Title: Toiveita tähtien alla
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Pokémon Sun & Moon
Characters: Lilie, Gladio
Genre: Drama/general
Rating: S
Warnings: Spoilaa Sun & Moon -animen loppuratkaisua
Disclaimer: Pokemonin on alun perin luonut Satoshi Tajiri, pelit kuuluvat Nintendolle ja niin poispäin. En ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: Gladio -- loi silmäyksen siskoonsa, joka oli jo sulkenut silmänsä ja ristinyt kätensä selvästi toivoakseen jotain. Hetken kuluttua tämä avasi silmänsä jälleen. ”No, mitä toivoit?”A/N: Sain tähän idean kerran työmatkalla (joskus huhtikuun puolella), kun kuuntelin Owl Cityn kappaletta Fireflies. Sitä biisiä tulikin luukutettua tätä kirjoittaessa, koska sen myötä pääsin juuri oikeanlaisiin fiiliksiin. Ja en tiedä, jokin niissä sanoissakin vain sopii niin hyvin (vaikka ne ovatkin ihan erilaiset kuin tämä tarina
). Kiva kirjoittaa tällainen pieni sisaruspätkä näin vaihteeksi. Jostain syystä niitä tulee kirjoitettua aika vähän (tulee keskityttyä muihin ihmissuhteisiin), vaikka on itsellänikin läheiset välit sisaruksiini, varsinkin siskooni, ja tiedän miten rikkaita, tärkeitä ja antoisia sisarussuhteet ovat ihan omankin kokemuksen kautta.
Kerään tällä ficillä Lilien haastetta
Kerää10 varten, mukana myös
Idän temppelin paluussa.
Toiveita tähtien allaLilie nojasi laivan kaiteeseen ja katseli kauas horisontin suuntaan. Maata ei ollut näkyvissä, ainoastaan tähtiä täynnä oleva musta taivas ja lähes yhtä tumma, tyyni meri. Yö oli muutenkin kaikin puolin hiljainen ja levollinen – kuin se olisi unessa itsekin. Lilie oli jättänyt Shironin ja Magearnan nukkumaan samaan kasaan Gladion pokémonien kanssa ja livahtanut itse kannelle ulkoilmaan, kun ei innostukseltaan kyennyt nukahtamaan.
”Lilie, mitä sinä täällä oikein teet?”
Äkillinen ääni hiljaisuudessa sai Lilien säpsähtämään. Hän katsahti taakseen ja tunnisti tulijan.
”Ah! Hyvää iltaa, isoveli.”
Gladio hymähti pienesti siskonsa kohteliaalle puhetavalle ja käveli tämän viereen laskien hänkin kätensä kaiteelle.
”Yöhän nyt jo on”, hän totesi. ”Mikset ole nukkumassa?”
”En saanut unta”, Lilie vastasi hymy kasvoillaan. ”Olen kai liian innoissani yhteisestä matkastamme.”
”Sinut tuntien se ei kyllä ole mikään ihme”, Gladio sanoi. ”Olet aina ollut jännittäjä.”
”Niin taidan ollakin. Mutta miksi
itse olet valveilla?”
”En saanut minäkään unta”, Gladio vastasi nopeasti. Se oli kyllä totta, sillä hän oli tottunut aina valvomaan yömyöhään, mutta toisin kuin Lilie, hän ei ollut edes yrittänytkään mennä nukkumaan. Hän tiesi, ettei pystyisi vielä nukahtamaan – hänen täytyisi tottua laivan kahlitsevuuteen ensin. Mutta ei siskolle tarvitsisi kertoa sitä, että hän oli valvonut niinkin myöhään ihan tietoisesti.
”Vielä kaksi päivää, ja sitten olemme saapuneet Kantoon. Mitä luulet, tapaammekohan Satoshin siellä?”
”Se on mahdollista. Minähän sanoin hänelle, että vaikka maailma vaikuttaa valtavalta, se on oikeasti pieni. Eikö jo se, että kaikista maailman paikoista Magearnan valo on johdattamassa meidät Kantoon, riitä todistamaan sen?”
”Onhan se niinkin”, Lilie myönsi. ”Vaikka minusta tuntuu, ettei matkamme pääty vielä Kantoon vaan ulottuu paljon pidemmälle. Mutta emme voi muuta kuin seurata Magearnan näyttämää tietä, kunnes löydämme isän.”
”Ja kyllä me löydämme”, Gladio sanoi laskien käsivartensa siskonsa olalle ja vetäen tämän hieman lähemmäs itseään. ”Koska mehän emme luovuta.”
”Emme tietenkään!” Lilie vahvisti. Hän hymyili veljelleen ja käänsi sitten katseensa jälleen tummalle yötaivaalle, jota oli ehtinyt jo katsella pitkään. ”Isä on tuolla jossain, ja me löydämme hänet.”
Äkkiä taivaalla näkyi liikettä: aivan kuin yksi lukuisista tähdistä olisi päättänyt lähteä lentoon ja kiisi nyt vauhdikkaasti mustaa taivaankantta pitkin.
”Oi, veli, katso!” Lilie hihkaisi innoissaan ja osoitti sormellaan taivaalle. ”Tähdenlento!”
”Tai satelliitti”, Gladio hymähti ja loi silmäyksen siskoonsa, joka oli jo sulkenut silmänsä ja painanut kämmenensä yhteen selvästi toivoakseen jotain. Hetken kuluttua tämä avasi silmänsä jälleen. ”No, mitä toivoit?”
”Eikö sitä sanota, että jos toiveen kertoo, se ei toteudu?” Lilie esitti vastakysymyksen iloisesti. ”Mutta en minä sellaiseen usko”, hän lisäsi nopeasti perään. ”Kun tähdenlennolle on toivonut, se toive kyllä toteutuu. Minä tietenkin toivoin, että löydämme isän. Entä sinä?”
Gladio ei ollut oikeasti toivonut mitään tähdenlennolta – tai satelliitilta, niin kuin hän oletti sen olevan – mutta päätti mennä mukaan siskonsa intoon.
”Toivoin, että kohtaamme Satoshin Kantossa”, hän vastasi.
”Mitä?” Hymy pyyhkiytyi hetkeksi pois Lilien ällistyneiltä kasvoilta. ”Etkö sinä toivonutkaan isän löytymistä?”
”Juurihan me totesimme yhdessä, että kyllä me hänet löydämme”, Gladio sanoi. ”Onhan meillä Magearnan valo oppaanamme. Mutta Satoshi… hän voi olla missä vain. Ei hän pysy kauaa paikoillaan, ja siksi olisikin mukava nähdä hänet taas ja otella häntä vastaan – ja voittaa. Blackykaan ei koskaan ehtinyt mitellä hänen pokémonejaan vastaan.”
”Minäkin toivon, että tapaisimme Satoshinkin jälleen”, Lilie myönsi ja nojautui veljensä olkaa vasten. Pokémontaistelut eivät häntä oikeastaan kiinnostaneet, mutta hyvän ystävän kohtaisi mielellään koska vain.
”No, kuten sanottu, ei maailma ole niin suuri kuin voisi luulla. Varmasti törmäämme häneenkin vielä jossain – ja ehkä juuri tällä matkalla.”
Lilie vastasi veljen sanoihin enää pelkällä nyökkäyksellä. Gladio katseli hetken itsekin tyyntä merta, joka oli kuin sekin yöpuulle käynyt, ja vilkaisi sitten siskoaan. Tämä oli sulkenut silmänsä ja nuokkui hänen olkaansa vasten, vaikka ei nukkunutkaan. Mutta paljoa ei puuttuisi siitäkään.
”Mutta sinun matkasi vie nyt unten maille”, Gladio totesi hellästi ja tökkäisi Lilietä olallaan niin, että sai tämän havahtumaan. ”Tule, vien sinut nukkumaan.”
”Hyvä on”, Lilie myöntyi pidätellen haukotusta. ”Mutta tulethan sinäkin.”
”Tulen, tulen”, Gladio lupasi, vaikka ei vielä ollutkaan aikeissa mennä yöpuulle. Mutta sitähän pikkusiskon ei tarvinnut tietää.
Gladio saattoi Lilien hyttiin ja istui tämän vuoteen reunalla kunnes tämä oli lopulta nukahtanut. Se kyllä kävi melko äkkiä, sillä vaikka Lilie olikin aiemmin sanonut, ettei intonsa takia saanut unta, nyt sama into oli saanut hänet uuvahtamaan. Kun sisko viimein nukkui, Gladio nousi lähteäkseen mutta pyysi Zoroarkia jäämään vuoteen vierelle univahdiksi. Pokémon totteli kouluttajaansa välittömästi. Gladio kiitti sitä silityksellä ja lähti hytistä palatakseen laivan kannelle.
Taivas oli edelleen yhtä musta ja meri yhtä tyyni kuin tovia aikaisemminkin. Gladio nojasi kaiteeseen ja antoi viileän, suolaisen ilman hyväillä kasvojaan. Oli hiljaista – ainoat Gladion kuulemat äänet olivat peräisin laivasta, joka seilasi hitaasti kohti Kanton rantoja. Mutta vielä oltiin aivan liian kaukana, jotta horisontissa erottuisi maata päiväsaikanakaan.
Niin kuin aikaisemmin Lilien seurassa, Gladio huomasi taivaalla kiitävän ohuen valojuovan. Aivan kuin taas yksi tähdistä olisi päättänyt aloittaa vauhdikkaan liitonsa pitkin taivaankantta. Tällä kertaa Gladio ei kuitenkaan automaattisesti ajatellut sen olevan satelliitti vaan sulki silmänsä, sormet hakeutuivat toisiaan vasten. Ja hän toivoi.
”Toivon, että löydämme isän pian, ja että hän on kunnossa, jotta voimme olla jälleen kokonainen perhe. Toivon, että äiti jaksaa yhä tätä epävarmuuden aikaa ja pitkää matkaamme isää etsiessä. Ja toivon, että Lilie ei koskaan menetä hymyään ja sitä toiveikasta valoa, joka hänen sydämessään elää.”
Gladio avasi silmänsä mutta piti yhä kätensä yhteen liitettyinä. Tähdenlentoa ei taivaalla enää näkynyt, mutta se ei häntä haitannut.
”Ja seuraavan kerran, kun kohtaan Satoshin,
minä aion voittaa hänet. Sitähän ei yksikään tähdenlento puolestani päätä.”
Ja ties vaikka se sittenkin oli ollut pelkkä satelliitti.
