S • Stranger Things
Stranger Things ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.Tämä teksti on kirjoitettu alun perin
Kuuden lauseen lahjat -tempaukseen
Maissinaksun Hopper/Joyce-toiveesta. Editoin tämän 150-sanaiseksi raapaleeksi, jonka julkaisen nyt omillaan blokinpurkuna ja muistona Tarvehuoneen kätköihin siirtyneestä lahjatempauksesta.
Alkuperäiselle idealle uskollisesti tekstissä on yhä kuusi virkettä. Tämä onkin itse asiassa toistaiseksi ainoa Stranger Things -tekstini! Lisää pitäisi ehdottomasti kirjoittaa, sillä sarja on fantastinen ja etenkin Hopper ja tämä paritus ovat sydäntäni lähellä.
He kumpikin olivat ihmisiä, joita muut pitivät yksissä tuumin hiukan hullunkurisina, joskin tavallaan silti rakastettavina, kuin Hawkinsin pikkukaupungin omina kylähulluina. He olivat kuin räsynukkeja, joiden eriparisilmät ja moneen kertaan parsitut raajat herättivät sekä sääliä että sympatiaa. Hopper oli se turmion tielle eksynyt poliisipäällikönretku, jonka kaikki tiesivät olevan salaa surusta sekaisin ja saavan arvaamattomia raivokohtauksia, ja joka itse ei tajunnut omasta sielunelämästään senkään vertaa kuin kohtuullisesta päihteidenkäytöstä. Joyce oli se vähäeleinen kaupankassa, jonka epävarman hiljaisuuden ja herttaisen hymyn taakse kätkeytyi samanlaista suurta surua, niin synkkää ettei sitä kukaan ulkopuolinen osannut kohdata.
Olisi kenties voinut ajatella, että kaksi suurta surua olisi ollut yhdessä jotain kestämätöntä, mutta todellisuudessa ne oli helpompi kestää: ne pitivät toisilleen seuraa, ja niinpä niiden kantajat saivat hetkeksi laskea taakkansa. Yhdessä ollessaan Hopper ja Joyce hengittivät vapaammin ja olivat ja elivät enemmän kuin pitkään aikaan, muiden katseisiin ja kuiskauksiin kuristumatta, ja se oli jotain, mitä kumpikin kurimukseensa kipeimmin kaipasi.