Kettusydän | S | aamu & kettupoika

[Lyra]

Ficin nimi: Kettusydän
Kirjoittaja: Lyra

Ikäraja: S
Varoitukset: -

Summary: kettu hänen sydämessään on levoton ja metsä ja virvatulet kutsuvat häntä joka ilta

A/N: Hyvää ystävänpäivää hiddenben! Olen kamalasti ajoissa, mutta teksti kirjoitti itse itsensä niin sujuvasti, että julkaisen nyt kun vielä muistan.

KETTUSYDÄN

Sumu pakenee kiehkuroina kohti merta. Ilma on kostea ja suolan voi melkein haistaa, vaikka merta ei näy. Vehnäpelto heiluu tuulen juostessa sen läpi. Sen kahina on hiljaista, mutta se peittää alleen kaiken muun. Taivas on vielä tumma.

Metsä alkaa vähitellen pellon reunasta. Nuoret lehtipuut muuttuvat vanhoiksi tammiksi ja suuriksi haltijapuiksi, joiden oksat tavoittelevat taivasta. Sumua on metsässä enää pienissä notkelmissa, joita sammal peittää ikivihreänä. Siniset virvatulet ovat sammuneet tai katoamassa metsän uumeniin. Pieni puro solisee tammien välissä. Sen vesi on kirkasta ja paljastaa pohjan harmaat kivet. Kaksi kaurista on kumartunut juomaan.

Aurinko kurkottelee kaukaa vehnäpellon takaa ja kimaltelee vehnänkorsiin tarttuneissa vesipisaroissa. Se hohtaa viimeisten sumukiehkuroiden läpi ja raidoittaa metsän pohjan puiden varjoilla. Tuuli vaimenee, kunnes tulee tyyntä. Vehnäpellosta ei enää kuulu kahinaa, vain pieni puro solisee edelleen. Kauriit kohottavat päänsä ja seisovat hetken paikoilleen jähmettyneinä, ennen kuin ryntäävät metsän suojiin.

Punertava kettu pujahtaa haltijapuun juurakosta. Se pysähtyy purolle juomaan ja juoksee sitten kirkkaan veden poikki. Haltijapuun oksalla istuu punarinta sitä tarkkailemassa, mutta kettu ei huomaa lintua. Se kiemurtelee kaatuneen puun alta ja ryntää metsän laitaan. Taivaanranta on kirkastunut, mutta nousevan auringon valo on viileä. Kettu jatkaa matkaansa suoraan läpi vehnäpellon. Aamukaste tarttuu sen turkkiin, mutta se ei pysähdy.

Kettu juoksee koko matkan, kunnes voi nähdä kaukana häämöttävän meren ja yksinäisen mökin sen kallioisella rannalla. Meri näyttää rauhalliselta, vaikka aallot lyövät rantaan tasaiseen tahtiin. Niiden harjoilla on vaahtopäitä. Kettu katselee avautuvaa näkymää hetken. Sitten se vilkaisee taakseen, taittuneita viljankorsia, metsää täynnä vanhoja puita. Sitten se kääntää katseensa jälleen mereen ja pieneen mökkiin.

Kettu pinkaisee jälleen juoksuun. Se jatkaa koko matkan mökille asti. Lähempää näkee, että mökki on ränsistynyt aikojen saatossa, merituulten puhaltaessa. Se on kallistunut hieman sisämaahan päin ja osa kattolaudoista repsottaa. Ovi on raollaan ja kettu pujahtaa sisälle.

Mökissä on lämmin, mutta kettu jää ovelle. Se seisoo paikoillaan ja laskee päätään.
“Sinä olit taas yötä metsässä”, vanha nainen sanoo. Hänen hiuksensa ovat harmaantuneet, mutta silmissä on edelleen terävyyttä. Hän istuu keinutuolissa ja hänellä on käsissään sukkapuikot.
“Anteeksi”, poika vastaa, sillä siinä, missä äsken oli kettu, on nyt nuori poika, joka katsoo lattiaa. Pojalla on yllään kulahtanut nahkatunika, mutta hänen jalkansa ovat paljaat.

Nainen huokaisee.
“Hellalla on puuroa.” Poika etsii kaapista puukulhon ja täyttää sen sitten äärimilleen muhkuraisella puurolla. Hän istuu hataran pöydän ääreen ja alkaa lusikoida puuroa. Nainen jatkaa neulomista ja hetken mökissä ei kuulu muuta kuin sukkapuikkojen kilinää. Poika syö puurokulhonsa tyhjäksi ja nostaa sen sitten pesusaikkoon oven viereen. Hiljaisuus tuntuu painostavalta, aivan erilaiselta kuin hiljaisuus metsän aamuhämärissä.

“Näitkö sinä häntä?” nainen kysyy äkisti. Poika vetää henkeä ja miettii. Hän ei halua valehdella, mutta totuuden kertomisesta ei ole mitään hyötyä.
“Näin”, hän sanoo lopulta. Naisen silmät täyttyvät kyynelistä.
“Hän ei koskaan seuraa sinua kotiin”, nainen sanoo.
“Tämä ei ole hänen kotinsa enää”, poika sanoo. Nainen huokaisee ja siinä on surullisuuden kaikua.

“Minun oma tyttöni”, nainen kuiskaa. Pojan kurkkua kuristaa, eikä hän halua jatkaa enää keskustelua. Hän ei sano, että se koskee häntäkin. Hän ei sano sitä, vaikka kyseessä on hänen oma äitinsä. Hän saa silti nähdä tämän aina, kun juoksee kettuna metsään. Ulkona aurinko on noussut ja se paistaa nyt kirkkaasti läpi likaisten ikkunoiden. Hän tuntee aamun kosteuden edelleen ihollaan, vaikka se oli kettu eikä hän, joka juoksi läpi vehnäpellon.

“Äiti teki valintansa”, poika sanoo. Hänen katseensa harhailee ulos ikkunoista. “Haenko sinulle vettä kaivolta?” Nainen ei vastaa, mutta viittaa kohti tyhjää sankoa. Poika tarttuu siihen ja on jo ovella, kun nainen sanoo:
“Poika.” Hän kääntyy ympäri ja katsoo naista, joka näyttää äkisti vanhemmalta ja väsyneemmältä.
“Älä jätä minua yksin. Älä lähde.” Poika tietää, ettei nyt puhuta vedenhausta ja hän tahtoo luvata, ettei lähde, mutta kettu hänen sydämessään on levoton ja metsä ja virvatulet kutsuvat häntä joka ilta. Eikä hän jonain aamuna enää palaa.

[hiddenben]

Oi minkä ihanan tekstin kirjoitit! Kiitos! Tämä oli ihanan tunnelmallinen ja juuri sopivan haikea, että jäi kuitenkin vielä hyvä mieli tämän luettua, vaikka tarina onkin surullinen. Ilahduttaa kuulla, että tämä teksti kirjoitti kuin itsensä. Sen lukee myös sellaisena, yhtenä virtaviivaisena liikkeenä vähän kuin ketun aamulenkki metsän läpi puron kautta mökille. Niin ja bannerisikin sopi erinomaisesti tähän tarinaan, kuin kuva tarinan päätöksenä

Osasit tässä vangita hienosti tuon aamuisen pysähtyneen hetken, kun yö muuttuu aamuksi ja edelleen aamupäiväksi auringon kivutessa ylemmäs. Pidin erityisesti sumukiehkuroiden kuvauksista ja auringon raidoittamasta metsästä, ne olivat hienoja yksityiskohtia. Oli hauska huomata, että koin lukijana olevani sekä sivustakatsoja että kettu – periaatteessa seurasin ketun matkaa etäältä, mutta samalla esimerkiksi aamukaste turkissa ja juomatauko purolla onnistuivat tuntumaan kettumaisilta yksityiskohdilta, kuin sen aisteilta. Pidin myös hetkestä, kun kettupoika pysähtyy katsomaan mökkiä. Yksityiskohdat ränsistyneestä mökistä antoivat kuvaa siitä, että kettu oli jo muuttumassa pojaksi antaen eläimen vaiston hiljalleen muuttua takaisin ihmisen mieleksi.

Kohtaaminen kettupojan ja tämän isoäidin välillä oli hellyyttävä ja täynnä tunteita. Isoäidin rakkaus tuli jotenkin todella hienolla tavalla ilmi, sekä tytärtään että lapsenlastaan kohtaan. Kuten tekstissäkin kuvataan, hänessä on yhä terävyyttä jäljellä, mutta myös iän ja kokemuksen myötä tullutta pelkoa yksin jäämisestä. Tässä heräsi minulle ainakin kysymys siitä, mitkä tapahtumat johtivat kettupojan äidin lähtemiseen, entä mikä sai kettupojan isoäidin jäämään ihmismuotoon. Mikä saa kettupojan tulevaisuudessa olemaan palaamatta? Pidin tuosta viimeisestä lauseesta, vaikka se olikin kovin surullinen, erityisesti kun ehdin jo tykästyä isoäitiin. Mutta jostain syystä olen tykästynyt tuollaisiin tulevaisuudesta kertoviin lauseisiin, koska ne herättävät niin paljon tunteita ja kysymyksiä.

Kiitos hurjasti tästä hienosta tekstistä, se herätti paljon ajatuksia! Ihanaa ystävänpäivää, sitten kun se tuolta tulee!

[Auri]

Oi tämä on aivan hurmaava! Kuvailet luontoa aivan upeasti, tuntui kuin olisin itse ollut siellä. Kaikki on niin kovin kaunista, voin tuntea tuulen joka keinuttaa loputtomia viljapeltoja, haistaa sammalten tuoksun, kuulla puron liplatuksen. Rakastan kettuja aivan hurjasti, joten tämä oli ihan kuin minulle tehty ♥ Muodonmuuttajat ovat ihan parhaita. Tämän tunnelma on alusta lähtien jotenkin haikea, vaikka sen syihin päästään vasta lopussa. Tykkään tosi paljon tuosta mökistä ja kodikkaasta tunnelmasta siellä. Tulee mieleen öljylamput ja räsymatot. Pidän siitä, ettei tässä liikaa selitelty hahmojen taustoja, asiat vain nyt ovat näin. Toki voisin lukea tästä pidemmänkin jatkiksen, joka menisi syvemmälle siihen, että miksi pojan äiti on lähtenyt ja miten se on vaikuttanut näihin, poikaan ja isoäitiin. Vaikka kyllä se tästäkin tulee selville. Pakko lainata tästä tuo loppu:

Poika tietää, ettei nyt puhuta vedenhausta ja hän tahtoo luvata, ettei lähde, mutta kettu hänen sydämessään on levoton ja metsä ja virvatulet kutsuvat häntä joka ilta. Eikä hän jonain aamuna enää palaa.

Kaikki tässä tekstissä on aivan ihastuttavaa, mutta pidän eniten juuri tästä. Levoton kettu pojan sydämessä, metsän ja virvatulten huhuilu. Todella nätti mielikuva ja loistava lopetus tälle tekstille. Se toimii myös hyvin yhteenvetona, summaa aikalailla koko tekstin tunnelman. Kiitos tästä lukunautinnosta ♥

[Avaruuspiraatti]

Tässä on ihana tunnelma ja onnistunut rytmi. Pystyin tosi hyvin visualisoimaan kaiken tapahtuvan ja olit maalannut tähän kyllä ihanat maisemat <3 Loppu oli alakuloinen: vanha muori yksin mökissään ja poika, jonka sydän halajaa kaikesta huolimatta metsiin. Olisi epäreilua pyytää poikaa olemaan huomioimatta sitä vapauden kaipuuta, joka siihen eläimellisyyteen luultavasti liittyy. Toisaalta vanha muorikaan ei taida kauaa jaksaa yksinään tuolla mökissä. Hänen pyynnöstä huokui minusta niin kova epätoivo.

Tosi kaunis tunnelmapätkä, kiitos!

[jossujb]

Mulla meni jotenkin tämän kommentoiminen elävässä elämässä jotenkin puihin. Minulle oli vain hankala saada ajatuksia puettua sanoiksi, sitä paitsi, eihän näin kaunis luontokuvaus mitään sanoja tarvitsekaan.

Muodonmuutos tosiaan mielenkiintoinen aihe, mieleeni tulvi useita esimerkkeja erilaisista mytologioista. Huldra nyt erityisesti, josta lauletaan Hedningarnan laulussa Räven. Suosittelen ihan noin niin kuin sisällön kannalta, vaikka en tiedä kuinka paljon välität etnofolkista xD Toinen esimerkki, mikä minulle juuri naisesta joka muottaa muotoa, tuli mieleen, oli ehkä kaikkien aikojen paras suomalainen elokuva Valkoinen peura. Siinä Pirita ottaa peuran muodon koston ja mustasukkaisuuden tähden, että siinä mielessä sinun tarinasi muodonmuuttajalla ei liene pahoja ajatuksia. Muodonmuutos vain ylipäätänsä aiheena on tulkinnanvarainen. Onko metsään karkaaminen hyvä asia? Onko pojan kaipuu pois mummon luota jotain mitä minun pitäisi toivoa vai pelätä? Tarina ei tätä asiaa valaise, vaan jättää lukijan pienen epävarmuuden päälle. Se on minusta tosi hienoa.

Tuskin minun tarvitsee luotokuvauksesta sanoa enempää. Et ainoastaan maalannut maisemaa, vaan hyvin konkreettisesti toit sen liki. Pysähdyttävää. Kiitos tästä.

jjb

[Hazyel]

Vaihdokkaista heippa! Tykkään kovasti kettupojista ja ketuista noin ylipäätään, joten olipa kiva saada tällainen teksti! :3

Rakastan tässä tekstissä tuollaisia kauniin runoilevia kuvailuja, kuten esimerkiksi tuulen juoksemista vehnäpellon läpi tai raidoittaa metsän pohjan. Tykkään tällaisista runollisista jutuista ja ne sai tekstiin heti alkuun aikaan kivan ja vähän rauhallisen ja taianomaisen tunnelman!

Varsinkin alkupuolella mainitaan kuitenkin hyvin usein sana vehnä - olen sitä mieltä että toisto on joskus hyvä juttu ja toimiva tehokeino, mutta tässä tuntuu että sitä on vain liikaa. Osan turhista vehnä-sanoista olisi voinut korvata esimerkiksi ihan vain sanomalla pelto. Myös haltijapuun kohdalla oli vähän toistoa, mutta se ei ollut häiritsevää kun sitä ei ollut niin paljon. Huomasin myös että olit peräkkäin aloittanut kaksi lausetta sanalla sitten. Varsinkin kahden peräkkäisen lauseen kohdalla se ei enää tunnu kovin sujuvalta vaan vähän stoppaa tekstiä. Olen itse saanut joskus neuvon pyrkiä mahdollisuuksien mukaan aina välttämään virkkeen aloittamista tuolla sanalla, ja jos huomaan yrittäväni aloittaa lauseen sillä, niin yritän aina keksiä jonkin muun sanan. Olen huomannut että tekstistä tulee siten paljon monimuotoisampaa, kun joutuu keksimään muita sen paikalle sopivia sanoja tai lauseenaloituksia, joten kehotan kokeilemaan!

“Anteeksi”, poika vastaa, sillä siinä, missä äsken oli kettu, on nyt nuori poika, joka katsoo lattiaa.

Tykkään tästä kohdasta paljon! En tiedä miksi, mutta jokin tässä "sillä siinä" lauserakenteessa viehättää aivosolujani ja rakastan sitä!

Tämän tekstin tunnelma oli ihanan unen- ja taianomainen, ja se tunnelma kulki koko tekstin läpi. Tykkäsin myös loppukaneetista, jossa poika ei voi luvata, ettei koskaan lähtisi, sillä metsä ja virvatulet kutsuvat häntä. Tämä oli ihana teksti, kiitän sillä pidin tästä kovasti, etenkin tekstin tunnelmasta <3

[Sokerisiipi]

Tällä on aivan ihana nimi! Luontokuvauksesi olivat kauniita, aistikkaita ja tunnelmallisia. Sisäinen ristiriita ihmisen luonnon ja ketun välillä oli aito ja koskettava. Panee kyllä miettimään, että mikä kotona on ajanut ensin äidin, ja nyt vielä pojankin metsään. Isoäiti ei ainakaan vaikuttanut järin helpolta tai pidettävältä ihmiseltä.

Ihana luonnon hehkua tunnelmoiva pätkä, kiitän!

[marieophelia]

Sun listauksestasi löytyy toinen toistaan kiehtovampia tekstejä! Tässä oli samanlaista satumaisuutta kuin vaikkapa Tuulee pohjoisesta -tarinasta, mutta kuitenkin jälleen täysin uudenlainen maailma.

Pidän siitä, että olet jättänyt lukijalle vapautta tulkita tekstiä ja hahmojen suhteita. Minusta isoäiti ei päällisin puolin vaikuta kovin kamalalta, mutta jollain lailla silti tuntuu, ettei pojalla ole ihan hyvä olla hänen kanssaan. En osaa ihan sanoa, mistä sellainen tunne tulee. Ehkä isoäiti on liian takertuvainen..? Toki poika tietysti kaipaa äitiään ja tuntee itsensä vapaammaksi kettumuodossa, mutta jotenkin tuntuu, että isoäiti myös osaltaan ajaa häntä pois, niin kuin jokin on ajanut äidinkin elämään kettuna. Jäin myös miettimään, tapaako poika äitiään kettumuodossa vai näkeekö vain hänet jossain kauempana.

Kettu katselee avautuvaa näkymää hetken. Sitten se vilkaisee taakseen, taittuneita viljankorsia, metsää täynnä vanhoja puita. Sitten se kääntää katseensa jälleen mereen ja pieneen mökkiin.

Kettu pinkaisee jälleen juoksuun. Se jatkaa koko matkan mökille asti. Lähempää näkee, että mökki on ränsistynyt aikojen saatossa, merituulten puhaltaessa. Se on kallistunut hieman sisämaahan päin ja osa kattolaudoista repsottaa. Ovi on raollaan ja kettu pujahtaa sisälle.

Kun olin lukenut tarinan loppuun, tajusin, että tässä kohtaa jo näytettiin, että kettupoika ei välttämättä haluaisi muuttaa muotoaan takaisin ihmiseksi, vaan hapuilee hetken kahden elämänsä rajalla. Muutenkin olit hienosti kirjoittanut tämän niin, että kettuna poika tuntui olevan yhtä metsän ja maiseman kanssa, sitten taas ihmisenä hän tuntui olevan irrallisempi ympäristöstään.

Hieno tarina, kiitokset!<3