Ficin nimi: Alkusoitto syksylle
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: slice of life, grimhygge, AU
Ikäraja: S
Hahmot: Remus
Yhteenveto: Remus on viulunsoitonopettaja, joka on matkalla uuteen työpaikkaansa Tähtipajulan kansanopistoon.
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: Osallistuu
FinFanFun1000 -haasteeseen sanalla 501. Konduktööri. Inspislauseena toimi myös J. Pekka Mäkelän Alshain-kirjan aloituslause:
Matkustan leijunalla Tressoan kaupungin lentokentältä kohti Belkan esikaupunkia, missä minua odottavat asunto ja työpaikka kansanopiston musiikinopettajana.
Alkusoitto syksylleJuna liikkuu jo hiljalleen, kun kävelen vaunun kapeaa käytävää pitkin ja löydän lopulta oman paikkani sen keskivaiheilta. Penkit ovat tyhjät joka puolella ympärilläni: tähän aikaan vuodesta vain harva matkustaa Tähtipajulaan, ainakaan näin aikaisin aamulla. Nostan naruilla kiinni solmitun matkalaukkuni ylös hyllylle, mutta viulun lasken viereeni penkille, kun istahdan ikkunan puoleiselle paikalle.
Syyskesäinen Lontoo jää pian taakse, kun taian vauhdittama juna suuntaa kohti maaseutua. Mahani murisee ja mieleni tekisi jo kaivaa vaatimattomat evääni esille. Päätän kuitenkin odottaa lipuntarkastusta ja suunnata sen jälkeen ravintolavaunuun. Tarvitsen kahvia ja matkaa on vielä pitkälti.
Käteni hapuilee kuin huomaamatta viulukoteloa, aivan kuin alitajuntani tahtoisi varmistaa, että se on yhä tallessa. Soitin on kallein esine, mitä omistan, ja ilman sitä menettäisin vähäisenkin toimeentuloni. Työpaikka Tähtipajulan velho-opiston viulunsoitonopettajana on minulle tervetullut mahdollisuus, vaikka kyseessä onkin huonosti palkattu osa-aikatyö. Se on kuitenkin paljon enemmän kuin satunnaiset, yhä harvenevat keikat Taikaministeriön orkesterin riviviulistina tai katusoitto Viistokujan kulmassa. Sopimukseen sisältyy jopa huone opiston asuntolassa, mistä olen enemmän kuin kiitollinen.
”Matkaliput, olkaa hyvä”, konduktööri pyytää keskeyttäen ajatukseni. Ojennan hänelle pergamentinpalasen, jonka konduktööri leimaa taikasauvan napautuksella. Lipun alareunaa koristaa pikkuruinen liikkuva junakartta: sen mukaan minun on kuljettava kahden vaunun läpi päästäkseni ravintolaan. Konduktööri jatkaa matkaansa. Nousen ylös, otan viulun käteeni ja lähden huojuen kulkemaan vastakkaiseen suuntaan.
Ravintolavaunussa tuoksuu kurpitsapiirakka, kermakalja ja syyssadon omenista leivotut kakkuset, jotka leijuvat monikerroksisella tarjottimellaan tiskin yläpuolella. Joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani, etten tilaisi mitään ylimääräistä - rahojen on riitettävä vielä viikon ruokaan asuntolassa, ja paljon muuhunkin.
”Yksi kahvi, kiitos”, sanon myyjättärelle, joka kaataa minulle ison kupillisen. Hymyilen hänelle kiitollisena ja suuntaan istumaan. En kehtaa syödä taskussa pehmenneitä eväsleipiäni ravintolassa, joten tyydyn sammuttamaan pahimman nälkäni kahvilla, jonka nautin maisemia katsellen. Viulu lepää penkillä vieressäni.
Pysähdymme pienelle asemalle, jolta nousee kyytiin muutama matkustaja lisää. Muutaman minuutin kuluttua vauhtimme kiihtyy jälleen ja ikkunasta näkyy vielä hetken aikaa satunnaisia taloja, kunnes maisema lopulta vaihtuu tuleentuneisiin peltoihin ja metsälaikkuihin niiden välissä. Juon kahviani säästellen, mutta seuraavaan asemaan mennessä kuppi on tyhjä. Lähden takaisin omalle paikalleni.
Eväitä syödessä on aikaa ajatella. Pohdin, millaisia oppilaita tulen opistossa kohtaamaan, millaisia kollegoja? En ole koskaan käynyt Tähtipajulassa, joten minulla ei ole aavistustakaan, tulenko viihtymään uudessa asuinpaikassani. Opiston rehtorin lähettämien kuvien perusteella asuntola näyttää kodikkaalta ja kaikeksi onneksi Tähtipajulassa on myös hyvin varusteltu apoteekki, josta voin käydä ostamassa sudenmyrkkyjuomaa. Saan sovittaa työni omiin menoihini, joten pitäisi olla kohtuullisen helppo siirtää soittotunnit täydenkuunpäiviltä toiseen ajankohtaan.
Yritän hengittää rauhallisesti, mutta minua jännittää. Pyyhin nihkeät käteni jo parhaat päivänsä nähneeseen kaapuun, jonka alle olen pukenut isäni vanhan kauluspaidan. Minua hävettää näyttäytyä uudessa työpaikassani niin rähjäisenä, mutta minulla ei ole muutakaan, ei olisi vielä pitkään aikaan. Ensimmäisestä palkastani ostaisin viuluuni uudet kielet, seuraavasta itselleni talvenkestävät kengät. Tähtipajulassa tulisi satamaan huomattavasti enemmän lunta kuin Lontoossa.
Nojaan pääni ikkunaan ja annan silmieni painua kiinni. Kuuntelen junan tasaisen rytmikästä kolinaa ja otan siitä tahdin kappaleelle, jota alan harjoitella mielessäni. Vasen ranteeni lepää viulukotelon päällä, sormet tapailevat ilmaa sävelten mukaan. Kuvittelen pianosäestyksen seuraamaan soittoani ja toivon, että joku opiston muista opettajista suostuisi harjoittelemaan kanssani ja ehkä säestämään oppilaitakin silloin tällöin. Ajatukseni harhailevat kappalevalinnoista sormiharjoituksiin, nuottipapereihin ja monistusloitsuihin. Päässäni soiva kappale hidastuu ja vaimenee vähitellen.
Kun seuraavan kerran havahdun, olemme jo melkein perillä. Suoristaudun penkissäni ja pian taioin vahvistettu kuulutus ilmoittaa, että saavumme Tähtipajulaan. Nousen ylös, otan matkalaukkuni alas tavarahyllyltä ja lähden sen ja viulun kanssa kohti lähintä ovea. Jännitys läikähtää jälleen rinnassani: jonkun pitäisi tulla minua vastaan asemalle, jotta voisimme ilmiintyä opistolle yhtä matkaa.
Astun junasta aurinkoiseen iltapäivään. Keltaisen asemarakennuksen edustalla seisoo pitkä, vaaleatukkainen mies, joka tähyilee junasta poistuvia matkustajia tarkkaavaisesti. Kun katseemme kohtaavat, hänen kasvoille puhkeaa lämmin hymy.
”Herra Lupin?” mies kysyy, kun kävelen hänen luokseen. Nyökkään, lasken matkalaukkuni maahan ja ojennan käteni tervehdykseen. Nuoren miehen kädenpuristus on luja, mutta lempeä.
”Neville Longbottom”, hän sanoo hyväntuulisesti. ”Olen Tähtipajulan opiston taikakasvitieteen opettaja.”
Lähdemme kävelemään kohti asemarakennusta. Lämmin tuuli pörröttää hiuksiani ja sulattaa jännitykseni askel askeleelta pienemmäksi. Kahlaamme vaahteran lehdissä, kunnes Neville tarttuu käsivarteeni. Kaikkoonnumme ja jatkamme matkaa kohti opiston pihaa.
”Tervetuloa Tähtipajulan velho-opistoon”, hän sanoo hymyillen ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen olevani juuri oikeassa paikassa.