Nimi: Kahvilaulu
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: höpsö draama, jossa kahvi saa ansaitsemansa pääroolin
Haasteet: SOINTI! -haaste (tammikuu), FF1000 sanalla
cappuccino, Originaalikiipeily sanalla
supervoimaYhteenveto: Jos kahvi osaisi puhua, mitä se sanoisi?
K/H: Pyörittelin ideoita SOINTI!-haasteeseen, jonka tammikuun teemana oli kahvila ja sen äänet. Aamukahvi on yksi päivän parhaimpia hetkiä ja se johdatteli minut miettimään, miksi näin on. Kahvikupin äärellä yleensä rauhoitun, kokoan ajatuksia ja valmistaudun päivän haasteisiin, ja se taas sai minut miettimään, että mitä jos kahvi auttaisi myös sanoin, eikä vain maun, lämmön ja kofeiinin kautta. Sitä kautta syntyi tämä kovin höpsö teksti
Ihana
Kaarne oikoluki tämän, kiitos siitä ♥ Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita ja olisi hauska kuulla, mitä tekstistä tykkäsit
Energiaa ja iloa päivääsi!
Kahvilaulu
En osaa sanoa tarkkaan, milloin kuulin sen ensimmäisen kerran: kuiskailut, joita kahvini minulle lauloi. Syksy oli kuitenkin päättymässä ja aamuisin oli jo pimeää. Muistan, että joka aamu sängystä nouseminen oli yhtä taistelua, ja motivaatiota töiden tekemiseen, edes elämän elämiseen, oli vaikeaa löytää. Elämäni oli lyhyessä ajassa muuttunut tyhjäksi: pitkä ja rakas parisuhde oli päättynyt, kumppanin koira oli lähtenyt muuttolaatikoiden mukana. Perheeni asui monen tunnin ajomatkan päässä, olin tässä kaupungissa pitkälti yksin - ja nyt tyhjältä tuntuvassa asunnossa. Elämäni tuntui perin merkityksettömältä, kuin millään ei olisi ollut väliä. Kuin minulla ei olisi ollut väliä.
Sitten kaikki muuttui. Pienellä, mutta merkittävällä tavalla.
Ensin en uskonut, että kahvini kuiskaili: luulin vain naapureiden pitävän tavallista enemmän ääntä aamuseitsemän aamupuuhissaan tai että muistini poimi jostain pölyisiltä hyllyiltä jonkin auditiivisen muiston. Oli tiistai, sade rapsahteli ikkunalautoja vasten. Tavallinen arkipäivä keskellä viikkoa, joka alkoi sillä, että mittasin kahvinkeittimeen vettä ja puruja ja napsautin koneen päälle.
Kun kahvi alkoi tippua, kuulin ensimmäiset kuiskaukset. Ne olivat ilakoivia ja uteliaita suhahduksia, ja kumarruin lähemmäs kuuntelemaan niitä. Kuiskaukset voimistuivat; oli kuin olisin kuunnellut lapsia vuoristoradassa. Kahvi hihkui ja kiljahteli innosta tuntiessaan lämpimän veden valuvan purujen läpi, heittäytyi sen mukaan sujahtaessaan suppilon muotoista tunnelia pitkin pyörteenä alas pannuun.
Hämmennyin. Aloin valmistaa kaurapuuroa. Mikron huristessa en kuullut kahvin ilakointia enää ja ajattelin kaiken olleen mielikuvituksen tuotetta. Täytin haaleansinisen kahvikuppini kahvilla, lisäsin maitoa. Aloin miettiä tulevaa päivää, tekemistä odottavia tehtäviä, asunnon hiljaisuutta ja miten saisin jälleen ohjelmasta vapaan illan kulumaan. Mutta kun istuin ruokapöydän ääreen ja kohotin kupin huulilleni, kuulin äänet jälleen. Nyt ne eivät kuitenkaan ollut suhahtelevia, ilahtuneita kuiskauksia vaan oikeita sanoja:
mitä aiot tänään?
mitä hauskaa aiot keksiä?
millaisella tuulella olet?
miltä sinusta tuntuu?Minä todella
kuulin kahvin ja sen sanat. Se oli yhtä todellista kuin kipu pöydänjalkaan kolahtaneessa varpaassa tai mielihyvän tunne ensimmäisestä suklaalevystä lohkaistusta rivistä. Kahvi kysyi minulta kysymyksiä, se luki ajatuksiani. Se
tiesi, mitä mielessäni liikkui. Mutta toisin kuin minä, joka kysyin kysymykset itseltäni tuskastuneena aivan kuin jokainen hauskakin asia olisi yksi raskas lisä pitkään tehtävälistaan, kahvini sävy oli lempeä, iloinen ja kannustava. Se näki mahdollisuuksia siellä, missä minä en. Se lohdutti minua yksinäisyydessäni tiedostamalla, että olin olemassa ja minun suunnitelmillani oli merkitystä.
Ensin yritin vastata sille. Olin kohtelias, teitittelin (olihan kyseessä kahvi, kuumista juomista jaloin) ja pohdin vastauksiani ennen kuin kuiskasin ne sille takaisin. Kahvi ei kuitenkaan kuullut minua tai ei halunnut vastata, sillä se vain jatkoi kysymyksiään:
nukuitko hyvin?
näitkö unia?
muistitko ripustaa pyykit?Lopulta annoin sen puhua ja keskityin itse kuuntelemaan. Sitä kahvi taisi pyytää minulta vastauksien sijaan: aikaa. Että rauhoittuisin ja keskittyisin kuuntelemaan sitä ja sen kysymyksiä. Ja kun annoin itseni nauttia kahvin lempeistä kysymyksistä ja sen hellittelystä, aloin itsekin rentoutua ja nähdä edessä olevan arkipäivän
to do -listoineen toisenlaisin silmin.
Siitä hetkestä eteenpäin aloin kuunnella, todella
kuulla, mitä kahvi minulle sanoi. Se vaati minulta rauhoittumista ja tarkkaavaisuutta, että kuulin viehkeät kuiskaukset siemausten lomassa ja ymmärsin, mitä asiaa kahvilla oli; mitä se halusi minulta. Sillä sen ymmärsin, että kahvi halusi
minun parastani ja yritti saada minut näkemään itseni parhaassa mahdollisessa valossa.
Syksyn pimeydessä kahvi antoi minulle voimaa, talven saapuessa se lämmitti ja lohdutti. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, päivä kerrallaan kahvin kuunteleminen teki minusta paremman ihmisen.
Viestit vaihtelivat riippuen siitä, minä päivänä ja milloin kahvini join, mutta selvää oli, että niillä kaikilla oli minulle asiaa:
Aamukahvi oli ilakoiva ja innokas, vaikkakin samalla ja lempeä ja kannustava. Se kysyi minulta, mitä halusin tehdä sillä päivällä, joka oli edessäni uusi ja vasta alkanut. Se lohdutti, jos ahdistuin ja muistutti, että juuri nyt minulla oli tämä hetki rauhoittua ja keskittyä lämpimään kupilliseen käsieni välissä, nauttia kahvin miellyttävän pehmeästä mausta kielelläni. Aamukahvista tuli paras ystäväni ja odotin innolla, että sain unien jälkeen keittää itselleni päivän ensimmäiset kupilliset.
Kofeiiniton kahvi, jota keitin joskus iltaisin itselleni, oli aivan toista maata aamukahviin verrattuna. Se ei kysynyt minulta mitään, ei udellut eikä ilakoinut vaan toisti itseään mantran tavoin, kuin olisi kokenut joogi tai meditaation mestari. Iltakahvin kuiskailut olivat tasaisia tuulahduksia korvissani, jokainen siemaus sai pääni tuntumaan keveämmältä, mutta myös vakaammalta. Pian huomasinkin sulkevani silmäni joka kerta, kun kohotin kupin huulilleni ja keskityin kuuntelemaan:
sinä riität olet rohkea hengitä
sinä riität hengitä olet kaunis
hengitä olet rohkea olet kaunisEn ollut koskaan tuntenut oloani luontevaksi joogatunneilla, jotka päättyivät yhteiseen meditaatiohetkeen. Toiset tuntuivat löytävän mielenrauhaa yhteisistä
omm-äänistä, avasivat itsensä mahdollisuuksille kääntämällä kämmenensä ylöspäin ja kohottamalla sydämensä kohti taivasta. Minä en siinä onnistunut - ennen kuin aloin kuunnella iltakahviani. Vasta silloin opin hengittämään syvään vatsan kautta. Löysin sisältäni rauhaa yksinäisten iltojen pimeydessä.
Muita huomioita:
Työpaikan kahvi oli kitkerää ja kurjaa, eikä sillä ollut kovinkaan usein mukavia asioita sanottavana, joten lakkasin juomasta sitä. Lounaskahvit taas olivat usein surullisia tapauksia, sillä ne kokivat jatkuvasti ansaitsevansa enemmän aikaa ja arvostusta kuin mitä juojat heille antoivat. Minun huomioni lohdutti hieman, mutta huomasin lopulta olevan helpointa, jos jättäisin lounaskahvin kokonaan välistä. Ystävien luona kahvi puhui vain hieman ja ujostellen, sillä se ei ollut tottunut siihen, että joku kuuli sen.
Outoa oli myös se (siis sen lisäksi, että olin alkanut pitää
kahvia yhtenä läheisimmistä ystävistäni), että tunnuin olevani taitoni kanssa yksin. Kukaan muu ympärilläni ei hiljentynyt kahvinjuonnin ajaksi. Minun kuunnellessani lounaskahvin huolia työkaverit tarkistivat työsähköpostiaan tai puhuivat kiireestä ja ajan puutteesta. Ystäväni taas miettivät perheen perustamista tai asuntolainan ottamista. He olivat liian kiireisiä kuuntelemaan, mitä heidän sisällään tapahtui niin kuin aamukahvi oli minut opettanut tekemään. Muutaman kerran yritin kysellä ystäviltäni varovaisesti, josko hekin kuulivat kuiskeet, mutta kulmien kohottua riittävän korkealle lakkasin esittämästä kyselyitä ja keskityin kahviini ollessani yksin. En kuitenkaan tuntenut oloani yksinäiseksi: sain kahvista lohtua ja seuraa, uusia näkökulmia ajatuksiini ja päivittäiseen elämääni.
Kun olin kuunnellut kahvin laulua jo pidempään, päätin avartaa maailmaani ja käydä kokeilemassa, mitä aidolla kahvikoneella valmistetulla kahvilla olisi minulle jotain sanottavaa (take away -kahvi ei puhunut minulle, enkä osaa sanoa miksi - ehkä muovinen kansi tukahdutti sen sanat tai sitten se oli tyytynyt kohtaloonsa nopeasti juotavana juomana, jonka pääasiallinen tehtävä on toimia kofeiinipistoksena).
Sain oppia, että kahvikoneella oli paljonkin sanottavaa - ja se muutti elämäni suunnan.
Oli helmikuu, pakkassää oli kirpeä ja lumi narskui kenkien alla. Puistossa lapset laskivat mäkeä, kiljuivat ja huusivat kauhunsekaisesta innosta pulkan kiihdyttäessä täyteen vauhtiin. Jokirannassa ihmiset kävelivät hymyillen, posket punertaen ja hengitys huuruten. Kävelin sillan yli joen toiselle puolelle lempikahvilaani, astuin sisään ja odotin jonossa omaa vuoroani. Kassalla työskentelevältä vanhemmalta mieheltä tilasin palan Sacher-kakkua ja cappuccinon tuplaespressolla. Mies antoi tilaukseni eteenpäin nuorelle, minun ikäiselleni baristalle, jonka pitkäksi venähtäneet tummat hiukset roikkuivat kasvoilla hänen vaahdottaessaan maitoa.
Odotin, kunnes oli minun vuoroni seistä baristaa vastapäätä ja katsella kahvini valmistumista.
Olin tottunut kuuntelemaan kahvinkeittimeni villiä ilakointia ja sen huvipuistoa muistuttavaa äänimaisemaa. Kahvikoneen äänet olivat kaukana huvipuistosta: se pulppusi ja ja purskahteli kuin joki talven jään halkeillessa ja irrotessa. Se oli äännähdyksiltään mahtipontinen ja komeileva, kuin sotapäällikkö voittoisan sotaretken jälkeen, taustallaan riemusta karjahteleva armeija rohkeita sotilaita. Kuuntelin kahvikoneen ääniä haltioituneena sen jauhaessa kahvipapuja, kostuttaessa jauhetun kahvin ja valuttaessa sen pieneen cappuccinolle tarkoitettuun kahvikuppiin. Maitovaahdotin puolestaan oli kuin sotilaiden marssi soratiellä, täsmällinen ja määrätietoinen, mutta samalla voittoisasti purskahteleva.
Kahvikone valmisti kahvinsa ylpeydellä. Se sai minut hymyilemään.
Jännittävintä kaikessa oli kuitenkin se, että huomasin baristan kuuntelevan kahvikonetta yhtä tarkkaavaisesti kuin minäkin. Hän kohotti tuuheita kulmiaan koneen jyristessä, hymähteli maitovaahdottimen purskahdellessa. Kuuliko hän todella sen, minkä minäkin? Katseemme eivät kohdanneet kertaakaan kahvin valuessa tai maidon vaahtoutuessa. Eivät silloinkaan, kun barista taiteili pienen kasvavan verson kahvini pinnalle. Mutta kun hän ojensi kupin minulle, hän kohotti vihdoin katseensa ja silloin tajusimme, että me - toisin kuin monet muut - osasimme
kuunnella. Barista punastui, minä hymähdin ja kiitin ottaessani kahvin vastaan.
Kävelin hämmentyneenä hieman sivummalla olevaan pöytään ja istuin alas kakkukahveineni. Tajusin, kuinka ilahduttavaa oli, etten ollut oudon taitoni kanssa yksin.
Kun kohotin kahvikupin huulilleni, tunsin baristan katseen itsessäni. Siemaisin ja kuuntelin:
olet kaunis, poskiesi puna on kaunis, hymysi on kaunis, naurusi vielä kauniimpiVilkaisin baristaa ja tunsin punastuvani tajutessani, että sanat olivat häneltä minulle. Osa saattoi olla cappuccinon itsensä puhumaa, mutta jokin minussa vain tiesi, että koska barista oli valmistanut kahvin minulle, myös viesti oli hänen käsialaansa. Palautin karkaavan katseeni takaisin baristaan ja odotin, kunnes hän sai seuraavan tilauksen valmiiksi ja vilkaisi jälleen minuun. Silloin kohotin kuppia hieman ilmaan kiittääkseni ja hymyilin. Barista vastasi hymyyni ujosti. Join lisää:
sinulla ei ole kiire, minulla ei ole kiire, voimme olla aivan rauhassa, nauttia tästä hetkestäPunaisen sävy poskillani syveni, minua alkoi naurattaa. Kahvi maistui täyteläiseltä, tasapainoiselta ja sopivan makealta. Minä tunsin oloni täyteläiseksi, tasapainoiseksi, elämäniloiseksi.
Kun barista pääsi kahvikoneen äärestä tauolle, hän nappasi vitriinistä itselleen täytetyn sämpylän ja kysyi, saisiko liittyä seuraani.
”Tietenkin”, vastasin ja kurottauduin nostamaan laukkuni ja takkini pois vastapäiseltä tuolilta.
Barista istuutui, heilautti pitkäksi venähtäneen tukkansa pois silmiltä ja haukkasi palan leipää. Hänestä tuli jälleen ujo eikä hän uskaltanut kohdata katsettani, joten keskityin kaapimaan lusikalla lautaselle jämähtänyttä suklaakuorrutetta. Kun barista sai suunsa tyhjäksi, hän uskaltautui sanomaan:
”Sinäkin kuulet ne.”
Nyökkäsin. ”Kaikki paitsi take-away -kahvin.”
Sain vastaukseksi naurahduksen.
”Kahvikoneesi on… mahtipontinen”, sanoin sitten.
”Pikemminkin koppava”, barista tuhahti. ”Kesti päiviä ennen kuin se alkoi tehdä yhteistyötä kanssani. Olin saada potkut, mutta viime hetkellä löysimme yhteisen sävelen. Nyt tulemme toimeen hyvin.”
”Kahvisi on herkullista. Sillä oli paljon kauniita asioita sanottavana”, hymyilin, ja samaan aikaan kun puna kohosi jälleen kasvoilleni, se kohosi myös baristan kasvoille.
”Tarkoitin joka sanaa”, tämä sanoi ja haukkasi palan leivästä. Hiukset valahtivat jälleen hänen kasvoilleen.
Istuimme pöydän ääressä, kunnes baristan tauko loppui ja hänen oli palattava kahvikoneen ääreen. Viime hetkellä hän ehdotti kuitenkin treffejä seuraavalle päivälle kahvilaan, jonka kahvit olivat kuulemma puheliainta sorttia, johon hän on koskaan törmännyt.
Vaikka kohtaamisemme oli ollut lyhyt, vain kymmeniä minuutteja, treffeihin suostuminen tuntui oikealta vaihtoehdolta, joten nyökkäsin ja vaihdoimme numeroita.
Lähtiessäni sain mukaani vaniljalla maustetun latten, jonka sanoma oli voimakkain siihen mennessä kuulemani:
jokainen hetki on uusi alku,
uusi mahdollisuus,
ei ole oikeaa,
ei väärää vaan
ainoastaan tunne siitä,
mikä tekee sinut onnelliseksiJa kuten olin siihen mennessä oppinut, kahvi oli oikeassa.