Ficin nimi: Velvollisuus seurata vierestä
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Nälkäpeli
Ikäraja: S
Genre: Draama ja pieni hurt/comfort
Paritus: Hayffie
Summary:
”Sinun ei tarvitse mennä yksin, jos et tahdo.”A/N: Äkillisen inspiraation myötä tulin samalla valloittaakseni uuden fandomin.
***
Effien on vaikea katsoa Katnissin loittonevaa selkää kyyneleiden uhatessa nousta hänen silmiinsä. Hän saattaa yhä tuntea hennon kädenpuristuksen haamun lailla ja pakottaa itsensä oikaisemaan sormensa, hävittämään muiston vyöhykkeen kaksitoista tribuutin kosketuksesta, joka oli tuntunut itsevarmana silkkihansikkaidenkin läpi.
Älkää kiintykö. Se oli tärkein heille opetettu sääntö, kun hän oli aikoinaan kouluttautunut tribuuttien saattajaksi.
Suhtautukaa mielessänne samoin kuin kuolemansairaisiin potilaisiin. Kantakaa huolta heistä, mutta rakentakaa henkinen muuri välillenne. Effie oli aina noudattanut sitä tietynlaista välinpitämättömyyttä, eikä se ollut osoittautunut ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Siinä työssä pätivät tietynlaiset toimintaperiaatteet. Niiden noudattamatta jättäminen olisi ollut vahingollista kaikille.
Auktoriteettien asettamien normien seuraaminen oli ollut vaikeampaa sen jälkeen, kun hän vuosi sitten oli tutustunut Katniss Everdeeniin ja Peeta Mellarkiin. Heidän rakkautensa oli liikuttanut koko Panemia Capitolia myöten, eikä Effie ollut poikkeus rautaisesta ammattilaisen otteestaan huolimatta. Eräällä tavalla hänestä oli jopa julmaa, että hänen odotettiin suorittavan työnsä sen vaatiman asennoitumisen mukaan senkin jälkeen, kun oli niin pitkään saanut kunnian seurata nuorta, Nälkäpelinkin kukistanutta lempeä niin läheltä. Hänelläkin oli tunteet, hyvänen aika.
Seitsemäskymmenesviides Nälkäpeli oli erilainen verrattuna kaikkiin aikaisempiin. Kukaan ei ollut tiennyt etukäteen, mitä olisi luvassa, ja kun se lopulta oli selvinnyt, Effien oli ollut hankala hengittää. Sitä kovasydämisempää neljännesjuhlan erityiselementtiä olisi ollut vaikeampi keksiä etenkin niissä olosuhteissa. Nähtyään arvontamaljat sadonkorjuupäivänä kaupungintalon edustalla Effie oli ollut vähällä puhjeta itkuun, mutta ympärillä pyörineet kamerat olivat muistuttaneet häntä roolista, joka hänen oli puettava ylleen. Capitolin muotia noudatteleva ehostus oli antanut tehokkaan välineen naamioida todelliset tunteet ja tuoda esiin liiankin tuttu, irvokkaan hyväntuulinen asenne, johon hänen oli ollut pakko tarrautua selvitäkseen päivästä kunnialla.
Ammattitaitosi rakoilee, Effie toruu itseään katsoessaan Katnissin katoavan ovien taakse viettääkseen viime hetken stylistinsä Cinnan kanssa. Hänen on luotava katseensa valkoista hohkaavaan kattoon, jotta kyyneleet eivät putoaisi poskille asti.
”Sinne meni”, sanoo miehen ääni hänen takanaan. Effie on hetkisen ajan kokonaan unohtanut Haymitchin läsnäolon.
”Niin”, on ainoa, mitä hän keksii siihen tilanteeseen vastata. Se kuulostaa oudon välinpitämättömältä, muttei yhtä paljon kuin Haymitchin sävy. Toisin kuin hänellä, miehellä penseys kaikuu äänessä lähes poikkeuksetta, kun tämä avaa suunsa.
”Se alkaa tuossa tuokiossa”, Haymitch toteaa ja kääntyy lähteäkseen. ”Tulet kai katsomaan?”
Effien velvollisuutena tribuuttien saattajana on olla perillä suojattiensa kohtalosta joka hetki, mutta jalkojen pakottaminen liikkeelle on suuren työn takana. ”M-minä, tuota...”
Haymitch pysähtyy ja katsahtaa häneen. ”Ala tulla, Trinket, sinulta jää verilöyly muuten väliin. Tänä vuonna se on varmasti suorastaan
ainutlaatuisen suurenmoinen”, mies virkkaa hitusen sammaltaen, eikä Effie voi olla tuntematta kiukun pistosta, kun Haymitch matkii Capitolin ja sitä kautta hänen puhetapaansa viimeisten sanojen kohdalla.
Effie jos kuka tietää, miten paljon Haymitch halveksii Nälkäpeliä ja kaikkea mikä siihen liittyy. Toisin sanoen jossain määrin myös häntä, vaikka he ovatkin tunteneet toisensa jo vuosia. Onhan hän sentään Capitolista kotoisin, ja yksinomaan sellainenkin seikka tavallisesti riittää Haymitchille syyksi ylenkatsoa jotakuta. Usein hänestä tuntuu, ettei Haymitch edelleenkään kykene suhtautumaan häneen siten kuin olisi suotavaa. Hän ehkä on liittolainen ja työtoveri, muttei sinänsä
ystävä.
Hän on oppinut jo kauan sitten olemaan ottamatta Haymitchin piikikästä asennetta henkilökohtaisesti ja katsomaan tietynasteista moukkamaisuutta läpi sormiensa, mutta sillä hetkellä se tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Jälleen kerran Effiestä tuntuu kuin hän olisi henkilökohtaisesti vastuussa Nälkäpelistä ja kaikesta säälimättömästä, mikä siihen liittyy.
Hän vetää syvään henkeä ja kauhistuksekseen tuntee kosteat juovat poskillaan puuterikerroksienkin läpi. Hänen ei pitänyt alkaa vetistellä sinä päivänä.
”Effie?”
”Älä”, hän kivahtaa nostaen kätensä varoittavasti ja nykäisee pitsireunaisen nenäliinan povitaskustaan taputellakseen kyyneleet pois.
”Hei, hei”, Haymitch sanoo epätavallisen myötätuntoisesti astuessaan lähemmäs. ”Mikä on vialla, kultakutri?”
”Olen kunnossa”, Effie tokaisee ja taittelee liinan takaisin pukunsa taskuun saatuaan itsensä taas kokoon. ”Menenkin tästä takaisin yläkertaan – ”
Lauseen loppu katoaa olemattomiin, kun Haymitch on ihan lähellä ja sipaisee kevyesti hänen käsivarttaan. Effie voisi vannoa, että kosketus on jopa hellä.
”Tiedän, että se on vaikeaa. Ne kaksi ovat ainoaa laatuaan.”
Saatuaan karvaan muistutuksen siitä, että Katniss ja Peeta todella olivat joutuneet areenalle toiseen kertaan, Effien kurkussa tuntuu inhottavan tukalalta. Kunpa olisi ollut jotain, mitä hän olisi voinut tehdä heidän hyväkseen.
”S-se on niin väärin”, hän henkäisee ja tukahduttaa nyyhkäyksen, joka uhkaavasti pyrkii esiin. ”He eivät ansainneet tällaista kohtaloa.”
”Shhh...” Haymitch laskee molemmat kätensä hänen olkavarsilleen. Mitään sellaista mies ei ole aiemmin tehnyt. Kosketus on niin lempeä, että kuin huomaamattaan Effie rikkoo etäisyyden heidän välillään. Haymitchin vaatteista leyhähtää viinan häivähdys, mutta hän painaa päänsä rotevaa hartiaa vasten välittämättä moisesta.
”Älä itke, prinsessa”, Haymitch mumisee rauhoittavasti ja kietoo käsivartensa tiiviimmin hänen ympärilleen. ”Itke sitten, kun siihen on aihetta.”
Effie niiskahtaa hiljaa ja uppoutuu syleilyn lämpöön. ”He ovat neuvokkaita”, hän sanoo ennen kaikkea itselleen.
”Heillä on hyvät liittolaiset”, Haymitch lisää ja saa hänet hivenen rauhoittuneemmaksi. Ajatuksissaan Effie silittelee miehen hihan puuvillakangasta ja murheekseen tietää, että pian hänen on irtauduttava ja suunnattava ylimpään kerrokseen seuraamaan Nälkäpeliä. Se on hänen velvollisuutensa, sillä ei ole väliä, mitä hän itse haluaisi. Jos sillä olisi, hän ei päästäisi Haymitchistä irti pitkään toviin.
”Sinun ei tarvitse mennä yksin, jos et tahdo”, Haymitchin ääni toteaa kuin lukien hänen ajatuksensa. Effie estää tahdonvoimallaan uusia kyyneleitä muodostumasta ja vetäytyy hitaasti kauemmas voidakseen katsoa miestä silmiin.
”Arvostaisin läsnäoloasi”, hän sanoo hiljaa pientä hymyä tavoitellen.
”Mennään sitten.”
Effie tarttuu vapisevin sormin miehen tarjottuun käsivarteen, kun he kävelevät kohti hissiä. Ovien sulkeuduttua Haymitch vaihtaa otettaan ja sulkee hänen kätensä omaansa. Se on uutta, mutta Effie ei pistä pahakseen. Haymitch ei näytä tunteitaan yhtä avoimesti, mutta varmasti tämäkin käy läpi monenlaisia ajatuksia ja yrittää elää kuluvassa hetkessä parhaansa mukaan.
Heitä molempia pelottaa yhtä lailla, sen hän tietää.
Miehen kädestä on lämmin pitää kiinni.
”Haymitch?”
”Hm?”
”Kiitos.”
”Kuin myös.”