Author: Dulz
Ikäraja: S
(korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä, mutta näin me oltiin päättelevinämme)Fandom: Pirates of the Caribbean
Disclaimer: En tienaa, en rienaa, en mitään omakseni väitä. Omistavat omansa, ryökäleet.Paritus: Hector Barbossa/Jack Sparrow
Genre: melankolinen draama, elämä itse
Haasteisiin: 12+ virkettä XI ja Perspektiiviä parittamiseen #2 – vihollisetSummary: Heidän välillään tasapaino oli horjahtamista toisen tyrkkäisyistä.
A/N: 12+ virkettä puhukoon puolustuksekseni. No ei, olen osittain tyytyväinen tähän, vaikka rakennevalinta edelleen epäilyttää. Kuten aina, palaute olisi kultaa.
Dalma toi Barbossan takaisin elävien kirjoihin, mutta maksuksi jätti tämän elämään Mustan helmen kirousta yhdessä apinansa kanssa – ja kuinkas sattuikaan.
Värttinäluiden välkettä
Hector Barbossakin silloin tällöin kieltämättä saattoi todeta olevansa vedestä märkä, mutta hän ei koskaan tuntenut sitä lihassaan, ei edes luissaan, ja vaikkei hän hionnut, ei hän myöskään himoinnut.
”Katso nyt minua, sinä kirottu Jack, katso värttinäluideni välkettä tässä kirotussa kuunvalossa, katso, olen mätänevän lihan hajuun iäkseni tuomittu!”
Toisinaan Hector Barbossa janosi kykyä kaivata kuumeista paloa, jonka himo sytytti nuorten miesten poskille ja joka ammensi palonesteensä sydämen pohjasta – sitä kiihkeää tarvetta hän muisteli kylminä kirottuina yön synkimpinä hetkinä kaulaillessaan yksin rommipullon kanssa.
Barbossa tapasi vaahdota.
Ei riittänyt, että Jack halvatun Sparrown mielen täytyi olla sekava kompleksi, mutta ukon housujen piti mokomien krumeluureineen olla samaa sarjaa, tuhannen solmulle kieputettuine nyörityksineen huiveineen.
”Melkoiseen rappiokuntoon olet itsesi päästänyt, rakas vanha ystävä”, Sparrow pyöritti rengastettuja sormiaan ilmassa ahmien kaipaavilla silmillään ainoaa pakotietä, jonka tukki Barbossan kirottu ranka, ”melkein luulisi sinun kaivanneen lempeää kättä, tällaista kuin minun.”
Heidän välillään tasapaino oli horjahtamista toisen tyrkkäisyistä.
Barbossa imi itseensä Sparrown miekan kalsketta oman säilänsä hamaraa vasten, värinää, joka soi ruodista käteen, puolin toisin huutelua, sadattelua, jota jatkui kunnes Sparrow ei kyennyt muuta kuin huohottamaan ja Barbossa kätensä laskien vaiti katselemaan.
Joskus hän pysähtyi kuunvaloon, pyörittelemään valkeita luitaan; kämmenten ristikkoa, kylkiluukorsettia ja halkeillutta kalloa.
Elämä = arvaamattoman suuri muuttuja, ja kun muuttuja on yhtä kuin ikuisen, nautinnottoman elämän kirous, on yhtälön arvo silloin yhtä tyhjän kanssa.
Sparrow mitä ilmeisimmin luuli ettei hän ollut tiedostavassa tilassa – sattumoisin hän oli, ja näki lähietäisyydeltä itseensä kohdistuvan, tungettelevan tutkijan uteliaisuuden, ja ties kuinka monetta kertaa kirosi kykenemättömyyttään tuntea hengitystä arpisilla kasvoillaan.
Hiljaisuudessa he eivät koskaan viihtyneet kauaa, sillä se oli merkki siitä, että toinen juoni jotain, mutta totta puhuen kumpikin taisi pelätä pitävänsä toisesta hiljaisena liikaakin.
Aina ajallaan se pudotti heidät taas vihollistilaan: menneet kaunat ja silmistä näkyvä itseinho, mielipide tästä viheliäisestä pohjanoteerauksesta.
Barbossa väänsi Sparrown lattiaan majatalonmurjun kurjassa huoneessa, joka lainehti pullon mukana hukkaan heitetystä rommista, laskeutui koko painollaan päälle ja kopeloi öljylyhdyn valossa lihaa ja verta olevilla käsillään ruskean lasin sirpaleen käteensä: ”Tiedät varmasti mitä yhdellä terävällä reunalla saa aikaan, mutta tahdotko kokea muistinvirkistyksen?”
Barbossa makasi kolmet ripsivärin ympäröimät silmät suljettuina vieressään, ja ajatteli, tuntematta mitään, kuinka huoneet seksin jälkeen tapasivat ennen tuoksua sakealle, hielle, makealle.
Satamakadun löyhkäävistä ihmisjätöksistä elantoaan etsivä kapinen koira luikki vinkuen vuorokauden ainoaan hiljentyneeseen aikaan kilahtelevien saappaiden tieltä.
Barbossa ei tiennyt mitä apinoineen etsi, mutta olisi veikannut häivähdystä jostain kadotetusta.
Vuosisadan parin päästä, kun aika olisi jättänyt kaikista muista paitsi hänestä ja apinasta ja silinterihatut nousisivat barrikadeille kartoitettuaan koko turkasen pallon ja taiteiltuaan viimeisestäkin vapaasta seikkailijasta esimerkin hirttopuun nokkaan, Barbossa painaisi silkkipytyn päähänsä ja pyöräyttäisi pystyyn myöhemmin koko Läntisen pallonpuoliskon valloittavan kiertävän friikkisirkuksen, mutta sen aika ei ollut vielä.
Harvoin Hector Barbossa katui, mutta toisen elämänsä varrella hän teki sitä lukemattomat kerrat, sillä kaikesta perittiin maksu, pöytään tuotiin lasku, eikä siinä aina auttanut edes paljon puhuttu kasku.
Hän olisi maksanut mitä tahansa päästäkseen eroon kirouksesta: kaiken maailman kullat, loppuelämän rommit, hän olisi maksanut vaikka vapaudellaan taikka edesmenneen mummonsa sielulla, hän olisi ollut halukkaampi jopa palaamaan takaisin kuolleisiin – mutta voodoo-noidilta, jotka kuuluivat mihin lie kulttiin ja olivat todellisuudessa merenjumalattaria, ei vaihdossa kyselty.
Noidan sydämessä asui Pohjolan routa, Barbossa taitteli kätensä nyrkkiin pilvenlongan kietoutuessa kuunvalon tielle, noita nautti hänelle tuottamastaan kärsimyksestä tietäen ettei hän ollut kykenevä vastavuoroisesti edes vihaamaan.
Elämä oli verrattavissa nopanheittoon Tortugassa: pääsääntö oli, että joku huijasi aina.
Aamu herätti hänet horteestaan tunkeutuessaan itähuoneen ikkunanpeittimien lävitse ja hetken hän ehti luulla jonkun miehistössään sekoittaneen tyyrpuurin ja paapuurin keskenään.
Kun olo yhtäkkiä tuntui vesiselvältä – vaikka eihän hän enää juopunut – hän tajusi yön tapahtumista sen, että oli tullut haukanneeksi liian suuren palan: tällä kertaa tavanomaisen kukonlauluun katoamisen sijaan loppuratkaisu oli laiturissa silkasta säälistä kelluva piskuinen jolla.
Pitkä miinus toiselle, mojova virne toiselle.
Vielä Barbossan hoksottimet nappaisivat, ettei Sparrow ollut haluton tunnustamaan halukkuuttaan, tämä vain oli siihen kyvytön – tosin myös haluton taistelemaan kyvyttömyyttään vastaan.
