Kaikki mikä kiiltää
fandom: Pokémon GO
paritus: professori Willow / Spark
ikäraja: S
genre: arkidraama, romance
yhteenveto: Kun kaikki tuntuu vähän keltaisemmalta ja kultaisemmalta.
A/N: Öööh apua. On nyt blokittanut jo aika pitkään, joten kun yhtäkkiä inspis iski ja jotain sai ihan loppuun asti räpellettyä, täytyy julkaista heti
Tuli siis rykäistyä melkoisella vauhdilla kertaheitolla, joten huomenna varmaan luen tätä itsekin ihan tuntemattomana tekstinä...
Osallistuu Väripalettiin, fandomin valloitukseen ja OTP-haasteeseen.
Se on taas yksi niitä aamuja.
Niitä, jolloin aurinko verryttelee säteitään aivan erityisen lempeästi ja koko laboratorio kylpee kultaisessa hehkussa; niitä, jolloin jokainen hetki on hyvällä tavalla raukea ja painokas; niitä, jolloin kolmesta tiiminjohtajasta ainoastaan yksi tulee professorin seuraksi töihin, ja tuo yksi on nimenomaan Spark.
Willow seuraa vaitonaisena, kuinka Spark raahautuu lasiovista sisään huppu syvälle päähän vedettynä, energiajuomaa ryystäen ja silmät edelleen puoliummessa. Hänen olallaan keikkuu aivan yhtä ryytyneen oloinen Pikachu, eikä Sparkin istuutuessa työpöytänsä ääreen ole lainkaan varmaa, kumpuaako se vaimea unelias tuhina miehestä vai pokémonista. Sille on vaikea olla hymyilemättä; sitä voisi sanoa suorastaan somaksi.
Spark laskee molemmat käsivartensa pöydälle ja nojaa sitten päänsä niihin kuin tyynyyn.
“Ei huolta, proffa, en nuku”, hän mumisee välittömästi. “Lepuutan vain vähän silmiäni. Ja niskaani. Ja aivojani.”
“Rankka yö?” Willow hymähtää hyväntuulisesti. Se ei ole edes mikään kysymys vaan vakiintunut vitsi, kyllä kaikki heidän työporukassaan ovat erittäin perillä Sparkin aamu-unisuudesta.
“Joo, oli taas niin hirveä kiire katsoa unia, etten ehtinyt kunnolla lepäämään.”
“Chuu”, edelleen olalla retkottava Pikachu vahvistaa.
Willow hymähtää uudelleen — ehkä osittain silkasta tottumuksesta, ehkä osittain siksikin ettei mitään sen suurempaa tarvitsekaan sanoa. Hän kääntyy takaisin Blanchen toimittaman Mysticin viikkokatsauksen puoleen, mutta tutkailee yhteenvetoa ainoastaan puolella teholla. Sparkin tavanomainen räiskähtelevä ilo on tarttuvaa sorttia, sellaista mukaansa helposti tempaavaa, ja niin ovat myös hänen ajoittaiset nuupahtamisensakin. Kun Sparkilla on hauskaa, kaikilla muillakin hänen ympärillään on, ja kun Sparkia unettaa...
No, professori Willow ei nyt sentään niin vaikutteille altis ole, että noin vain nuokahtaisi omassa laboratoriossaan. Mutta altis Sparkin karismalle professoripoloinen kyllä on, ja voi, miten pahasti. Kuin he värähtelisivät juuri sen verran samalla taajuudella, että toisen rennon raukeuden ottaa vaistomaisesti vastaan; kuin se liukuisi hartioita ja selkää pitkin, työntyisi vaatteiden alle ihoa vasten ja asettuisi sitten siihen.
Spark hörppää viimeiset pisarat juomatölkistään ja nousee sitten venytelläkseen. Hän on hoikka ja notkea, pitkäsäärinen, ja keltaisen teepaidan helma nousee hetkeksi paljastamaan timmin vatsan. Vaaleat ihokarvat välähtävät auringonvalossa kultaisina kuin sähköiset kipinät, ja professori tajuaa katsoneensa liian läheltä ja liian pitkään. Jälleen kerran. Spark ei onneksi huomaa mitään, edelleenkään. Niin näppäräksi ja oivaltavaksi kaveriksi hän on toisinaan liikuttavan naiivi, ehkä hieman pihallakin kätketyistä vihjeistä sekä jännitteistä, ja professori pitää sitäkin piirrettä hyvin somana.
“Voisin keittää kahvia”, Spark sanoo. Ikään kuin ei olisi juuri kiskonut sisuksiinsa rautaisannosta kofeiinia ja tauriinia ja ties mitä kaikkea muuta piristävää. Toisaalta tarvitseehan sähköjäniskin paristonsa. “Juotko sinä?”
“Kiitos.”
Kahvin tippuessa Spark tekee tavanomaisen kierroksensa hautomohuoneessa, ja Willow kuulee seinän lävitse, kuinka Spark juttelee kuoriutumattomille pokémoneille. Hän ei erota sanoja, mutta ei tarvitsekaan, sävyn voi kyllä tunnistaa ilmankin. Se on lämmin ja hyväilevä kuten alkukesän valo. Ei ole edelleenkään täysin varmaa, missä vaiheessa kehitystä pokémonit alkavat kuulla munan ulkopuolisia ääniä, joten Sparkin ratkaisu on tietysti puhua niille siitä hetkestä saakka kun ne laboratorioon tuodaan. Ja vaikka kosketusta ne eivät tiettävästi rekisteröi, toisinaan Spark silittääkin niitä.
“En minä sitä minkään hyödyn takia tee; minusta vain tuntuu siltä. Eikä pieni paijaaminen ole koskaan vahingoittanut ketään.”Willow muistaa edelleen, kuinka Blanche oli vastannut väitteeseen luettelemalla monenlaisia vammoja, joita kouluttajat olivat saaneet erityisesti Aerodactylien ja Victreebelien huolimattomasta käsittelystä, jota saattoi kuulemma myös ‘tarpeettomaksi lääppimiseksi’ kutsua. Candela oli kuullut keskustelusta ainoastaan hyvin pienen osan ja tulistunut ymmärrettyään kontekstin hieman väärin.
Kun Spark ojentaa kahvikupin Willowille, heidän sormensa koskettavat toisiaan kenties kauemmin kuin on täysin tarkoituksenmukaista. Willow ei voi väittää ainakaan pahastuvansa, ja Sparkin virnekin on kuin puhdasta kultaa.
“Katsopa tuota”, Spark sanoo ja ojentaa puhelintaan Willowille samalla kun istuu tämän viereen taukotilan sohvalle. Näytöllä komeilee pari minuuttia sitten lähetetty yhteiskuva Candelasta ja Blanchesta, käsivarret toistensa ympärillä ja Candela Blachen punehtunutta poskea suukottaen. Teksti kuvan alla ilmoittaa asetelman olevan nyt virallista, mihin Spark on vastannut
“Viimein!!!” höystettynä niin monella hymiöllä, ettei Willow ollut koskaan tajunnutkaan puhelimista löytyvän niin montaa laatua.
“Oli todellakin jo korkea aika.”
“Haha, niinpä!” Spark nauraa ja alkaa sitten naputella vimmatusti luuriaan. “Sanon Candelalle, että proffakin on sitä mieltä. Blanche
kuolee, kun on kuvitellut olevansa työpaikalla hyvinkin pidättyväinen!”
“Ehkä vähän liiankin, maistui jo ylikompensoinnilta”, Willow tuumaa ja kiskaisee sitten kahvia väärään kurkkuun. “Mutta älä kerro tuota hänelle.”
“Meni jo! No ei, vitsi vitsinä, ei huolta!”
“Mikä tämän kehityksen nyt viimein sai aikaan?”
“En oikeastaan tiedä. Candela kyllä kertoi pyytäneensä Blanchea ulos eiliseksi, kun molemmilla on tänään vapaapäivä ja niin edelleen, mutta sen enempää en ole yksityiskohdista perillä. Kai he kokeilivat suoraa puhetta tai jotain muuta yhtä jännää lähestymistapaa iänikuisen vihjailemisen sijaan. Niillä kahdella on kyllä
niin pimeä käsitys flirttailemisesta, vaikka tietysti makunsa kullakin...”
“Mitä? Eikö klassinen viha-rakkaus-kilpailuasetelma muka vetoa sinuun?” Willow kysyy ja kääntää katseensa ikkunaan. Hänen on pakko, sillä assistenttinsa valossa läikehtivää tukkaa sopii tuijottaa vain rajallisen hetken verran. Sen vaalea sävy tuo mieleen lainehtivat viljapellot ja sen, miltä kuulaat kesäpäivät tuntuvat.
“Nääh. Ihan kiva, mutta ei kiitos. Tykkäisin enemmän... mmmhh, ehkä vähän pehmommasta romantiikasta.”
“Vai niin”, Willow kommentoi. Spark kohottaa mukin huulilleen näennäisen rennosti, syliin jälleen hakeutunutta Pikachua samalla rapsuttaen, mutta jokin hänen kehonkielessään on muuttunut. Hän on... jännittynyt?
Toiveikas?
Ei, professori ajattelee,
itse olet toiveikas.
“Tiedäthän, sellaista kivaa ja huoletonta”, Spark jatkaa ja laskee tyhjän kupin pöydälle. Liikkuminen saa Pikachun avaamaan silmänsä hetkeksi, mutta pian jatkuva hellittely saa pokémonin painumaan takaisin levolle. “Eikä haittaisi, vaikka se olisi ajoittain vähän tyhmääkin, kunhan olisi hauskaa; rentoa ja mukavaa ja sellaista kotoisaa. Ehkä... ehkä jotain sellaista kuin... kuin tämä.”
“Sellaista kuin tämä?” professori Willow kysyy ja kohottaa kulmaansa yllättyneenä.
“Joo, sellaista kuin tämä”, Spark vahvistaa ja nyökkääkin vielä sanojensa vakuudeksi.
“Vai niin.”
Willowista tuntuu aivan siltä kuin Spark olisi siirtynyt vähän lähemmäs. Hän ei tee elettäkään vetäytyäkseen kauemmas. Ja kun hän vielä hakee sopivia sanoja ilmoittaakseen, että kuuluu romantiikan saralla ehdottomasti samaan koulukuntaan, Sparkin suu avautuu taas yhteen leukapieliä repivään haukotukseen ja jäntevät käsivarret levittäytyvät pitkään, nautinnolliseen venytykseen. Luontevasti toinen käsivarsista päätyy lepäämään sohvan selkänojalle.
“Tämä on kieltämättä aika hyvä”, Willow vastaa lopulta naurua pidätellen.
Sparkin hymy sädehtii kuin vedestä heijastuva auringonkilo.
Ja kuten tavallista, se hymy tarttuu.
Hanakasti.
Se on taas yksi niitä aamuja, kun kaikki tuntuu vähän keltaisemmalta ja kultaisemmalta, ja silti samalla se on tyystin vailla vertailukohteita.