Nimi: Kapteenin tehtävä
Fandom: Haikyuu!!
Ikäraja: S
Paritus: Daichi Sawamura/Yiu Michimiya
Genre: angst, romance
Varoitukset: Sisältää spoilereita ykköskaudesta!
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, sarjaa tai mitään siihen liittyvää.
AN: Ficciä ei ole betattu, joten ajatus- tai kirjoitusivirheitä voi olla. Luulin Freen!:n jälkeen olevani kyllästynyt urheiluanimeihin ja luulin, ettei sen jälkeen mikään saisi shippaajahammastani kolottamaan, mutta kappas kappas, kuinkas kävikään. Toisin tietysti kävi. Ihastuin suuresti tähän animeen ja sen hahmoihin. Eritoten näihin kahteen.
Kapteenin tehtävä
Ensimmäiset päivät olivat kuluneet kuin aika olisi hidastunut. Daichi kuuli äänet kuin sumussa, hän käveli niin kuin oli aina kävellyt, hän ei tuntenut päämääräänsä, mutta saavutti sen kuitenkin lopulta. Hän ei katsonut ohikulkevia, hän ei halunnut nähdä sitä ilmettä muiden kasvoilla.
Kouluun oli kuitenkin mentävä. Aamulla hän painoi herätyskellonsa pois, antaen itselleen anteeksi ja painaen päänsä takaisin tyynyyn, hetkeksi enää. Lopulta hän kuitenkin aina nousi, puki päälleen ja lähti kouluun. Nähdessään tutut kasvot, nähdessään sen saman ilmeen vastaantulevan Hinatan ja Kageyaman kasvoilla. Sen, joka yritti nousta iloon, mutta jossa kuitenkin pettymys pilkahti silmien takana. Noh, Kageyaman tapauksessa hymy olisi kaikissa tapauksissa ollut liioittelua. Totta kai se sapetti. Hävitä niin vähäisellä erolla. Vielä, kun toivoa oli. Vielä, kun tarmoa oli. Vielä, kun halusi. Vielä, kun sai pelata näiden joukkuetovereiden kanssa.
”Rankka aamu, huh?” Asahi nosti katseensa. Daichi murahti vastauksen ja istahti paikalleen Asahin ja Sugawaran väliin. Joukkueen toinen passari oli tapansa mukaan tulossa tunnille viimeisinä minuutteina. Vaikka Sugawara oli muuten luotettava ja täsmällinen, hän ei millään muotoa ollut aamuihminen.
”Luitko aamun uutisia?” Asahi kääntyi taakseen Daichia kohti.
”En ehtinyt”, Daichi mutisi ja kääntyi ottamaan laukustaan englannin kirjaa.
”Aoka Joshai ei päässyt eteenpäin”, Asahi ilmoitti. Hän katsoi, kuinka Daichin käsi hidasti liikettään.
”Niinkö?”
”Jep, näköjään eivät pärjänneet seuraavalle”, Asahi yritti tavoitella helppoutta sanomaansa. Olisimmeko mekään pärjänneet? Ajatus jäi leijumaan heidän keskelleen.
”Kappas, Sugawara!” Asahi tervehti luokkaan saapunutta, lievästi unisen oloista Sugawara.
”… -menta”, kuului vastaus ja laukku tömähti lattialle.
”Nukuitko hyvin?” Asahi virnuili ja korjasi asentoaan tuolilla, kun kellot soivat tuntien alkamiseksi. Sugawara loi häneen katseen, jonka kuolettavuudesta ei kummallekaan jäänyt epäilystä.
__**__
Ruokailun jälkeen Daichi suuntasi juoma-automaatin luokse. Hän antoi katseensa vaeltaa vaihtoehtojen läpi.
”Vaikeaa, vai mitä?” hän kuuli tutun, niin heleän äänen viereltään. Hän tunsi kehonsa sähköistyvän, kuten aina tämän saman henkilön kanssa puhuttaessa.
”Niinhän se on. Kahvia vaiko limsaa?”, Daichi hymyili ja kääntyi katsomaan edessään seisovaa Michimiyaa. Niin säteilevän pirteän oloinen, kuten aina. Olivathan he sentään jo tunteneet, ties kuinka kauan, ja Daichi tiesi, kuinka vahva tämä ihminen oli. Kapteenien piti olla.
”Valitse uutta, mango-kiivi oli mukavan kirpeä”, Michimiyan hymy valaisi koko hänen kasvonsa ja tuntui tarttuvan Daichiin itseensäkin.
”Jos niin sanot”, hän naurahti ja heitti automaattiin muutaman kolikon. Pian automaatista kilahti kaksi juomaa ja hän nappasi ne. Toisen hän otti käteensä ja toisen heitti kapteenikollegalleen.
”Oh, kiitos! Jään tämän velkaa”, Michimiya napsautti juomansa auki ja maistoi. Daichi katsoi vierestä, kuinka pitkänhuiskea tyttö joi kulauksen ja laski sitten juoman huuliltaan. Pisara jäi kimaltelemaan vaaleanpunaisille huulille, kunnes sormi, joissa oli violettia kynsilakkaa, sipaisi sen pois.
”Kuule, onko sinulla aikaa koulun jälkeen?” Michimiya laski katseensa lattiaan.
”Hmmh?” Daichi ei ollut varma, mitä sanoa.
”Haluaisin puhua turnauksesta, enkä tiedä… tiedä, kenen muun kanssa… Olet ainoa, joka on samassa tilanteessa. Siis oli samassa tilanteessa”, Michimiyan ääni särkyi viimeisen sanan aikana, ja Daichin valtasi tarve koskettaa tyttöä. Hän tiesi. Hän todellakin tiesi, miltä se tuntui. Ja hän halusi, ettei Michimiya tuntisi itseään surulliseksi asian takia. Hän ei halunnut, että tyttö olisi surullinen.
”Tot… -- krhm, totta kai. Sinulla loppuu samaan aikaan kuin minulla?” Daichin ääneen hiipi hänen tahtomattaan lempeämpi nuotti, kun hän puhui Michimiyalle. Hän ei alkuun ollut huomannut sitä, se vain oli tapahtunut. Ajan saatossa, huomaamatta tämä tyttö oli raivannut itsensä Daichin pinnan alle ja jäänyt sinne, jonnekin sydämen kohdille suunnilleen.
”Kyllä. Nähdään koulun edessä, meillä ei ole harjoituksia ja kuulin Asahin puhuvan, ettei teilläkään ole”, Michimiya nosti silmänsä kohtaamaan Daichin.
”Jep, kuulit oikein. Annan jätkille aikaa tottua ajatukseen. Varmaan ne tosin on siellä jo pelaamassa, taisivat osa olla eilenkin”, Daichi hymähti. Michimiya nosti peukalonsa pystyyn.
”Sovittu asia siis. Nähdään!”
”Sovittu”, Daichi matki tytön elettä ja jäi sitten katsomaan, kuinka Michimiya käveli notkein askelin takaisin luokkahuoneen suuntaan. Pienen hetken hän yritti irrottaa katsettaan, mutta lopulta ymmärsi, ettei hänen tahdonvoimansa ollut riittävän vahva sellaiseen tekoon. Niinpä hän tuijotti tytön perään, eikä huomannut pienen hymyn hiipineen kasvoilleen.
__**__
Koulun jälkeinen piha oli hetken aikaa kaaosta. Ihmisten juostessa kohti vapautta, kohti läksyjä, kohti töitä, kohti ystäviään piha oli kuin taistelutanner, jossa jokainen yritti olla ottamatta osumaa. Daichi seurasi ihmisten menoa suihkulähteen reunalta. Koululaukku lojui hänen jalkojensa juuressa ja hän uitti hajamielisesti toista kättään lähteen viileässä vedessä.
”Anteeksi, jätin vahingossa luokkaan kirjani ja piti käydä vielä uudestaan sen kautta”, Michimiya saapui hienoisesti puuskuttaen lähteen äärelle.
”Ei se mitään, en ehtinyt tässä kauan olla”, Daichi hymyili ja hänen teki mieli sipaista sortuva pois Michimiyan silmien edestä.
”Sinä halusit jutella?”
”Niin, tosiaan”, tyttö istahti hänen viereensä lähteen reunalle ja heitti oman laukkunsa Daichin laukun viereen. Daichi ei voinut olla ajattelematta kuinka parilta he näyttivät tässä, lähteen äärellä vierekkäin istuessaan. Kuinka kliseistä, mutta toisaalta…
”Tiedän, että minun pitäisi sanoa tytöille jotain. Tietysti sanoin joitain asioita heti turnauksen jälkeen, mutta eihän siinä… Eihän siinä tilanteessa osaa ajatella itsekään”, Michimiya upotti omatkin sormensa lähteeseen ja piirsi niillä viivaa veteen.
”Niin, tiedän tunteen. Kun on vielä niin kiinni pelissä, kaikki ajatukset ovat kiinni siinä ajatuksessa: Mitä jos? Mutta samalla tuntuu, että pitäisi osata sanoa jotain. Muut luottavat sinuun, olethan kapteeni. Sinulla on ensimmäisenä vastuu joukkueesta”, Daichi huokaisi.
”Se, kun katsoo joukkuetta pelin jälkeen. Näkee sen kaiken. Olisimme voineet harjoitella enemmän, olisimme voineet tehdä niin ja niin paljon enemmän. Sitä sälyttää kaiken itselleen. Miksen käskenyt heitä tulemaan enemmän harjoituksiin?” Michimiyan ääni särähti ja hän nosti kätensä pois lähteestä.
”Älä ole niin ankara itsellesi”, oli ainut, mitä Daichi kykeni sanomaan. Hän tiesi liian hyvin ne asiat, joista hänen kollegansa puhui.
”Tiedän, että sinäkin olet, joten älä syötä tuota puppua minulle”, Michimiya kohtasi huvittuneena Daichin katseen. Daichi naurahti hämmentyneenä.
”Ainakin yritin.”
”Tiedän, että olet hyvä kapteeni joukkueellesi, Sawamura”, Michimiya laski kätensä Daichin olkapäälle ja puristi sitä hellästi.
”Olen ottanut oppia eräältä tuntemaltani tyttöjen lentopallojoukkueen kapteenilta”, Daichi nosti katseensa taivaalle, tuntien yhä olkapäässään Michimiyan käden lämmön.
”Hahah”, Michimiya naurahti, mutta vavahti sitten.
”Se vain… Se, kuinka näkee joukkueensa vihdoin puhaltavan yhteen hiileen kaiken sen jälkeen. Marmatusta siitä, kuinka toinen ei jaksa tulla harjoituksiin, joku toinen on varastanut toisen poikaystävän ja kolmas ei vain välitä. Kun se kaikki unohtuu. Se palo… Se…”, Michimiyan ääni hiipui ja hän nosti kätensä kasvojensa suojaksi, mutta Daichi ehti nähdä ensimmäisen kyyneleen valuvan pitkin poskea.
”Tiedän”, Daichi huokaisi ja veti hiljaa nyyhkyttävän Michimiyan vierelleen. Hän kiersi kätensä tytön ympärille ja antoi toisen hautautua hänen hupparinsa suojaan. Hän tunsi tytön vavahdukset omaa kehoaan vasten ja vaistomaisesti hänen kätensä ojentautui silittämään Michimiyan hiuksia. Daichi antoi katseensa kiertää koulunpihaa, joka oli nyt hiljentynyt. Pieni tyttöporukka jutteli pyörien äärellä ja kaksi poikaa istui pöydän luona, näköjään selvitellen päivän läksyjä vielä.
Kuinka kliseistä se olikaan. Istua aurinkoisena päivänä, melkein tyhjällä koulunpihalla suihkulähteen äärellä ja tyttö, johon hän oli ihastunut, nyyhkytti hänen sylissään. Silti, kaikesta huolimatta, hymy nousi hänen huulilleen. Se, että Michimiya luotti häneen, antoi itsensä luopua vahvuudestaan hänen edessään, sulatti hänen sydäntään entistä enemmän. Hän oli joskus luullut, ettei tämä tyttö voisi enää tehdä mitään, mikä saisi hänet entistä vakuuttuneemmaksi ihastuksestaan, mutta Michimiya onnistui tehtävässään.
Lopulta itkunvavahdukset tuntuivat tyrehtyvän.
”A- Anteeksi, hupparisi…”, Michimiya pyyhki viimeisiä kyyneliään silmäkulmistaan.
”Ei sen väliä”, Daichi hymähti, ja irroitti toisen kätensä tytön ympäriltä. Toisen hän vielä jätti, se vain tuntui niin luontevalta.
”Luulin, että olin jo itkenyt tarpeeksi”, Michimiyan onnistui väläyttää hymy pojalle.
”Nämä on vaikeita asioista”, Daichi vakavoitui.
”Tiesin, että ymmärrät. Se, että puhun vanhemmilleni, on lohduttavaa, mutta he eivät osaa… suhtautua siihen asiaan niin kuin se on. Se, että he sanovat kannustavia sanoja, ei lohduta tässä vaiheessa.”
”Se vie aikaa. Vie aikaa päästä yli häviöstä, mutta heti sen jälkeen tulee polttava kaipaus voittaa. Ja sen kanssa on hyvä mennä eteenpäin”, Daichi ei itsekään ollut täysin varma, mistä sanat kimposivat. Sanoiko hän ne vain sanoakseen jotain Michimiyalle, vai halusiko hän itsekin uskoa sanoihinsa?
”Ja se, että olemme kuitenkin jo kolmannen vuoden opiskelijoita. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Haluan pelata, mutta haluan myös opiskelemaan. Se on ristiriitaista, sillä kumpaa päädyn tekemäänkin, salaa haluan kuitenkin tehdä toista”, Michimiyan ääni kuulosti haikealta.
”Niin”, Daichi ei osannut enää sanoa mitään. Toinen oli niin helposti koonnut kaikki hänen päätään vaivanneet mietteet.
”Mutta se päivä ei ole tänään”, Michimiya näytti koonneen itsensä ja kohotti hymyilevät kasvonsa poikaa kohti.
”Ei todellakaan”, Daichi vastasi hymyyn.
”Luulen, että tämä selkeytti ajatuksiani. Olen pahoillani, että vaivasin sinua. Näin Asahin lähtevän kohti jumppasalia, haluat varmaan pelaamaan”, Michimiya vilkaisi kohti pihan perää.
”En tänään”, Daichi nousi ja nosti laukkunsa maasta.
”Tule, voin saattaa sinut kotiin”, hän sitten virkkoi ja nosti Michimiyankin laukun olalleen. Tyttö nousi lähteen reunalta ja avasi kätensä ja astui sitten halaamaan edessään seisovaa Daichia.
”Kiitos”, hän mumisi pojan korvaan ja rutisti ominaisella tavallaan.
”Kiitos itsellesi”, poika vastasi ja halasi vastaan, pitäen vielä hetken kiinni tytön lämmöstä.
He seisoivat hetken hiljaa pitäen toisistaan kiinni ja kuin sanomattomasta sopimuksesta Michimiya nousi varpailleen ja löysi Daichin huulet omillaan. Huulten pehmeys, mutta satunnainen rosoisuus yllättivät Daichin, mutta hän kuitenkin vastasi suudelmaan, vetäen tytön hienoisesti lähemmäs itseään. Hetkeksi he irrottautuivat toisistaan vain palatakseen nopeasti takaisin. Kun he lopulta astuivat taaksepäin, oli aikaa kulunut kenties sekunti, kenties minuutti, kenties kauemminkin. Daichi ei osannut ajatella selkeästi. Michimiya sipaisi polkkapituisia hiuksiaan ja hienoinen puna koristi hänen poskiaan.
”En ollut aikonut… Tai siis… En… nyt… Vaan joskus…”, Michimiya sopersi ja puna hänen kasvoillaan syveni.
”En minäkään, mutta… Olen iloinen, että näin kävi”, Daichi oli hämillään.
”Kun olen kuitenkin ollut ihastunut sinuun, mutta en ajatellut, että sinä…”
”Luulin ihan samaa”, Daichi kohtasi Michimiyan katseen.
”Ehkä nyt oli hyvä aika siis”, Michimiya hymyili ja painoi vielä yhden suukon Daichin poskelle.
”Mene pelaamaan, tiedän, että haluat. Pääsen kotiin itsekin”, tyttö nauroi ja nauru helkkyi Daichin korviin entistä heleämpänä.
”Jos niin vaadit”, kapteeni virnisti.
”Puhutaan… tästä asiasta myöhemmin”, Michimiyan punastus ei aivan ollut laskenut vielä.
”Soitan sinulle heti harjoitusten jälkeen”, Daichi lupasi.
”Asia selvä, kapteeni!”
”Aion toimia sen mukaan, kapteeni!”
-Loppu-
