Nimi: Vulkanuslainen suudelma ei vaadi huulia
Kirjoittaja: jjb eli mie ite
Fandom: Star Trek (The Original Series eli TOS)
Paritus: Spock/McCoy
Ikäraja: Sallittu
Genre: Drama
Vastuuvapaus: En omista Star Trekkiä, sen hahmoja, sen maailmaa tai muutakaan kivaa sälää, vaan oikeudet kuuluvat Paramoutille ja edesmenneelle Gene Roddenberrylle, joiden leluja lainaan hetkeksi huvin vuoksi, vailla rahallista tai muutakaan korvausta.
A/N: En olekaan vielä kirjoittanut Spock/McCoy Star Trek-ficciä suomeksi (englanniksi jo kolmin kappalein), ja kun on noita haasteita tultu kerättyä, niin ajattelin että miksikäs ei. (Osallistuu siis
Multifandomiin ja
Fandom10:piin) S/MC (eli fanien kesken Coyote) on muuten tämän fandomin toiseksi suosituin paritus, jonka historia menee niinkin kauas kuin fanfictionin synnyinsijoille 60-luvulle asti. Mutta allekirjoittanutta tämä paritus lähinnä miellyttää ihanan vastakohta-asetelmansa vuoksi
. Lue ja kommentoi ihmeessä, sehän se sydäntä eniten lämmittäisi.
Niin, ja se vielä piti sanomani, että tämä perustuu nimenomaan alkuperäiseen tv-sarjaan plus siitä seuranneisiin elokuviin, mutta ei ota huomioon mitään 2009 kesän elokuvan canon-muutoksia. Enjoy.
Vulkanuslainen suudelma ei vaadi huuliaMitä sinulle tulee mieleen lääkäristä?
Useimmat ajattelevat vanhempaa miestä heti ensimmäisenä, muttei tämäkään tietysti ole enää mitenkään yksiselitteistä. Leonard McCoy, tuttavallisemmin tunnettu nimellä
Bones, vaali mielessään hyvin tarkkaa mielikuvaa juuri sellaisesta tohtorista, joka hän halusi nimenomaan olla.
Kyse oli itse asiassa kliseestä, maalaistohtorin arkkityyppisestä mukavien jutustelijasta, jolla oli rautainen ammattitaito sekä maanläheinen suhtautuminen asioihin. Siis sellainen joka ei määrää pilleriä jokaiseen kuumeeseen ja jolla on silmää erottaa henkiset vaivat fyysisistä. Tri McCoy arvosti suuresti sitä miten lääkärin työssä ei ollut puhtaasti kyse kliinisestä tautien voittamisesta, tukeutuen vuosisatojen aikana kerättyyn faktatietoon ja tutkimukseen, vaan osa hyvää asiantuntevaa lääkinnänammattilaista oli tunnepuolen osaaminen.
Ja tällä filosofialla hän oli pärjännytkin tähän asti, vaihtelevan menestyksekkäästi, mutta menestyksekkäästi kuitenkin. Tosiasiassahan on kyllä myönnettävä, ettei tri McCoy ollut edes itse seurannut omia arvojaan kovinkaan tiukasti koko jo tässä vaiheessa varsin mittavan uransa vaiheessa, vaan kukapa olisi? On vain inhimillistä rikkoa omia periaatteitaan vastaan.
Esimerkiksi tri McCoyn mieleen ei tietenkään ollut nuorena lääketieteeseen suuntautuvana opiskelijana ottaa huomioon sitä asiaa, että maalaistohtorien ajat olivat jo varsin kauan aikaa sitten olleet hyvinkin auttamattomasti ohitse. Vaan mitäpä tuosta, ei kai se nyt yksistään tarkoita, ettei hän voisi olla empatiakykyinen lääkäri, vai mitä?
Ongelmaksi muodostui jo opintojen alkupäässä kuitenkin se, ettei vanha kunnon Leonard, kotikaupunkinsa oma Len-poika, oikeastaan ollut persoonaltaan kovinkaan tunnerikas tai edes kovin empaattinen. Se nyt nähtiin epäonnistuneessa avioliitossakin, joka solmittiin aivan liian kiireellä heti valmistumisen jälkeen.
Rouva, tai tarkemmin sanottuna nykyinen ex-rouva, jaksaakin aina moittia, ettei hänen miehestään ollut kerta kaikkiaan mihinkään. Jätti vaimonsa nuoren lapsenkin kanssa käytännössä yksin, kun työ lääkintäasemalla imi kaiken ajan aina perhe-elämää myöten. Niin, ja koska tri McCoy erikoistumisala sattui olemaan korkeamman asteen eksokirurgia, ei hän moniin vuosiin päässyt varsimaisesti harjoittamaan filosofista potilaan ja lääkärin yhteistä, molemminpuolisen vivahteikasta suhdetta, sillä hänen valitsemallaan alalla operaatioiden avustavana osapuolena oleminen muodosti suurimman osan koko uran alkuvaiheesta.
Tämän vuoksi vaativassa työssä sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen, tai ylipäätänsä elämän perusasioiden harjoittelu saattoi jäädä hiukan toissijaiseksi. Näin kävi tri McCoylle varsin nopeasti. Vaimolle ei kuitenkaan riittänyt puolittainen mies, mies vailla mitään mielenkiintoa niihin joita hän kutsuu rakkaimmikseen, joten hän otti lusikan kauniiseen käteensä, pakkasi laukkunsa ja lähti vieden mukanaan heidän yhteisen lapsensa, tuskin parivuotiaan Joannan.
Kuulostaa kovin laimealta, jos väitetään sen repineen sydämen tri McCoyn rinnasta, mutta vaikea on keksiä parempaakaan ilmaisua. Eikä tämä pettymys suinkaan parantanut hänen persoonallisuutensa helliä tai pehmeitä puolia. Hänestä tuli hyvin äkäinen, sulkeutunut ja jossain määrin jopa alkoholisoitumiseen pikku hiljaa kaatuva, eikä hänen seurassaan ollut kovinkaan mukava olla.
Työssään hän oli kuitenkin edelleen mitä mainioin ja enemmänkin. Uhrattuaan kaiken aikansa työlle olivat tuloksetkin sen mukaisia. Tuskin on ketään yhtä taitavaa kirurgia, joka on yhtä kyvykäs myös yleislääketieteen puolella. Juuri sellainen ihmemies, joka kelpaisi laivastolle kuin laivastolle, ja Yhdistyneiden planeettojen liiton Tähtilaivasto oli ehdottomasti paras.
Tosin tri McCoy ei ollut innostunut pestistä laivastosta, ei vaikka olikin käynyt tähtilaivaston lääketieteellistä akatemiaa, sillä palloilu ulkoavaruudessa tuntemattomien olentojen ja tautien kanssa oli mahdollisimman kaukana tuosta etäisestä maalaistohtorin ihannekuvasta kuin vai voi olla. Jim Kirkin kuitenkin pyytäessä, tai itse asiassa anellessa häntä uuden laivansa
Enterprisen johtavaksi laivalääkäriksi ei tri McCoy oikein nähnyt mahdollisuutta kieltäytyäkään.
James T. Kirk, Jim, oli kuitenkin ehkä ainoa ihminen, joka oli siinä vaiheessa hänen rikkoutunutta elämäänsä luokiteltava ystäväksi. Eikä vain ystäväksi vaan parhaimmaksi sellaiseksi. Kapteeniksi vastikään ylennetty Kirk oli ehkä nuori, mutta rautaisen voimakastahtoinen ja määrätietoinen, että se herättäisi kunnioitusta kenessä tahansa. Ainakin masentuneessa ja alkoholiin hukuttautuneessa lääkärissä, jolle myöntyminen oli lähestulkoon kunniakysymys.
Tri McCoy ei muista enää tarkalleen miten hän tutustui silloiseen kadetti Kirkkiin ensimmäisen kerran, mutta se oli sitä samaa akatemia-aikaa kuin hänelläkin. Kirk tosin oli puhtaasti Tähtilaivaston akatemian puolella kun McCoy oli siellä lääketieteen osastolla. Samaa yhtälöä kuitenkin.
Jim oli pelastanut hänen pulasta jos toisestakin, nähnyt hänen rakentavan ja tuhoavan oman avioliittonsa, vaikkei itse osannutkaan kovin siihen suhtautua tukevasti ja hän oli myös nähnyt ystävänsä taidot lääkärinä. Hemmetin hyvänä lääkärinä, vaikka tri McCoy ei sitä nähnytkään sen vuoksi, ettei hänen taidoillaan ollut mitään tekemistä sen kanssa mitä hän olisi halunnut olla. Hänpä se keksi sen
Bones-lempinimen, jota hän vastoin kaikkia etikettisääntöjä käyttää myös virantoimituksessa.
Sawbones, vanha pilkkanimi puoskareille. Jollekin toiselle ehkä
Bonesin käyttäminen olisi ollut loukkaavaa, ellei tri McCoy olisi ollut työssään niin hyvä, että puoskariksi kutsuminen oli ironianakin jo todella läpinäkyvää.
Niin tri McCoysta kuitenkin tuli korkein lääkintäupseeri
U. S. S. Enterpriselle, Tähtilaivaston lippulaivalle jo neljännessä sukupolvessa, eikä hän odottanut työltään paljoakaan. Muutaman hajanaiset vuodet olivat pirstaloineet varsin tehokkaasti kyvyn kohdata ihmisiä normaalisti, joten poloisen lääkärimme mielessä lähinnä pyöri se kuinka koko miehistö vielä hekottaisi hänen äreydelleen ja nuivalle suhtautumiselleen.
Vaan monilla asioilla on tapana heittää yllättäen häränpyllyä ja lähteä hyvin paljon toiseen suuntaan, kuten tietysti tri McCoy on saanut elämänsä aikana jo toki huomata. Mutta että odotukset joka todellisuus päätyivät olemaan niin kaukana toisistaan, se on kerrassaan ihmeellistä.
Mistä sitä olisi voinut tietää, että sekä kapteeni Kirkin tiedeupseeri että perämies sattuivat olemaan juuri se yksi ja ainoa vulkanuslainen koko Tähtilaivastossa. Kuinka todennäköistä moinen on? Joka tapauksessa, siellä se seisoi joka ikinen päivä komentosillalla ollen niin järjestelmällinen ja pikkutarkka. Viileääkin viileämpi, aina niin analyyttinen ja täsmällinen. Ja tri McCoy oli kuvitellut olevansa koko aluksen kylmin upseeri vailla mitään mielenkiintoa edes tutustua muihin. Hah, kuinka väärässä voi ihminen olla!
Herra Spock, kuten hän tahtoi itseään kutsuttavan niin työssä kuin työn ulkopuolellakin, näki pakolliset terveystarkastukset ajanhukkana, joita ei tulisi teettää perusterveillä upseereilla. Tästä syntyikin tri McCoyn ja herra Spockin ensimmäinen riita tai väittely, miten sitä nyt tahtoo kutsua, jonka tri McCoy auttamattomasti hävisi kiihtyessään niin että hukkasi väitteidensä perusteet veren lähinnä kohistessa suuttumuksesta korvissa. Herra Spock taas kumosi vastapuolensa kaikki väitteet piinallisen loogisesti vailla tunteen vilahdustakaan, kuten hyvän vulkanuslaisen kuuluukin.
Oikeastaan herra Spock ei ollut vulkanuslainen kuin puoliksi, mutta vähemmän pätevä lääkärikin olisi erehtynyt luulemaan toisin, ellei olisi asiaa erikseen tiennyt, sillä hänen anatomiansa, verenkuvansa ja jopa DNA:sakin oli hyvin pitkälle vulkanuslaisen kaltainen. Ihmisen perimä on tässä lajien välisessä yhteensulautumassa pitkälti alistuva osapuoli, joka näkyy vain tietyissä elinten erityisrakenteissa, kuten vaikka aivolohkojen aktiivisuuden erilaisissa painotuksissa, ja tietysti välittäjäaineiden vaihtelevassa koostumuksessa. Mutta kaikki tämä on hyvin marginaalista, joten voidaan kyllä käytännössä puhua vulkanuslaisesta eikä puolisellaisesta.
Tri McCoy kuitenkin, aina kun vain mitenkään oli mahdollista, käytti herra Spockia vastaan tuon "
Olethan puoliksi ihminen" kortin, sillä se vaikutti olevan todella ainoa, mitä hän ei voinut kiistää. Lisäksi näytti siltä, että asiasta muistuttaminen aidosti ärsytti suippokorvaista olentoa, mikä tietysti oli erityisen hauskaa, joskin tietysti korrektiutta korostavaa Tähtilaivan periaatteistoa närkästyttävää. Tietysti se oli lisäksi ilkeää, rumaa ja epäreiluihin asioihin vetoamista, sillä eihän herra Spock perimälleen mitään mahtanut, joten sen käyttäminen valttina on rasistinen rike.
Lopulta he kaksi olivat lähes päivittäin erimieltä jostakin. Siinä missä herra Spock korosti vulkanuslaiseen tapaan loogisuutta yli muiden, sivuuttaen päätöksien muut puolet tyystin, alkoi tri McCoy korostaa tunteita ja jotain mystistä ihmisyyttä enemmän kuin oli tarkoituskaan. Eihän hän todellisuudessa oikein itsekään ymmärtänyt mitä on olla ihminen tai miten tunteet pitäisi ottaa huomioon yhtään missään, sillä hänellä itsellään ei ollut oikeastaan mitään muita kokemuksia kuin pilalle menneitä ihmissuhteita, joten ei hänestä ollut miksikään ekspertiksi. Silti hän esitti itsevarmaa asiantuntujaa kun opponenttina oli täysin päinvastainen vulkanuslainen, joka takuulla esitti vastaväitteen mille tahansa huomautukselle.
Muiden mielestä kahden korkea-arvoisen upseerin jokapäiväinen taistelu oli joko huvittavaa tai huolestuttavaa, mutta se jatkui siitä huolimatta, käyden aina vain raivokkaammaksi. Kapteeni Kirkin mielestä se taisi olla erittäin rasittavaa, sillä hänellä oli tapana ihan konkreettisesti viheltää peli poikki siinä kohden kun tri McCoy alkoi näyttää siltä, että rystyset saattaisivat löytyä pian tiedeupseerin nenän vierestä. Mutta kapteeni Kirk ei sattumoisin tiennyt hänen kahden ystävänsä oikeastaan nauttivan näistä mittelöistä enemmän kuin ne ulkopuoliselle näyttivät.
Ihmissuhteet ovat hankalia asioita. (Vai pitäisikö nykyään puhua joistakin henkilösuhteista, kun erilaisia humanoidejakin on olemassa yhdessä tähtilaivassa jo enemmän kuin kourallinen?) Tri McCoy oli tehokkaasti tuhonnut rakkautensa vaimoonsa tekemällä epäinhimillisen määrän työtä, jolla ei edes voinut saavuttaa hänen asettamiaan ihanteita. Nyt hän kuitenkin rakensi saman unelman yksinkertaisesti inttämällä kaikesta herra Spockille vastaan.
Ja kuinka ollakaan tämä varsin nurinkurinen suhde avasi kuoreensa sulkeutunutta mieltä kaivaen esiin kadoksissa olleen huumorintajunkin. Kapteeni Kirkin huomasi kuinka hänen lääkäriystävästään kuoriutui esiin se sosiaalinen ja hauska kaveri, joka ei juonut päätänsä täyteen vain ja ainoastaan humaltumistarkoituksessa, ja joka oikeasti muuttui omalla tavallaan moderniksi maalaistohtoriksi, jolle saattoi puhua mitä tahtoi ja saada ratkaisut ongelmiinsa. Saaden tietysti siinä sivussa pistävän pirullisia, muttei mitenkään pahantahtoisia sivukommentteja.
Eikä suhde varmastikaan ollut yksipuolinen, vaikka vulkanuslaisten mielenliikkeistä on paha sanoa mitään. Mutta kyllä se herra Spockin toisinaan oikein mojovan tappelun jälkeen kaivoi jostain sielunsa syvyyksistä vienohkon hymyn kasvoilleen, sellaisen jota oikein tiukasti vulkanuslaista filosofiaa seuraava ei voisi kuvitellakaan tekevänsä.
Tri McCoy palava erimielisyys jopa niissä asioissa, joista ei ollut mitenkään loogista olla erimieltä, oli täysin erilaista herra Spockille kuin mihin hän oli tottunut. Vaikka hän oli puoleksi ihminen, ei hänen äitinsä tai sen puoleen kukaan muukaan hänen tähän asti tuntemansa ihminen ollut jotenkin niin täysin vastakkainen. Kyllä, ihmiset ovat toisinaan hyvin epäloogisia, ja kyllä tunteet ovat usein ihmisissä se päällekäyvin piirre, mutta tähän mennessä kaikki herra Spockin kanssa tekemisiin joutuneet ihmiset olivat olleet verrattain helppoja ymmärtää.
Harva ihminen oli niin avoimesti impulsiivinen kuin tri McCoy ja se kiehtoi häntä. Ovatko kaikki ihmiset pohjimmiltaan tuollaisia vai onko kyseessä joku erikoistapaus? Minkä vuoksi kapteeni Kirk arvottaa laivalääkärinsä mielipiteitä miehistön tuntemuksista tai yleisestä moraalista ylemmäksi kuin teknisiä tietoja aluksen suorituskyvystä? Loogikan mukaan tässä on selkeä ristiriita, sillä eihän sellaista, jota ei voida mitenkään mitata, voida pitää mitenkään harkinnan alaisena. Tai ainakaan muita asioita tärkeämpänä.
Hänen ja tri McCoyn verbaaliset taistelut olivat viihdyttäviä ja herättivät entistä enemmän kysymyksiä. Herra Spock alkoi esikerran oikein todella kyseenalaistaa onko vulkanuslainen filosofia täydestä loogisesta päättelystä ilman muita tekijöitä kuitenkaan kaikissa tapauksissa aivan oikein. Hän ei hylännyt kasvatustaan tai periaatteitaan, ei edes harkinnut moista, mutta sai McCoyn toisinaan hyvin perustelemattomista, mutta tunteeseen vetoavista puheenvuoroista laajennusta ymmärrykseensä.
Omalla tavallaan tämä lippulaivan tiedeupseeri ja lääkintävastaava huomasivat jollain oudolla tavalla täydentävänsä toisiaan enemmän kuin he ehtivät rumillakin sanankäänteillä hakata ystävyytensä perustuksia kasaan. Ei tri McCoysta ehjää ihmistä tullut, mutta kyllä herra Spockista oli takaisin kasautumisessa paljon apua. Tuskinpa hän olisi löytänyt kimppuuntuneita tunteita sisältään ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä, ellei hän olisi saanut kaataa niitä pikku hiljaa Spockin niskaan, jossa ne hajosivat omasta epäloogisuudestaan johtuen vulkanuslaiseen vastaväitejärjestelmään. Herra Spock taas sai mahdollisuuden opetella tunnistamaan lääkärin avustuksella tunteita jopa itsessään ja jossain määrin hyväksymään, että ne olivat siellä, eivätkä lähtisi milloinkaan pois.
Se ei tosin taannut sitä, etteivätkö vuosittaiset terveystarkastukset olleet herra Spockin mielestä aivan yhtä pitkästyttäviä kuin aina ennenkin, ja etteikö tri McCoy olisi ollut asiasta aina yhtä vahvasti eri mieltä. Viimeisimmällä kerralla perämies oli täytynyt lähes väkivalloin pakottaa komentosillalta sairastupaan, uhkaillen samalla työluvan menettämisellä ennen kuin hän oli vaivautunut ilmoittautumaan muutaman minuutin kestävään tarkastukseen.
Muut kollegat olivat ehkä katsoneet moista näytelmää päätänsä pudistaen, päivitellen sitä kuinka aikuiset ihmiset, jopa aikuiset vulkanuslaiset ihmiset, voivat olla noin lapsellisia. Vähänpä he tiesivät, että tällä viimeisimmällä kerralla herra Spockin maatessa sairaalan pedillä paidattomana vartaloskannauksessa, tri McCoyn ojentuessa hieman pedin ylitse hän siirsi kätensä viattomasti niin, että heidän kätensä kohtasivat ihan pienen kosketuksen merkeissä.
Kaksi sormea viistosti pystyssä, hieman taivutettuna eteen ja kohdaten vastaparinsa ilmassa. Nopea, lähes näkymätön ele, varsinkin kun seisovan tri McCoyn selkä peitti näkyvyyden laboratorion puolelle. Tämä käsisymboli tunnetaan paremmin
vulkanuslaisena suudelmana. Useimmat ihmiset eivät ole nähneet kyseistä elettä luonnossa ja sitäkin useammat eivät usko moista olevankaan, mutta he ovatkin aivan väärässä tai tyhmiä. Uskokaa vain minua jos sanon, että se on todellinen ja olemassa, ja se tuntuu aivan yhtä hyvällä kuin ne suudelmat joihin olette tottuneet, vaikka sormien kosketus ilmassa ei ehkä kuulostakaan paljolta. Eikä tämäkään pieni hetki tietysti heidän erimielisyyttään mitenkään vähentänyt. Kunhan nyt vain sanattomasti kertoivat, että he ovat kummatkin tietoisia siitä mitä heillä oli.
Niin, mitäkö sitten minulle tulee mieleen lääkäristä?
No, ainakin ajattelen Leonard McCoyta ja hymisen tyytyväisyydessäni, että hän saavutti tavoitteensa, vaikka se olikin vaatinut pelkkiä virheitä ja riitelyä.
Mutta milloinkos sitä elämässä mikään menee niin käsikirjoituksen mukaan?
