Aloin kirjoittaa tätä raapaletta
Raapalejuoksuun
Violetun tarjoamasta inspissanasta
muro, mutten ehtinyt juuri alkua pidemmälle niin kuin en koskaan kyseisessä tempauksessa ehdi.
Olen niin hidas ja jahkaileva kirjoittaja. Tällä kertaa sain tekstintyngän kuitenkin saatettua loppuun asti, jee! Mitään järkeä tässä lopputuloksessa ei kylläkään ole, eikä tällä ole varmaan minkäänlaista taiteellista arvoa, mutta sainpahan kirjoitettua edes
jotain valmiiksi asti. Se on aina hyvä. Ja kuka tietää, ehkäpä tämä pikku pätkä saa hymyn jonkun muunkin kuin minun huulille!
Samuel ei saanut silmiään irti aamupalapöydän toisella puolen istuvasta Leevistä, tai tarkemmin ilmaistuna tämän aamupalasta. Tuoreena pariskuntana he eivät olleet vielä ehtineet jakaa keskenään kovin montaa aamupalaa, mutta Samuelille oli käynyt jo tuskallisen selväksi, millä Leevi tapasi aloittaa aamunsa: kulhollisella Cheerios-murorinkuloita, jotka Samuel saattoi tuoteselostetta vilkaisemattakin päätellä pelkäksi ravintoarvottomaksi hiilihydraattihötöksi. Samuel olisi ehkä pystynyt sulattamaan murot ravitsemustiedeopiskelijan karaistuneilla silmillään, jos Leevi olisi syönyt niitä maidon kanssa tai vaikka pelkiltään, mutta Leevi ei tehnyt niin. Leevi teki omalla tyylillään, joka helli hänen omalaatuisia makunystyröitään, ja nautiskeli muronsa appelsiinimehussa lilluvina. Senkin Samuel olisi ehkä pystynyt sulattamaan – huolimatta siitä, ettei mehu ollut edes täysmehua –, mikäli Leevi ei olisi kuorruttanut koko komeutta lorauksella juoksevaa hunajaa.
”Miun on kuule pikkasen vaikia sulattaa tuota siun aamiaista”, Samuel tunnusti lopulta, kun Leevin syömisen katseleminen oli saanut hänen vatsansa vellomaan ja hampaansa solidaarisesti syöpymään sokerista.
Leevi nosti katseensa Samueliin silmät yhtä kirkkaina ja iloisina kuin pirteänkeltainen murokulho. ”Ai? Täähän se vasta on heleposti sulavaa. Ei mittään vatsaa viäntäviä kuituja niin ko tuossa siun ruishässäkässä. Energijaaki on ko pienelle kylälle, mitä mie tarttenki het aamutuimaan, ko lähen altahille uusia ennätyksiä kauhommaa.”
”Heleposti sulavaa, mutta vaikiasti sulatettavaa”, Samuel mutisi ja hieroi otsaansa, jota oli alkanut kummasti kivistää. ”Jos miulta kysytään, siun verensokerit ampasee tuon seurauksena Puijon torniin ja tulloo rytinällä alas, aena sinne altaan syvvään päätyyn ja pohojaan asti. Että siinä on siulle sitä
energijaa.”
”Yks käy dieselillä, toine bensalla, kolomas Cheerioseilla”, Leevi tuumasi ja jatkoi murojensa kauhomista hymyssä suin. ”Elä ressaa, ehä mie koko aekaa tällä viissiin syö. Aamusin vaan. Ohan se päevä jotenkuten käyntiin potkastava.”
Samuel tyrskähti ja pudisti päätään. Oli harvinaisen totta, että Leevi eli aamupalahetkiään lukuun ottamatta varsin terveellisesti. Leevi oli pitkän linjan vapaauimari ja vesipalloilija, joka tiesi kyllä ilman Samueliakin, mitä kannatti syödä ja milloin.
”Ruokaressi on tulevan ravitsemusterapeutin riesa”, Samuel sanoi. ”Enkä mie pahalla… Tahon vaan, että myö ollaan molemmat tässä vielä neljänkymmenen vuojen päästä aamupallaa mutustamassa.”
Samuel tunsi suupielensä kohoavan hentoon hymyyn, kun hän tajusi päästäneensä suustaan tulkinnanvaraisen toiveen yhteisestä tulevaisuudesta. Leevikin hymyili – ensin muroihinsa, sitten Samuelille. Samuel tunsi Leevin villasukan paljasta säärtään vasten, ja hän ajatteli, että pystyisi kyllä sulattamaan appelsiinihunajamurot tulevaisuudessakin.
