Title: Pakollinen osa keskustelua
Author: Larjus
Chapters: Ficlet
Fandom: Yuri!!! on ICE
Characters: Jean-Jacques Leroy & Otabek Altin
Genre: Dialogipainotteinen kepeä drama
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäinen sarja kuuluu Kubo Mitsuroulle ja Yamamoto Sayolle ja muulle YOI-staffille, heille kaikki oikeudet. Fici kirjoitettu vain omaksi ilokseni.
Summary: ”Edelleenkin, et ole osa tätä keskustelua, joten miksi helvetissä sinun edes pitäisi ymmärtää?”A/N: Kesken imuroinnin ja muun siivouksen sain yhtäkkiä päähäni lyhyen vuoropuhelun JJ:n ja Bekan välillä, ja pakkohan se oli ylös ottaa. Ja tulipahan tästä lopulta joku ficletkin. En oo varma, mihin väliin tää sijoittuu. Ehkä tääkin on sitä aikaa, kun Otabek treenasi Kanadassa/Jenkeissä samaan aikaan kuin JJ:kin.
Huom! Vaikka musta onkin kiva kirjoittaa JJ ja Otabek seikkailemaan samoihin ficeihin, pelkkä ajatuskin heistä paritettuna toisilleen tekee mulle tosi epämieluisan ja fyysisestikin pahan olon, joten toivoisinkin, että kommenteissa ei puhuttaisi mitään JJBekistä edes maininnan tasolla. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että jotkut siitä shipistä tykkää, itse en vain sitä siedä. Kiitos!
Osallistuu haasteeseen
Kielimuuri ja sen murtajat (ensisijaisina kieli englanti ja venäjä, sivussa vähän kazakkia ja ranskaa), koska sen aihepiiri on nyt näköjään jäänyt kummittelemaan mun mieleen
Ja näköjään Otabekin monikielisyys inspaa mua.
Ақымақ (Aqımaq) = idiootti kazakiksi
Pakollinen osa keskusteluaValmennus oli siltä päivää lopulta ohi. Jean oli ihan tyytyväinen omaan luisteluunsa, joskin muutama pahasti epäonnistunut hyppy hieman kaihersi mieltä. Hän kuitenkin yritti ajatella positiivisesti ja totesi itselleen, että tästä olisi hyvä parantaa. Nyt hän halusi enää vain lepuuttaa hetken väsyneitä jalkojaan ennen kotiinlähtöä.
Jean huomasi Otabekin muutaman metrin päässä penkillä istumassa. Hän vilkutti tälle pienesti vastausta saamatta, mutta siitä lannistumatta Jean asteli lähemmäs ja istahti samaiselle penkille tämän viereen. Otabekilla oli kuulokkeet korvissa ja puhelin kädessä lähellä kasvoja, mutta kun Jean sitten saapui paikalle, tämä sanoi jotain. Jean ei kuitenkaan saanut selvää tämän sanoista.
”Anteeksi, en kuullut”, Jean sanoi katsoen Otabekiin. Tämä ei katsonut takaisin mutta sanoi jotain taas, ja silloin Jean tajusi, että eihän tämä ollut edes puhunut englantia vaan jotain aivan toista kieltä. Kieltä, jota Jean ei ymmärtänyt.
”Öh… en puhu kazakstania”, Jean sanoi. Silloin Otabek kääntyi katsomaan ja irrotti toisen kuulokkeensa. Hänen mustat kulmansa olivat painuneet lähelle silmiä.
”Mitä?” hän tokaisi englanniksi.
”Minä en puhu kazakstania”, Jean toisti. Nähdessään Otabekin tummien silmien yllättävän myrkyllisen katseen hän hätkähti hieman. ”Tai mitä te siellä Kazakstanissa nyt puhuttekaan.”
”Ensinnäkin”, Otabek aloitti ääni tyynenä mutta pelottavan jäisenä, ”se kieli on kazakki, ei kazakstan. Ei jokaista kieltä ole nimetty maan mukaan. Toisekseen, minä puhuin äsken venäjää. Ja kolmanneksi, minä en edes puhunut sinulle!”
”Kenelle sitten?” Jean kysyi vilkuillen ympärilleen. Hänen mielestään kukaan muu ei ollut niin lähellä, että olisi voinut jutella Otabekin kanssa. Ei kai tämä itsekseenkään ollut puhunut?
Otabek ei sanonut mitään, huokaisi vain ja näytti sitten puhelimensa näyttöä Jeanille. Vaikka tämä ei osannutkaan lukea kyrillisiä aakkosia, tämä kyllä tajusi, että Otabekilla oli puhelu kesken.
”Aaa okei”, Jean sanoi. ”Mutta en minä siltikään ymmärrä venäjää.”
Otabek pyöräytti silmiään ja laittoi toisen kuulokkeen takaisin korvaansa.
”Aqımaq”, hän tuhahti itsekseen ja vaihtoi sitten takaisin venäjään jatkaakseen puheluaan.
”Mitä sinä muuten sanoit?” Jean kysyi sitten.
Otabek mulkaisi häntä kiukkuisesti ja irrotti taas toisen kuulokkeensa. ”Vieläkö sinä puhut?” hän kysyi jälleen englanniksi, sanoen kuitenkin puhelimeensa heti perään muutaman pahoittelevan sanan venäjäksi oikealle juttukumppanilleen.
”No, minusta ei vain ole kiva, etten ymmärrä.”
”Se on sitten sinun oma ongelmasi”, Otabek tokaisi. ”Edelleenkin, et ole osa tätä keskustelua, joten miksi helvetissä sinun edes pitäisi ymmärtää?”
”No mitä jos minäkin nyt alkaisin vain puhua ranskaa?”
”Yksi ja sama minulle”, Otabek totesi. Hän nousi penkiltä lähteäkseen ja kahden askeleen jälkeen kääntyi vielä Jeanin puoleen. ”Älä. Seuraa. Minua”, hän sanoi painokkaasti ennen kuin lähti lopulta pois puhellen taas venäjää puhelimeensa.
Jean jäi katsomaan hänen peräänsä.
”Minä puhun nyt ranskaa!” Jean huusi Otabekin perään ranskaksi.
”Et varmastikaan ymmärrä, mitä sanon! Hei! Kuuletko?”Mutta Otabek oli jo kaukana, eikä todellakaan kuullut. Ei sillä, että hän olisi kuunnellut muutenkaan.