Nimi: Junan kokoinen kosmos
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama, tulkinnanvarainen slash
Hahmot: Tomi & Iiro (läsnä myös Juha ja Oona)
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII ja Sana/kuva/lause10 #2 (junat halkovat maata kuin luodit.)
A/N: Kirjoitettu juuri ennen nukkumaanmenoa pohja-ajatuksenaan "kyllä vielä ehtii". Näin 5h yöunien jälkeen saattoi olla kyseenalainen idea :'D
Junan kokoinen kosmos
Junassa oli kamalaa matkustaa darrassa. Jokainen käännös, heilahdus ja nytkähdys sai Tomin jännittämään vartaloaan äärimmilleen, jotta kaikki olennainen – aamupala, kahvi ja sisälmykset – pysyisivät hänen sisällään. Kokemus oli keljuudessaan yksi pahimmista, mitä Tomi tiesi, ja hän sentään oli ehtinyt kokea niin paljon kaikenlaista kamalaa, ettei osaa kelvannut sen kummemmin muistellakaan. Tomi oli jo kahdesti oksentanut. Kerran vessan lavuaariin, toisen kerran Oonan käsilaukkuun, mistä oli seurannut välitön raivokohtaus ja muiden matkustajien akuutti paniikki.
Oona oli tyrkännyt Tomin lattialle ja yrittänyt raadella hänet rakennekynsillään. Tomi oli huitonut sokeana ja tintannut Oonalle puolivahingossa mustan silmän. Juha oli tietysti flipannut heti. Juha olisi ehkä murjonut Tomin sairaalakuntoon, ellei Iiro olisi loikannut väliin, ja Iiron kanssa ei halunnut tapella kukaan, ei edes Juha. Tomi makasi lattialla pökerryksissä ja naarmuilla. Iiro seisoi hänen edessään horjumatta, puolustaen, suojellen. Se oli ihmeellisin näky hetkeen.
Juna melkein pysäytettiin tilanteen kaoottisuuden vuoksi, mutta järjestyksenvalvoja sai homman haltuun, ja heidät heitettiin seuraavalla asemalla ulos. Olisi sitä voinut päätyä kai putkaankin, mutta ilmeisesti järkkäri ei ollut jaksanut nähdä niin paljon vaivaa, että olisi ilmoittanut välikohtauksesta poliisille. Miksi hankkia itselleen turhaa työtä, kun vakiduunissakin oli tarpeeksi kestämistä? Oikeastaan Tomi oli kiitollinen. Hän ei olisi yksinkertaisesti kyennyt putkareissuun, ei tänään, ei millään.
Raivopäissään Juha nappasi Oonan mukaansa ja hylkäsi heidät asemalle. Tomi vajosi väsyneenä, kipeänä ja pahoinvoivana lähimmälle penkille ja ulisi hiljaa surkeaa oloaan. Tuntui kuin päähän olisi tyhjennetty lipallinen konekivääriammuksia. Iiro istahti viereen. Tomi hyödynsi hänet välittömästi ihmistyynykseen. Iiro ei vastustellut. Hän lojui siinä huolettomana ja kuunteli musiikkia. Iirolla ei ollut darraa, ja siitä Tomi oli hänelle aivan mahdottoman katkera. Se oli ihan helvetin epäreilua.
Kuin aavistaen Tomin kiukun Iiro hymyili ja alkoi silitellä hänen hiuksiaan kuin tyynnytellen. Vastoin tahtoaan Tomi tyyntyi eikä hän edes vittuilut, kun Iiro myöhemmin kehotti nousemaan. He hyppäsivät toiseen lähijunaan, joka veisi heidät alkuperäiseen matkakohteeseen. Salaa Tomi oli iloinen, että he olivat päätyneet matkustamaan ihan kahdestaan. Ilman muiden hälinää Tomi saattoi keskittyä sataprosenttisesti Iiroon, sillä juuri tänään – kamalimpana päivänä aikoihin – Iiro puhui ja nauroi siniharmaat silmät poikkeuksellista elämänhalua säihkyen. Tomi olisi tahtonut sen junan kulkevan ikuisesti, koskaan pysähtymättä, koska Iiron hymyt olivat kuin auringonpimennyksiä: epätäydellisiä ja niin, niin harvinaisia.
