Minäkin liityn
Wallen ja
Felian fiilistelyyn, tämä oli nimittäin todella jännittävä ja samalla hieno metsäinen tunnelmapala! Tuo aivan ensimmäinen lause oli se, joka sai minut pysähtymään ja säästämään tämän välilehteen odottamaan sopivaa kommentointihetkeä. Pidän aivan mielettömästi tuosta ajatuksesta, että luonto on ottanut mökin itselleen ja että luonto on elävä, melkein ajatteleva olento, joka tietää, miten haluaa ottaa takaisin itselleen sen, minkä on joskus menettänyt. Ja pitää myös hyvänään sitä, jonka paikan kokee oikeana! Etenkin sadetta pitelevä kettu hymyilytti
Jotenkin tästä tekstistä tuli myös mieleen ajatus siitä, että esimerkiksi monet puut, mutta myös rakennukset ovat täällä ennen ihmistä ja jäävät tänne ihmisen jälkeen - eli toisin sanoen ihmisellä ei ole lainkaan niin suurta roolia tässä maailmassa kuin hän yleensä ajattelee. Siinäkin mielessä pidin tästä raapaleesta kovin, sillä se korostaa juurikin tuota ajatusta siitä, että luonto on kuitenkin se, joka johtaa tätä suurta maapallon näytelmää, ei ihminen. Luonto esiintyy tässä jokseenkin uhkaavana, ei ihan vihamielisenä hahmona, ja toivoisinkin, että luonnon ja ihmisten välille voisi löytyä parempi tasapaino kuin tämä nykyinen. Samalla olen sitä mieltä, että luonnolla on oikeus puolustautua ja siinä mielessä etenkin tuo lause
Koskaan luonto ei päästä näitä helpolla vaan tarttuu nilkoista ja kamppaa, pelästyttäen. oli mieleeni
Tästä heräsi kyllä paljon ajatuksia, niin ilahduttavia kuin synkempiäkin! Se on kyllä sadan sanan mittaisessa tekstissä hieno saavutus ja tämä onkin jälleen hyvä esimerkki siitä, miten paljon raapaleella voi saada aikaan. Hieno teksti, kiitos tästä!