Nimi: Työnsä orja
Kirjoittaja: Seila
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama, arkinen kauhu
Haasteet: Karmiva arki,
Originaalikiipeily (sanalla 86. Epätoivo)
A/N: Näin viime tingassa raapustelin rennolla otteella tämmöisen Karmiva arki haasteeseen.
Työnsä orja
Työpäivä oli ollut loputon, ainakin siltä se minusta tuntui. Oli ollut niin monia asiakaskäyntejä, oli pitänyt soittaa ambulanssi, oli pitänyt kirjata ihan hirvittävästi. Odotin malttamattomana, että kello löisi kolme ja saisin lähteä kotiin viettämään viikonloppua. Haaveilin ajavani ravintolan kautta, hakevani mukaan jonkin hyvän hampurilaisaterian. Voisinpa käydä myös ostamassa irtokarkkeja, ne olivat sentään taas tarjouksessa. Ei varmasti yksi kylmä siiderikään olisi pahitteeksi.
Kun kello viimein tuli pykälään, olin jo vaihtanut työvaatteet pois. Heitin repun olalleni ja toivotin kaikille hyvät viikonloput. Olin kahden oven päässä vapaasta ja marssin ne innokkaasti ulos aurinkoiseen iltapäivään. Paitsi etten marssinutkaan. Ensimmäisen oven jälkeen pääsin aulatilaan, mutta toisen jälkeen eteeni ei avautunutkaan parkkipaikka kuten olisi pitänyt. Tuijotin toimistotilamme eteistä.
Mitä ihmettä? Olinko vahingossa kääntynyt ja yrittänyt mennä takaisin työpaikalle?
Hämmentyneenä suljin oven ja hengähdin pari kertaa. Okei, olin varmasti vain paiskinut liikaa töitä ja näin jotain harhoja. Olin kyllä nukkunutkin turhan vähän viime öinä. Tartuin uudestaan kahvaan ja työnsin oven auki. Kurtistin kulmiani, nyt vähän ärsyyntyneenä. Missä helvetissä meidän parkkipaikkamme oli? Missä oli aurinko ja ulkoilma?
Suljin oven ja palasin toiselle ovelle, josta pääsi toimistoomme avaimella. Astelin sisään ja taputin ensimmäistä vastaantulevaa työkaveriani olkapäähän.
”Ai moi”, Venla sanoi ja katseli minua kummastuneena. ”Luulin että lähdit jo viikonlopun viettoon.”
”Niin yritinkin”, sanoin hieman naurahtaen, ”mutta tuli ongelmia. Tulisitko käymään ulkona?”
”Onko sinun autossasi jotain vikaa? Minä en tiedä mitään autoista.”
”Ei, ei mitään sellaista. Jos nyt vain tulet, ihan hetkeksi.”
Venla suostui. Menimme yhtä matkaa rakennuksen aulaan ja annoin sitten Venlan avata ulko-oven. Sama tapahtui jälleen. Toimistotilamme, ei autoja, ei parkkipaikkaa, ei luontoa. Venla ei tästä hämmentynyt vaan asteli sisään kuin mikään ei olisi ollut vialla. Minä menin perässä enkä voinut käsittää.
”Toivottavasti saat sen autosi toimimaan pian”, Venla tuumasi enkä minä yhtään ymmärtänyt.
”Siis mitä?”
”Kannattaa soittaa korjaamolle heti, että saat sen pian korjattavaksi. Onneksi tästä menee busseja, niin pääset kotiin.”
”Mutta… eihän me käyty ulkona”, sanoin, ääneni hiljeten sana sanalta. Venla loi minuun oudoksuvan katseen, mutta nauroi sitten.
”Sinä olet kyllä niin vapaan tarpeessa. Menepä sitten. Nähdään maanantaina!”
Venla marssi pois luotani. Jäin tuijottamaan hänen peräänsä tyystin hämilläni. Emme me olleet käyneet ulkona. Saatoin vannoa sen. Emme me olleet nähneet autoani, emme tunteneet tuulenvirettä iholla tai siristelleet silmiämme auringossa. Me olimme astuneet täältä aulaan ja sitten taas tänne. Mikä helvetin sairas vitsi tämä oli olevinaan?
Yritin taas lähteä, mutta sama toistui uudestaan ja uudestaan. Pääsin aulaan, mutta ulko-ovi ei sallinut minua pihalle. Se vei minut aina takaisin toimistoon, yritin sitten kuinka monta kertaa tahansa. Olinko nyt oikeasti tullut hulluksi? Ehkä olin altistunut jollekin lääkeaineelle tai kemikaalille ja näin harhoja. Ehkä haahuilin oikeasti jossain puistossa ja vain luulin olevani edelleen töissä. Tai ehkä tämä olikin unta. Ei tässä ollut mitään järkeä!
Lopulta yrittäminen vei voimani ja turhauduin. Istuin aulan lattialle ja nojasin seinään. Kyyneleet kuumottelivat silmissäni, ja sydän hakkasi rinnassani levottomasti. En voinut uskoa olevani jumissa töissä. Täältä ei ollut edes muuta uloskäyntiä! Hautasin kasvot käsiini ja olin murtua, kun sain idean.
Palasin toimistoon, siihen varmasti oikeaan, johon pääsi vain avaimilla. Etsiydyin taukotilaamme, jossa Venla istui juomassa kahvia. Hän vilkaisi kelloa seinällä, sitten minua ja rypisti otsaansa.
”Vieläkö sinä olet täällä?”
En sanonut mitään. Tartuin tuoliin pöydän ääressä ja iskin sillä huoneen ainoaa ikkunaa. Venla kiljui, ja minä hakkasin lasia, kunnes se viimein petti. Kiipesin ikkuna-aukkoon ja iloitsin jo vapaudestani.
Kun jalkani osuivat maahan, kuului tömähdys. En nähnyt taivasta, en kirkasta aurinkoa. Venla istui pöydän ääressä ja joi kahvia. Hän vilkaisi kelloa seinällä, sitten minua ja rypisti otsaansa. Ikkuna huoneessa oli ehjä.
”Vieläkö sinä olet täällä?”
En vastannut mitään. Rojahdin lattialle ja murruin viimein. En ikinä uskonut pääseväni kotiin.