Viimeinen rannalla | S

[Neptunus]

Nimi: Viimeinen rannalla
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama
Haasteet: Originaalikiipeily (9. Viimeinen)

Viimeinen rannalla

Olen aina viimeinen rannalla, ollut jo lapsesta asti. Seison vedessä sääriä myöden ja otan vain pari askelta kerrallaan. Mielestäni vesi on viileää. Kyllä se tuntuu ihanalta näin kuumana päivänä, mutten kykene juoksemaan aaltoihin. En kuten ystäväni. He ovat aina kastautuneet ennen minua, suurinpiirtein juosseet veden syleilyyn.

Minua huhuillaan, kuten aina.

Tule jo. Älä vetkuta. Miksi sä vielä vasta siellä olet?

Vesi yltää reisiini, ja minua hieman paleltaa. Värisen mutten vain kylmästä. Olen liian hidas, jälleen kerran. Minua neuvotaan ja joskus vettä pärskytetään päälleni, jotta kastuisin. Inhoan sitä. Inhoan hoputtamista, vaikka useimmiten otan sen huumorilla. Nyt en jaksa. Paleltaa ja mieli on jo painunut merenpohjaan.

Kahlaan rantaan. Kietoudun pyyhkeeseeni ja kuivaan jalkani. Olen tietoinen siitä, että nopeus on valttia veteen menemisessä. Hyppy laiturilta tai silkka ajatukseton juoksu aaltoihin. Olen yrittänyt, mutta kehoni ei anna periksi. Kylmä on sille aina liikaa ja pysäyttää kaiken.

Tahdon edetä omaa tahtiani, hitaasti ja rauhassa. Enhän ole muutoinkaan ollut ikinä nopea. Onko se väärin?

Painan kasvoni karheaan pyyhkeeseen, tuntien hetkellistä huonommuutta. Silmiäni kirvelee, mutten tahdo itkeä, en tällaisesta asiasta. Kuiskailen hiljaa itselleni olevani tarpeeksi. Hitaus on minun tapani, minulle sopiva. Hitaus on minun vahvuuteni.

Puristan pyyhettä ympärilläni enkä yritä enää tänään veteen. Hetki meni jo.

[flawless]

Olipas kivan kesäinen pätkä! Pidin siitä, että tämä oli samalla kesäinen ja vähän surustuttava, se oli toimiva yhdistelmä. Rantamiljöö toi tähän kesäistä tunnelmaa ja nostalgiaa, tuli mieleen teini-iän reissut kesälomalla rannalle. Miljöön tuottama aurinkoinen fiilis kuitenkin oli kontrastissa surumielisen tarinan kanssa, mikä teki tästä mielenkiintoisen kokemuksen. Aihe oli kovin samaistuttava, pidin siitä että tässä kertoja kävi kamppailua itsensä kanssa ja aihe oli hyvinkin arkinen, siihen oli helppo saada tarttumapintaa ja kertojan ajatuksia oli helppo ymmärtää. Jäi vähän surku fiilis siitä, ettei kertoja päässyt veteen asti, kun hänen hidasta tapaansa ei oikein hyväksytty. Erityisen surullinen ajatus oli, että tämä on hänelle toistuva kokemus. Kaiken kaikkiaan tosi kivalla tavalla käsittelit tässä arkista aihetta, pidin siitä että tässä pureuduttiin lyhyen pätkän ajaksi tähän uimaan menemisen hitauteen ja kertojan kokemuksiin ja tunteisiin siihen liittyen. Tykkäsin myös pohtia sitäkin, voisiko tämä kastautuminen ja veteen meneminen olla myös symbolista, mikä herätti ajatuksia ja toi tähän kivasti uuden näkökulma. Pidin, kiitos!

[marieophelia]

Terveisiä Kommenttikampanjasta (jonne Kaarne oli tämän laittanut.)

Onpa jotenkin ristiriitainen teksti kaikin tavoin -- ja hyvällä tavalla tietenkin! Tunnistan hyvin tällaisen ryhmäpaineen ja oman luonteen välisen ristiriidan ja ehkä tarina siksi tuntuukin samalla ahdistavalta ja kuitenkin lohdulliselta. Varsinkin lapsia kannustetaan yleensä "iloiseen reippauteen" ja toki sitä pidetään hyveenä vielä aikuisenakin. Mutta on jotenkin julmaa, että kastautumisen (tai minkä tahansa muun asian) tekisi jotenkin väärin, jos sen tekee eri tavalla kuin muut. Tavallaan luen tässä myös ulospäin ja sisäänpäin kääntyneiden luonteiden eroa -- kertoja haluaisi, että kastautumiskokemus on vain hänen omansa, mutta toisten mielestä tunnelma menee pilalle, ellei kertoja sulaudu yhdeksi heistä. Pidän kuitenkin siitä, että kertoja uskaltaa olla oma itsensä -- ehkäpä hän on sittenkin rohkeampi kuin remuavat kaverinsa.

Kiitokset tämän kirjoittamisesta! Tämä tuntui lohdulliselta ja ajatuksia herättävältä palalta!<3

[Fiorella]

Koska tulin lukeneeksi tämänkin, kommentoin samalla myös sitä. Tässä oli haikeampi tunnelma, tekstistä henki riittämättömyyden tunne ja se harmistus, kun ei onnistu täyttämään odotuksia.

Tahdon edetä omaa tahtiani, hitaasti ja rauhassa. Enhän ole muutoinkaan ollut ikinä nopea. Onko se väärin?

Eihän se ole väärin. Tuntuu pahalta kertojan puolesta, miten hänen tapaansa toimia ei arvosteta. On aika kauheaa, miten toiset vaativat, hoputtavat ja roiskuttavat vettä - erityisesti se vain hidastaa veteen tuloa. Se, miten poloinen hidastelija kokee, että on parempi luovuttaa ja palata rantaan, koska hetki meni jo, tuntuu kovin apealle. Olisi suonut hänenkin pääsevän iloitsemaan toisten kanssa vesileikkeihin.

Kuiskailen hiljaa itselleni olevani tarpeeksi. Hitaus on minun tapani, minulle sopiva. Hitaus on minun vahvuuteni.

Mutta tuntuupa hyvältä, että hän osaa kuitenkin ajatella näin. Se, mikä on toisen silmissä puute, voi ollakin toisen vahvuus. Muistuu mieleeni eräs tuntemani ihminen, joka on juuri tällainen hidas. Siis ihan todella hidas, ainakin oli lapsena. Kaikkeen kului häneltä paljon muita pidempään, tuntui kuin hän olisi toiminut jonkinlainen hidastusefekti päällä. Oli mielenkiintoista oivaltaa, kun joskus keskustelin lapsen äidin kanssa, että hänkin oli oppinut näkemään tämän lapsen hitauden lopulta vahvuutena, vuosien jälkeen. Äiti oli huomannut, että lapsi, jota oli aina joutunut hoputtamaan, odottamaan ja turhautumaan hänen kanssaan, olikin perheen lapsista lopulta se, joka ei koskaan ollut myöhässä mistään. Hän oli oppinut ajoittamaan tekemisensä niin, että pystyi käyttämään tarvitsemansa ajan kaikessa rauhassa, ilman hätäilyä tai ahdistusta. ♥ Tämä keskustelu lapsen äidin kanssa avasi minunkin silmäni asialle ja sai arvostamaan enemmän tätä ihmistä ja erilaisia tapoja toimia; ei ole vain yhtä oikeaa tapaa.

Jäin ajattelemaan, että ehkä tämän tarinan kertoja kävi uimassa sitten myöhemmin. Ehkä niin, että sai nauttia tyynestä vedenpinnasta, luonnon äänistä ja hiljaisuudesta. Ihan omassa rauhassaan.