tarjoilija sytytti kynttilät ja kaatoi viiniä. Hän näki kymmeniä erivärisiin, hohtaviin turkiksiin pukeutuneita naisia, savuke suupielessä vauhdikkaasti keskustelevia liikemiehiä ja yksinäisiä vanhoja rouvia, jotka siemailivat baaritiskillä cocktailejaan, yhtä katkeria kuin he itse. Joukosta erottui pariskunta, jonka Basira oli nähnyt jo hotellin aulassa ja jonka molemmat puoliskot olivat pukeutuneet raskaisiin samettikaapuihin. Nuori nainen kohotti ylpeänä leukaansa. Ainakin he osasivat pukeutua kuin jästit eivätkä riekkuneet ympäriinsä naurettavissa kaavuissa, jotka kaiken lisäksi olivat leikkaukseltaan auttamattoman vanhanaikaisia. Basira oli juuri huomauttamassa asiasta aviomies numero kakkoselle, kun samettipariskunta lähti lipumaan heidän suuntaansa.
"Anteeksi, että häiritsemme, sir, madam", mies, joka oli vaimoaan puolta kyynärää lyhyempi ja jonka valkoinen parta oli letitetty kahdelle pitkälle ranskanletille, aloitti.
"Me emme voineet olla huomaamatta teitä", vaimo lisäsi tohkeissaan. "Oikeastaan huomasimme teidät jo hotellissa, mutta emme uskaltaneet lähestyä."
Basiran kasvot, jotka vielä hetki sitten olivat olleet välinpitämättömät, kirkastuivat. Nyt hän ymmärsi, mistä oli kyse. Hän räpäytti näytiksi täydellisiksi kaariksi taivutettuja ripsiään ja otti kasvoilleen hymyn, jonka oli varannut ihailijoilleen.
"Olen suurin ihailijanne", vanha mies henkäisikin. Basira kääntyi tämän puoleen ja aikoi lausua jonkin tyhjän kohteliaisuuden, joka kuitenkin jäisi kuulijansa mieleen suloisena muistona.
"Olen lukenut jokaisen julkaisemanne artikkelin, ja erityisesti kirjoituksenne hutsunmunista kemiallisen prosessin katalysaattorina oli häikäisevä! En voisi kuvitella suurempaa kunniaa kuin tavata teidät! Ehkä voisimme liittyä hetkeksi seuraanne?" vanhus jatkoi pienet kovakuoriaissilmät sädehtien. Basira nielaisi kohteliaisuuden, ja hänen suunsa napsahti kiinni kuin karhunrauta.
"Toki", vastasi aviomies numero kaksi, joka siihen asti oli hiljaisen huvittuneena poltellut piippuaan.
Liian arvokas avatakaseen suutaan rahvaiden seurassa, Basira ajatteli katkerana. Vanha pariskunta ei enää edes vilkaissut hänen suuntaansa. Hänen, Voguen kansikuvatytön!
Pilaavat ensimmäisen iltani New Yorkissa, noita mietti luoden kaunaisia katseita aviomiehensä ja tuntemattoman pariskunnan muodostamaan kolmikkoon. He keskustelivat kiivaasti koko sen ajan, kun Basira näykki alkuruokasalaattiaan, ja kiihdyttivät itsensä jälkiruokaan mennessä suoranaiseen alkeemiseen hurmioon. Myrskypilvet loivat synkkiä varjoja Basiran kasvoille, ja kun muut päättivät siirtyä baarin puolelle, hän pyysi anteeksi ja poistui seurasta. Petollisen tyynen ulkokuoren alla kiehui kuin hornankattilassa.
New York oli suuri, suuri kaupunki mutta äkkiä siitä oli tullut liian pieni heille kahdelle.