Author: Alice Katarina
Title: Saippuavettä ja näkymättömiä kyyneleitä
Rating: K-11
Pairing: Regina/Emma
Fandom: Once Upon a Time
Disclaimer: Hahmot kuuluvat tekijöilleen
Genre: angst, draama, femme
Warnings: kuoleman käsittely
Summary: "Puristat minut itseäsi vasten hellästi, liiankin hellästi. Huomaat uupumuksen silmissäni, ja otat laukun vaikka estelen. "
A/N: Huh, viime julkaisusta onkin taas aikaa. Olipa hauskaa ensimmäistä kertaa kirjoittaa näistä hahmoista. Teksti osallistuu Femme10 #5, 12+virkettä ja Perspektiiviä parittamiseen haasteisiin.
Saippuavettä ja näkymättömiä kyyneleitä
Hiuksistani valuu vettä kylpyhuoneen laattalattialle ja iho kiiltelee märkänä. Värttinäluun kohdalla on vielä jälkiä köydestä, joilla sidoit minut vuoteeseen viikko sitten, kun kaikki oli vielä ollut hyvin tai ainakin niin hyvin kuin oli mahdollista. Oloni on lähes kuumeinen, kun odotan sinua kylpyveden vähitellen kylmetessä – sinä tulet kuitenkin.
Vaahto on hävinnyt jo lähes kokonaan, kun astut vihdoin sisään ja hymyilet sitä rakastamaani hymyä. Pudotat housut sulavalla liikkeellä mytyksi lattialle vaaleiden kiharoiden heilahtaessa selkääsi vasten. Myönnän helposti mieleni olevan rappiolla, kun katselen sinun käsiesi kaaria pujottaessasi paitasikin pois. Horjahdat liukkaassa kohdassa kävellessäni luokseni, mutta tasapainosi on hetkessä jälleen hallinnassa, toisin kuin minulla. Tuntuu kuin huojuisin huohottaen vaikka istun ammeen hellivässä vedessä.
Veden pinta halkeilee, kun istut syliini ja kosketat kasvojani varoen kuin minäkin voisin hajota. Suljen silmäni ja hetken kaikki tuntuu tyhjältä ja tarpeettomalta. Sinä kosketat ihoani uudelleen kuin tutkija, ja nostan katseeni. Hiljaisuus tuntuu loputtoman pitkältä, ja ärsyynnyn hanasta hiljalleen tippuvien vesipisaroiden kaikuvan kovasta äänestä.
”Emma, olen pahoillani”, ääneni kuulostaa väärältä omassa suussanikin, ”minä yritin pärjätä, en halunnut pudottaa sitä kaikkea sinun niskaasi.”
Sinun hymysi on nyt hieman surumielisempää, ja sivelet ammeen sirpaloitunutta pintaa. Ripsivärisi on hieman levinnyt, ja siitä tiedän, että sinäkin olet itkenyt. Katseeni kiinnittyy kylpyhuoneen nurkassa lojuvaan kumiseen koiraan, jonka hankin, kun Henry oli vielä niin pieni, että mahtui uimaan tässä kylpyammeessa. Nyt hän ei enää leiki sillä tai millään muullakaan, ja hetken tuntuu kuin silmissäni olisi vain häivähdys mustaa.
”Muistatko sen silinterin, jonka Henry halusi välttämättä hankkia, kun kävimme viimeisen kerran Goldin liikkeessä yhdessä?”
Minä muistan ja samalla yritän unohtaa, vaikka se on mahdoton laskusuoritus. Muistan myös sen kuukauden, kun hän oli innostunut tutkimaan kultteja ja sen vuoden, jolloin hän ei koskenut parsakaaliin – kaikki se ennen kuin sinä edes kuuluit meistä kummankaan elämään. Minun sydämeni on ollut kova ennenkin, mutta nyt se on roudan peitossa, enkä usko, että kevät koskaan koittaa.
Elämä on kuin noppapeliä ja minun heittokäteni viilletty poikki. Idänpuoleisesta ikkunasta näkyy auringonnousu, ja tunnen sormesi leikittelemässä hiuksillani – sinun surusi on erilaista ja ehkä terveempää kuin omani, koska olet valmis päästämään irti. Vesi on jo kylmää, kun kumarrut suutelemaan minua ajatusteni pyöriessä kostossa, koska se on ainoa tapa, jolla minä osaan surra.
Ja vaikka tiedän olevani kyvytön antamaan sinulle kaikkea sitä mitä ansaitsisit, vastaan silti suudelmaan, koska kaiken alla olen yhtä itsekäs kuin aina ennenkin.