Nimi: Odottaen
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: S
Paritus: Rivien välistä luettuna Johnlock
Genre: Jonkinlainen fluffyangst
Yhteenveto: Eihän hän ollutkaan seisonut paikoillaan kuin puoli tuntia. Odottaen. Sherlockia.Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni, enkä saa tästä rahaa tai muuta kuin hupia
A/N: Jottei hämmennä tekstin edetessä, sijoittuu jonnekin kolmoskauteen, muttei seuraa jaksoja mitenkään orjallisesti. Osallistuu haasteisiin
Fandomkohtaiset OTP:t -haaste,
Perspektiiviä parittamiseen #2 aiheella ystävät -paritus,
Kirjoita & kommentoi -haaste aiheella slash ja Ficlet300 sanalla asfaltti
Sadepisarat rummuttivat ruosteista peltikattoa tasaiseen tahtiin, luoden yhdessä rytmin, joka soi Johnin päässä hänen seisoessaan romahtamispisteessä olevan katoksen alla. Piiskaava sade löi häntä kasvoihin ja kasteli takin, hiukset, kengät ja kaiken muunkin, sillä reikäinen katos ei onnistunut tehtävässään hyvin. Asfaltin rakoon muodostuneesta lammikosta valui runsas vesivana, suorastaan tulva, suunnaten kulkunsa läheiseen likaisenruskeaan viemäriaukkoon. Sadepisarat piiskasivat ikkunoita ja valuivat vinhoina jonoina alas vuosia paikallaan romuttuneiden autojen tuulilaseja, tai mitä niistä nyt olikaan jäljellä. Tavarajuna rymisi läheltä, roiskien raiteille satanutta vettä metrien päähän. Puihin tippunut vesi suodattui hitaasti syksyn tuulista selvinneiden kurttuisten lehtien päältä toiselle, kunnes pisara rikkoutui yhä pienempiin osasiin törmäten lopulta maankamaraan. Sammaltuneet liikennemerkit uhkasivat kaatua tuulen, sateen ja pimeyden piiskatessa jokaista tiellensä sattunutta. Kuten myös Johnia.
John hytisi. Hänellä alkoi olla kylmä. Eihän hän ollutkaan seisonut paikoillaan kuin puoli tuntia. Odottaen. Sherlockia. Kuten tavallista.
Sherlockille käsite ”ajoissa” tai ”sovittuun aikaan” ei ollut tuttu. Tämä eli omassa maailmassaan, omissa säännöissään, eikä tuntunut olevan edes tietoinen muille itsestään selvistä asioista. Lontoon jokaisen mutkan herra kyllä tiesi, mutta ei sitten vaivautunut katsomaan kelloaan. John olisi varmaan muuten jo lähtenyt, olihan hän odotellessaan jo ehtinyt tutkia paikan läpikotaisin, mutta Sherlock oli vakuuttanut paikan olevan tärkeä heidän tutkimansa tapauksen kannalta. He olivat aiemmin illalla jakaantuneet kumpikin suorittamaan omaa tehtäväänsä: John ”lainaamaan” erästä johtolankaa rikospaikalta ja Sherlock tekemässä ties mitä sherlockmaisuuksiaan, jota tämä ei ollut viitsinyt Johnille selittää. Heidän olisi pitänyt tavata täällä syrjäkaupungin kaukaisimmassa kolkassa tasan seitsemältä, mutta kello oli jo kolmekymmentäkahdeksan minuuttia yli. John ei tiennyt missä Sherlock oli, mitä tämä teki, tai kenelle tämä puhui. Mutta miksi hänen pitäisi edes välittää? Kyllähän Sherlock osasi huolehtia itsestään. Ja John osasi myös huolehtia itsestään. Eivät he tarvinneet toisiaan vuorokauden ympäri viikosta toiseen. Mutta jonkinlainen asioista ilmoittaminen olisi silti mukavaa. Kuten vaikka yksinkertaisesti puhelimeen vastaaminen tai Janinen kanssa seurustelusta kertominen. John kietoi takkiaan tiukemmin ympärilleen. Sherlock saisi kuulla kunniansa kun viimein suvaitsisi ilmestyä paikalle. Yhtäkkiä sade lakkasi hänen yllänsä, mutta näytti silti jatkuvan muualla. John nosti hämmentyneen katseensa ylös. Hänen yllensä oli ilmestynyt sateenvarjo.
Toisella puolella tummanviolettia sateenvarjoa oli pitelemässä Sherlock, pitkässä mustassa takissaan, eikä tämä näyttänyt edes huomaavan, ettei sateenvarjosta riittänyt hänelle. Tai välittävän.
”Sinä tarvitset tätä enemmän kuin minä”, Sherlock sanoi, katsellen pienesti hymyillen Johnin märkää olemusta ja ojentaen sateenvarjon Johnille. John otti sen vastaan sanomatta mitään. Sherlockin poskia pitkin valuivat sadepisarat, jotka olivat vain hetki sitten verhonneet Johnin omia. Tummat ripset räpyttelivät sadepisaroita pois tieltä, sinisten silmien tuijottaessa tiukasti Johnin silmiä. Katsekontakti kesti muutamia sekunteja, mutta tuntui pidemmältä kuin ne äskeiset kolmekymmentäkahdeksan minuuttia.
Sherlock painui tutkimaan jotain romuttuneiden autojen luo. John seisoi paikoillaan katsellen Sherlockin perään, täysin unohtaneena, että hänen oli pitänyt antaa Sherlockin kuulla kunniansa. Hän ei ollut enää vihainen, vain hieman kylmissään. Sherlock oli kuitenkin loppujen lopuksi tullut. Oli se sitten kolmekymmentäkahdeksan minuuttia tai kaksi vuotta. Sherlock oli tullut. Ja loppujen lopuksi se oli tärkeintä. Sherlock oli tullut, hymyillyt pientä hymyään ja saanut Johnin tuntemaan taas elävältä.
Sherlock jatkaisi katoiluaan, pitäisi Johnin tietämättömänä ja antaisi hänen odottaa. Hän kuitenkin luotti siihen, että Sherlock tulisi aina takaisin.