Nimi: Asfalttiprinssi
Kirjoittaja: Helyanwe
Fandom: Mad Max: Fury Road
Ikäraja: S
Genre: fluff, ehkä jopa hieman romance, AU (Nux elää ja muuta mukavaa), one-shot, pieni humor
Paritus: Capable/Nux
Varoitukset: Ei pitäisi olla mitään
Vastuunvapaus: En omista, en tienaa rahaa, vähän vaan leikin näillä aikani kuluksi
A/N: Ficcin nimi lainattu Hectorin biisistä Asfalttiprinssi, muuten tällä ei ole mitään tekemistä kyseisen laulun kanssa. Kommentit toivottavia, tästä nimittäin saattoi tulla turhan fluff ottaen huomioon elokuvan tunnelman ja maailman noin muutenkin.
Asfalttiprinssi
”Ennen ei ollut hiekkaa kaikkialla”, Max mutisi työntäessään kuollutta autonromua kohti varikkoa, jonka he olivat perustaneet lähelle Linnaketta mahdollisten konerikkojen vuoksi. Oli ilmeistä, että se tuli odotettua enemmän tarpeeseen.
Nux, joka työnsi autoa miehen vierellä, katsahti häneen tahattoman uteliaasti. ”Mitä sitten oli?” nuorukainen kysyi, sillä Vanhasta Maailmasta ei sotapojalla ollut jäljellä edes muistoja. Vanhempi mies oli elänyt kylliksi muistaakseen entisaikojen loiston; ajan ennen Vesisotia ja Immortania.
”Asfalttia”, komentajan aseman saavuttanut konkari mutisi, ja kuulosti kaipaavalta huokaistessaan; ”Sillä kelpasi ajaa.”
”Oliko se vihreää?” Nux uteli päätään kallistaen. Kaikki, mitä ihannointiin, oli vihreää. Ruoho, ruoka, puiden lehdet.
”Ei, ei vihreää, vaan...”, Max seisahtui hetkeksi ja piirsi kädellään ympyrää ilman etsiessään oikeaa ilmaisua kuvaamaan asfalttia ja sen tummaa pintaa. ”Kromista.”
”Krominen tie?” Nux henkäisi. ”Veripussi, oletko nähnyt Valhallan?”
”Mitä? En!” mies pudisti aggressiivisesti päätään. Poika oli käsittänyt aivan väärin. ”Ei se oikeastaan ollut kromistakaan, vaan tummempaa. Mustaa kiveä, jolla tiet päällystettiin.”
”Miksi?”
”Kyselet paljon, pentu”, Max puuskahti ja jatkoi auton työntämistä. ”Jos työntäisit puoleksikaan yhtä paljon kuin puhut, olisimme jo perillä.”
Nuorukainen vaikeni, muttei saanut mielestään miehen sanoja. Tie, joka oli päällystetty mustalla kivellä. Se kuulosti uskomattomalta, aivan kromiselta. Kunpa hän itse olisi nähnyt sen, ajanut sellaista pintaa aina taivaanrantaan asti. Sellaisella oli siis ollut helpompaa ajaa kuin hiekalla? Nux vaipui mietteisiinsä, mutta hänen lihaksensa kykenivät työskentelemään ilman sen suurempaa ajatustyötä, minkä vuoksi nuorukainen ehti unelmoida asfalttitiestä hyvän tovin.
Varikko näkyi jo, mutta sinne oli vielä matkaa. Nähdessään matelevan hitaasti lähestyvän auton juoksi joukko sotapoikia auttamaan, ja kaksikko vapautettiin tehtävästään, kuten myös muutama muu työntämässä ennestäänkin ollut sotapoika. Max raahautui varikolle etsimään juotavaa, samalla kun Nux etsi jotain aivan muuta. Capable, tyttö jonka hiukset olivat tulta ja tappuraa, pakkasi parhaillaan työkaluja suureen työkalupakkiin. He olivat auttaneet varikolla nyt kuukauden päivät, ja oli aika palata takaisin Linnakkeeseen. Heidän työnsä täällä oli tehty, ja vaikka Nux olikin pitänyt työnteosta, oli mukava palata kotiin yhdessä tytön kanssa.
”Hei”, nuorukainen tervehti rakastettuaan, joka kohotti päätään kuullessaan tutun äänen.
”Hei”, Capable hymyili ja keskeytti hetkeksi työnsä. ”Auto-ongelmia?” hän arvasi nähdessään varikolle työnnettävän romun.
Nux nyökkäsi ja polvistui auttamaan pakkaamisessa. ”Max kertoi minulle asfaltista”, sotapoika kertoi kykenemättä peittämään innostustaan.
Capable naurahti. ”Tiedän siitä.” Nuorukaisen hämmästyneen ilmeen nähdessään tyttö rypisti kulmiaan. ”Mitä? Luuletko, ettei minua kiinnosta entisaikojen maailma?”
”Ei se ole sitä”, Nux pudisti päätään. ”Yllätyin vain.”
”No, meillä vaimoilla oli paljon kirjoja vankilassamme”, Capable mutisi, aihe oli vieläkin arka ja haavat vasta arpeutumassa. ”Luimme niitä ja unelmoimme, millaista olisi ollut elää silloin.”
”Mieti, miten kromista olisi ollut ajaa sellaisella tiellä”, Sotarekan nykyinen ajaja kannusti hymyillen. ”Suoraa, mustaa tietä, eikä hiekkaa. Asfalttia ei varmaan tarvitsisi ravistella pois vaatteista.”
”Tai niiden alta”, Capable kikatti pienesti, tavalla joka riitti sulattamaan hurjan soturin puolittain lyövän sydämen. ”Minä en niinkään kaipaa asfalttia tai autoja. Kaipaan rauhaa ja vettä, josta ei tarvinnut taistella. Vihreää maata. Eläimiä. Toast kertoi, että ennen ihmisillä oli koiria lemmikkeinä, ne olivat karvaisia eläimiä jotka haukkuivat.”
”Millaista ääntä haukkuminen on?” nuorukainen pohti ja yritti matkia sitä parhaansa mukaan saaden Capablen nauramaan.
”Tuskin tuollaista”, tyttö epäili. ”Kuulostit sairaalta moottorilta.”
”Oi!” Nux huudahti ja oli heittävinään hiekkaa toista päin.
”Minä olisin tahtonut koiran”, punakutri tunnusti. ”Suuren ja karvaisen, joka olisi voinut noutaa palloa.”
”Mutta onhan meillä Max.”
”Mitä minusta?” kuului tuttu, varautunut ääni, ja nuoripari jännittyi kuin olisivat jääneet kiinni jostain kielletystä.
”Max!” huudahti Nux yrittäen epätoivoisesti hankkia heille lisäaikaa vastata, samalla pohtien kuumeisesti oliko mies kuullut paljonkin heidän puheistaan. ”Mitäs auto?”
”Korjattavissa”, komentaja murahti ja näytti epäilevän vallankumousta. ”Mitäs pakkaaminen?”
”Melkein valmista”, Capable sanoi, ja hänen poskensa olivat samaa sävyä hiustensa kanssa.
Max nyökkäsi, soi molemmille vielä tiukan mulkaisun ja poistui sitten. Kaksikko pidätti hengitystään, kunnes mies oli kuulomatkan ulkopuolella ja purskahtivat sitten nauruun. Se oli lähellä.
”Hetken pelkäsin, että hän naulaa minut auton konepeltiin”, Nux myönsi naurunsa lomasta.
”Sama täällä”, tyttö yritti saada henkensä tasaantumaan ja pyyhki naurunkyyneleitä silmistään. ”Ehkä meidän todella on aika lähteä kotiin.”
Kotiin. Sanassa oli jotain lohdullista, tuttua, turvallista. Sellaista, mihin tahtoi palata aina uudelleen. Ehkä siksi sellainen sana oli annettu maailman parhaimmalle paikalle.
”Alahan tulla, asfalttiprinssi”, Capable havahdutti nuorukaisen ajatuksistaan nousten seisomaan työkalupakki kädessään.
Nux hymyili nuoren naisen sanoille. Asfalttia tai ei, Capable oli täällä, ja nuorukaiselle tyttö oli pala Vanhaa Maailmaa punaisten kutrien kehystämänä.
