Nimi: Ennen auguurinlaulua
Ikäraja: S
Paritus: Lily/James
Tyylilaji: Draama
Vastuuvapautus: Rowlingin maailmaa, ei minun.
Tiivistelmä: Minä luotan Peteriin täydellisesti.Kirjoittajan sana: Ficci on vastaus sadonkorjuuetydejä-haasteeseen. Inspiraatiokuvana toimi
tämä. Tarina vei lopulta kauas kuvasta, mutta kuvan väri on juuri se, jonka ajattelen vallitsevan Pottereiden kodissa tässä syksyisessä tarinassa.
Ennen auguurinlauluaSinä aamuna sumu oli sankkaa. Se oli kätkenyt Godrickin notkon syleilyynsä kuin suuri, harmaa peitto. Syksy oli auttamattomasti täällä, mutta toisin kuin kesää rakastavaa Jamesia, minua se ei haitannut. Pidin syksystä. Silloin valo oli uskomattoman kaunista, yhtäältä niin voimakasta ja kuitenkin jo niin haurasta.
Harry oli herännyt tapansa mukaan aikaisin. Olin syöttänyt hänet ja yrittänyt saada pojan sitten vielä nukkumaan, siinä tietenkään onnistumatta. Nyt Harry istui olohuoneen lattialla ja jokelteli puhpallurapehmolelulleen.
Minä olin linnoittautunut peiton ja kahvikupin kanssa isoon nojatuoliin. Keltainen tuoli oli lempipaikkani kodissamme – paitsi että se oli ihanan pehmeä, siihen liittyi rakkaita muistoja. Se oli ensimmäinen huonekalu, jonka olin ostanut pieneen yksiööni Viistokujalla. Tylypahkan päättymisen jälkeinen kesä oli ollut yksi elämäni parhaista, olin työskennellyt Qaino Vahvahqon jäätelöbaarissa tarjoilijana (ja syönyt niin paljon jäätelöä, että minun ei tee sitä vieläkään mieli), istunut ystävien kanssa monia iltoja Vuotavassa noidankattilassa ja vapaapäivinä neulonut tai lukenut keltaisessa nojatuolissani.
Nyt nojatuoli oli olohuoneessa ikkunan edessä. Tänä aamuna ikkunasta ei tietenkään näkynyt muuta kuin sumua, mutta yleensä siitä avautui näkymä takapihaltamme alkavaan vanhaan sammalmetsään. Oikealla näkyi Bathilda Bagshotin hyvin hoidetut piikkipensaat ja vasemmalla Siriuksen ja hänen vaimonsa Selestinan kodin pieni nurmikkokaistale, jolle mahtui lähinnä Siriuksen moottoripyörä ja Selestinan kitukasvuinen ruusutarha. Meidän pihamme oli vähän isompi, siinä mahtui hyvin viljelemään alruunaa ja kurttuviikunaa. Valitettavasti tämän syksyn sato oli jäänyt kolean kesän takia varsin vähäpätöiseksi.
”Ka!” Harry hihkaisi ja nosti Rohkelikon värein koristeltua helistintä minua kohti ja alkoi helistää vimmatusti.
”Älä kulta helistä niin kovaa, isi nukkuu vielä”, sanoin lempeästi ja ojensin Harrylle hänen lempikuvakirjansa:
Reiska-rotta retkeilee. Harry hihkaisi ja tarttui kirjaan innolla. Hän rakasti Reiska-rottaa sen verran paljon, että James oli kieltäytynyt lukemasta enää kertaakaan ääneen kertomuksia siitä, miten Reiska-rotta menettää onnettomuudessa varpaansa, joutuu sen vuoksi kavereittensa kiusaamaksi ja päättää lähteä kiertämään maailman. Harry oli rakastunut Reiska-rottaan ensisilmäyksellä: Peter oli antanut sen hänelle syntymäpäivälahjaksi, ja välittömästi, kun kirja oli paljastunut paketista, oli Harry unohtanut kaikki muut yksivuotislahjansa. Hän oli istunut puoli tuntia Peterin sylissä ja katsellut hihkuen kuvia hauskannäköisestä rotasta.
”Huomenta”, kuulin Jamesin äänen takaani. Hän istuutui sohvalle teekuppi kädessään ja vilkutti Harrylle, joka kiljahti riemusta isänsä nähdessään.
”Huomenta. Ihan uskomaton sumu.”
”Joo, ja se jää tähän notkoon varmasti… ei, Harry, isi
ei lue Reiska-rottaa”, James irvisti ja kurottautui pörröttämään Harryn tukkaa. Harry katsoi isäänsä ensin tyytymättömästi, mutta syventyi sitten taas tutkimaan kirjan liikkuvia kuvia.
”Kuule, minulla olisi asiaa”, sanoin. Tiesin, että Jamesin olisi pitänyt ensin herätä kunnolla ja syödä aamupala rauhassa, mutta minun oli pakko saada sanottua asiani nyt heti. Olin yrittänyt puhua Jamesille jo eilen, mutta en ollut tiennyt, miten oikein aloittaisin.
”Kuulostaa vakavalta. Ei kai Reiska-rottaan ole ilmestynyt jatko-osaa?”
Minun oli pakko naurahtaa. Join kahvikuppini tyhjäksi, ennen kuin sanoin:
”Minua vähän arveluttaa se Siriuksen idea.”
”Salaisuudenhaltijan vaihtaminen?”
”Niin. Minä… minulla on viime aikoina ollut vähän omituinen olo Peteristä.”
James rypisti kulmiaan ja joi ison kulauksen teetä ennen kuin vastasi.
”Millä tavalla omituinen?”
”En oikein osaa sanoa. Hän on ollut jotenkin poissaoleva. Viimeksikin, kun hän kävi täällä, hän ei huomioinut Harrya juuri lainkaan eikä katsonut minua silmiin.”
James mietti hetken. Harry hikkasi.
”Minusta tuntuu, että nämä synkät ajat ovat vaikuttaneet Peteriin. Hän ei osaa suhtautua siihen, että ympärillä on koko ajan kuolemaa. Kukapa osaisi.”
”Minusta tuntuisi silti turvallisemmalta, jos salaisuudenhaltijana olisi Sirius.”
”Ymmärrän sen. Mutta ymmärrän myös Siriuksen kannan. Hän olisi salaisuudenhaltijaksi liian ilmeinen. Voldemort tietää, miten läheinen hän meille on.”
”Entä Remus?” kysyin ja kääriydyin tiukemmin Mollyn meille häälahjaksi neulomaan tilkkupeittoon.
”Remuksen taakkaa minä en halua lisätä yhtään enempää”, James sanoi ykskantaan, laski teekuppinsa pöydälle ja nosti yhä hikkaavan Harryn syliinsä.
”Sinäkö luotat Peteriin?” kysyin. Minulla oli hirvittävän ristiriitainen olo. Totta kai minäkin luotin ystäväämme, mutta jotakin hämärää hänessä oli, jotakin, mistä en ihan saanut kiinni. Hän ei ollut enää se sama Peter, joka oli jaksanut lukea Harrylle Reiska-rottaa uudelleen ja uudelleen. Hän oli niin kuin tuo sumu ikkunan takana, samea ja painostava.
”Luotan ehdottomasti”, James sanoi ja nosti Harryn korkealle ilmaan. Harry kikatti ja unohti hikkaamisen.
”Ehkä huoleni on turha”, sanoin pienen hiljaisuuden jälkeen. Halusin uskoa siihen, että James tiesi, mitä teki. Ja loppujen lopuksi hän tunsi Peterin paremmin kuin minä.
”Olen varma, että on. Mutta jos sinusta tuntuu ikävältä, voimme aina kysyä Dumbledorea.”
Pudistin päätäni. Dumbledore oli Voldemortin maalitauluna jo muutenkin.
”Pidetään vain Peter. Voi Merlin, miten epäluuloisen nämä ajat ovat minusta tehneet.”
”Varovaisuus on aina hyväksi. Mutta minä luotan Peteriin täydellisesti”, James sanoi ja hyppyytti Harrya polvellaan. ”Miten on, Harry, mennäänkö pukemaan? Haluatko lähteä isin kanssa kauppaan ostamaan herkkuja? Ostetaankin oikein paljon herkkuja, koska Peter-setä tulee illalla kylään. Niin, Peter-setä, eikö mukavaa?”
”Pukekaa kunnolla päälle, ettette vilustu”, sanoin, kun James nousi seisomaan iloisesti jokelteleva Harry sylissään. James nyökkäsi, kumartui painamaan suukon otsalleni ja sanoi:
”Harry, sano äidille, että äiti huolehtii aivan liikaa.”
”Pööö”, Harry sanoi ja heitti isänsä kanssa ylävitoset (tapa, jonka Sirius oli opettanut kummipojalleen jo ennen tämän ensimmäistä syntymäpäivää).
”Minkä sitä luonteelleen mahtaa”, naurahdin.
Harry ja James lähtivät yläkertaan ja minä jäin istumaan olohuoneeseen. Sumu ei ollut hälventynyt yhtään. Olin tyytyväinen, että minun ei tarvinnut lähteä ulos.
Kurottauduin nostamaan Reiska-rotan lattialta. Kirjan kansikuvassa Reiska heilutti iloisena tassullaan, josta puuttui yksi varvas. Niin, ehkä minä tosiaan huolehdin turhaan. Ei kai velho, joka antoi lapselle Reiska-rotan lahjaksi, voinut olla muuta kuin hyväsydäminen.
Ulkoa alkoi kuulua vaimeaa vaikerrusta. Bathildan piikkipensaassa pesivä auguuri lauloi.
Kohta alkaisi sataa.
