Okakettu: Hei ihanaa, että sinäkin! En kyllä uskalla luvata, että FF100 tulee valmiiksi hetkeen tai edes koskaan (en ole aina kaikkein järjestelmällisin tai aikaansaavin ihminen), mutta yritys on kova! Ja onneksi sarjassa on niiiiin paljon herkullisia koukkuja, että niistä on helppo nappailla kiinni. Mutta ei kyllä ole todellakaan helpoin mahdollinen dynamiikka kirjoittaa.
(Ja vakava Jane on kyllä
kuuma, huhhuh. Vitoskaudessa häntäkin nähdään paljon.
)
K/H: Kas tässä kakkososa! Hurt/comfortin comfort jää tässä tietyllä tavalla vähän auki, mutta koska tämä sijoittuu kaanonissa siihen kohtaan johon sijoittuu, olisi tuntunut väärältä kääriä kaikkea aivan pumpuliin. Mutta toivottavasti tämä on silti enemmän lohdullinen kuin surullinen!
“Mennään takaisin ylös”, Jane sanoo palatessaan kahden teekupin kanssa. Lisbon kohottaa kulmiaan.
“Parvekkeelle”, Jane sanoo. Lisbon kuulee:
ei ahtaita seiniä, tilaa hengittää. Ehkä sinun on helpompi vastata siellä.Hän nousee ja seuraa Janea.
*
On loppukesä, mutta yöt jo viileitä. Teekupeista kohoaa höyryä. Sacramento on poikkeuksellisen hiljaa. Ehkä sekin kuulostelee Lisbonin vastausta, sillä suurkaupungit pitävät salaisuuksista melkein yhtä paljon kuin Jane.
“Kamalalta”, Lisbon sanoo lopulta. Janen sijaan hän tuijottaa tiukasti kuppiinsa.
“Mm.”
Jane odottaa, mutta kun Lisbon ei sano enempää, hän kysyy seuraavan kysymyksen:
“Miksi?”
Lisbon puuskahtaa niin että teen pinta aaltoilee. “Miten niin miksi? Eikö se ole ilmiselvää?”
“On”, Jane vastaa. Lisbon tuntee hänen katseensa painon. “Mutta jos kierität tunteesi enää yhtään kireämmäksi solmuksi, rutistut pian kasaan, ja sitä Tommy Volker juuri haluaa. Hän haluaa, että olet niin täynnä pettymystä ja voimatonta vihaa ja ahdistusta, että ajattelemisen sijaan toimit vaistojesi varassa, ja niin hyvää kuin sellainen toisinaan sinulle tekisikin, tässä tapauksessa juoksisit vain suoraan hänen langettamaansa ansaan. Hän on jatkuvasti askeleen edellä, koska tietää tarkalleen, mitä sinä haluat ja tunnet. Ja koska et suostu itse kohtaamaan omia tunteitasi, Volker on niskan päällä. Hän vie sinua kuin pässiä narussa. Etkö muka näe sitä?”
“Paraskin puhuja”, Lisbon mutisee.
“Meidän eromme”, Jane sanoo tyynesti, “on siinä, että minä tiedän tarkalleen, mitä tunnen. Ja Red Johnin suhteen olen kyllä puhunut sinulle suoraan. Älä yritäkään väittää, ettetkö tietäisi, miten syvää minun vihani tai katkeruuteni on.”
Lisbon siemaisee jäähtynyttä teetä. Kamomilla on aina ollut hänelle liian makeaa.
“Mutta muista tunteista -”
“Niille ei yleensä ole tilaa”, Jane keskeyttää. “Emmekä ole puhumassa niistä nytkään. Ehkä seuraavalla kerralla, jos voitat pokerissa.”
Nyt sanoissa on taas leikkisyyttä. Lisbon uskaltautuu vilkaisemaan Janea, mutta se on virhe, sillä hänen katseensa on yhtä terävä kuin aiemminkin.
“Mitä sinä yrität saavuttaa?” Lisbon kysyy.
“Yritän antaa sinulle sen, mitä tarvitset”, Jane sanoo. “Etkä totisesti tee siitä ole helppoa. Mutta hyvä on.”
“Hyvä on?”
“Et saa katsoa pois”, Jane sanoo. “Etkä saa keskeyttää minua. Jos olet jostakin eri mieltä, voit pudistaa päätäsi, mutta muutoin sinun täytyy odottaa loppuun saakka. Ymmärrätkö?”
“Odottaa mitä?”
“Odottaa, että olen lukenut sinut loppuun saakka”, Jane sanoo. Hän astuu lähemmäs ja laskee kätensä Lisbonin olkapäille, eikä Lisbon peräänny askeltakaan, mutta tuntee kyllä Sacramenton hengityksen niskassaan ja pudotuksen, joka odottaa parvekkeen kaiteen takana. Ei pakoreittejä.
“Ei helppoja sellaisia”, Jane korjaa. “Vain tämä”, hän sanoo, eikä päästä irti Lisbonin katseesta, vaan lukee kaiken.
*
“Et ole tehnyt tätä minulle -”, Lisbon aloittaa ja etsii muistoa, eikä löydä. Hän on hengästynyt, jalat vapisevat, Jane pitelee edelleen kiinni olkapäistä. “- vuosiin?” Lisbon yrittää.
Tunnet olosi avuttomaksi ja mitättömäksi, ja syytät itseäsi paitsi Shaw’n kuolemasta, myös aiemmista, vaikket ole voinut vaikuttaa niihin mitenkään, koska niin sinä teet. Syytit itseäsi isäsi juoppoudesta, vaikka se johtui äitisi kuolemasta. Sitten syytit itseäsi siitäkin. Syytät itseäsi veljiesi ongelmista, koska et ollut heille parempi isosisko, ja koska yritit olla äiti, muttet pystynyt siihen. Ajattelet että sinun olisi pitänyt olla kypsempi, yrittää enemmän, aina pitäisi yrittää vähän enemmän.“En näin”, Jane vastaa. “Vaikka ehkä olisin, jos olisin tiennyt, että tällä tavoin saa vietyä Teresa Lisbonilta jalat alta.”
“Heh heh.”
Olet täynnä raivoa, mutta et vain Tommy Volkeria kohtaan, vaan kaikkia häntä ennen. Hän edustaa niin monia: isääsi, Red Johnia, vanhaa rehtoriasi, Hannigania, Boscon murhaajaa, sitä miestä jonka te hänen kanssaan tapoitte, mutta jolle et silti antanut anteeksi. Sinulla ei ole tapana antaa anteeksi, ja se vaivaa sinua, koska olet hurskas katolilainen, ja sinun pitäisi olla valmis antamaan anteeksi.“Tältäkö se tuntuu?”
“Epäillyistä ja murhaajistako?” Jane hymähtää. “Tuskin.”
“Tuskin?”
“Sinä et ole murhaaja, etkä ylipäätään syyllinen. Sinusta vain tuntuu siltä, koska tuomitset itse itsesi, ja kuulit omin korvin sen, mitä ajattelet. Tietenkin se tuntuu rangaistukselta, mutta noinhan sinä rangaitset itseäsi joka päivä.”
“Höpönlö-”
“Höpönlöpön itsellesi”, Jane keskeyttää. “Et pudistanut päätäsi kertaakaan.”
Nyt Lisbon pudistaa päätään. Hän ottaa askeleen sivulle, ja Jane antaa heti käsiensä pudota.
“Mitä apua tuosta sitten oli?” Lisbon kysyy.
“Yleensä synnintunnustusta seuraa synninpäästö”, Jane sanoo. “Mutta se sinun on annettava itse itsellesi. Minä en siihen pysty.”
“Entä ne loput kysymykset?” Lisbon yrittää. Hän hytisee.
“Jos olisit laskenut tarkasti, huomaisit, että kysyin kaikkiaan yhdeksän”, Jane sanoo. “Ja siinä menee muutaman raja.”
“Mutta -”
“En minä jätä sinua yksin”, Jane vastaa puolitiehen jäävään lauseeseen.
Lisbon hieroo käsivarsiaan. Jane kääntyy ja avaa parvekkeen oven. “Lisää teetä?”
“Edellinenkin jäi juomatta.”
“Haluatko, että lämmitän sen mikrossa?” Jane kysyy. “Pois se minusta, että tuhlaisin CBI:n rahoilla hankittua halvinta mahdollista yrttiteetä.”
“CBI olisi voinut hankkia myös kaakaota”, Lisbon sanoo ja kumartuu poimimaan lähes täyden teekuppinsa.
“Ah-a!” Jane hymyilee leveästi ja katoaa sisään.
*
Lisbon odottaa vielä hetken parvekkeella. Hän tuntee olonsa paljaaksi, mutta siinä missä tunne on kipeä, siinä on myös lohdullisuutta. Jotakin samanlaista kuin siinä hetkessä, jolloin on juuri astunut ulos rippituolista, tai kun on kuunnellut pitkäperjantain jumalanpalveluksessa seurakunnalle luetut moitteet.
Sinulla ei ole tapana antaa anteeksi.Yleensä synnintunnustusta seuraa synninpäästö.Lisbon pudistaa päätään. “Ei vielä”, hän sanoo Sacramentolle. “Vasta sitten, kun Volker on jäänyt kiinni.”
*
Alakerrassa Jane seisoo keittiösaarekkeen ääressä ja lämmittää kattilassa tiimin kahvimaitoa, jonka sekaan hän on palastellut minttusuklaapatukan.