Vertauskuvallinen vasara
ikäraja: K-11 (kielenkäytöstä)
paritukset: Määttä/Möttönen, Pate/Pena
disclaimer: Pate, Pena ja ihku Möttönen ovat Beyondin käsialaa <3
A/N: Jos ei ole lukenut Beyondin Tappavaa nuhakuumetta sekä mun aiempia VMP-pläjäyksiä, tästä tuskin saa irti yhtään mitään. En kyllä tiedä, saako siltikään, koska tämä tuli kirjoitettua lähinnä terapiaksi, on taas ollut vähän painimista kirjoittamisongelmien kanssa
Osallistuu Älyttömät otsikot -haasteen neloskierrokselle. Tekstin ideasta jälleen kerran kiitokset aina yhtä loistavalle wishbonelle.
Määtän olisi pitänyt arvata, että niin ärsyttävänä alkanut päivä toisi mukanaan aimo annoksen paskaa. Ja siis sellaista paskaa, jonka laatua ei edes voisi etukäteen ennakoida; sellaista vitun käsittämätöntä paskaa.
Virtasen Pate ja hänen alati uliseva poikaystävänsä olivat viimein tulleet siihen tulokseen, että pidempi hermoloma mielenterveysalan ammattilaisten hellässä huomassa olisi enemmän kuin vain tarpeen. Määttä ajatteli vaistomaisesti, että ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen olisi mitä mainiointa, mikäli ne imbesillit sidottaisiin pakkopaitoihin koko loppuiäkseen, mutta koska realistisesti ajatellen sellainen tuntui hieman liioittelulta, hän päätyi toivomaan idioottien maailmanpelastusuran muuttuvan lomailun ja lääkityksen myötä ainoastaan osa-aikatyöksi. Sellainen voisi jopa toteutua.
Tämän mainitun loman pituus ei vielä ollut tiedossa, mutta ihan mistään parin kuukauden keikasta ei ollut kyse. Patea ja Penaa tuuraavilla Määtällä ja Möttösellä olisi siis edessään pitkä komennus. Missio, suorastaan, jos nyt eeppiseksi haluaa heittäytyä. Määttä ei halunnut.
Vai halusiko ehkä sittenkin?
Hän oli tottunut toppuuttelemaan itsestään liikaa luulevien harjoittelijanplanttujen suuruudenhulluja visioita, nauramaan räkäisesti ylitsevuotavaiselle melodramatiikalle ja muistuttamaan, että vittu sijaisia tässä oltiin, ei mitään sen ihmeellisempää. Jos nyt oikein valovoimaisia tyyppejä pääsi tuuraamaan, niin totta kai hommat tuli hoitaa sen mukaisesti, mutta ei siitä siltikään tarvinnut kaivaa elämää suurempia merkityksiä tai tehdä joka vitun aivastuksesta jotain musikaalinumeroa. Lopulta tässä kaikessa oli kyse ihan vain elannon tienaamisesta, arkisesta aherruksesta. Ja piste. Näin oli ollut jo kauan.
Nyt kuitenkin katsellessaan tilataksiin vastapäätä istuutuvia urpoja sankareita Määtän sisikuntaa vihlaisi ikävästi. Kaikilla muilla kuviot olivat jättimäisiä, veri ja kyyneleet virtasivat, sydän pakahtui tunteiden heitellessä ääripäästä toiseen ja valaistumisen hetketkin koettiin niin perkeleen ravisuttavina, että oivallusten oli helppoa kuvitella iskeneen salamana päähän suoraan taivaasta. Määttä sen sijaan ei saanut puserrettua itsestään ulos edes sitä kuuluisaa yksinäistä kyyneltä ja päivät tuntuivat koostuvan lähinnä sellaisista asioista kuin kahvinkeitto, pyykinpesu sekä työpaikan tympeät pikkuskismat. Ihan hilpeitä tapauksiahan jotkut niistä olivat, mutta minkäänmoiseksi eeppistelyksi ei niistä ollut.
Ehkä Määtästä ei vain ollut megalomaalisiin tarinoihin. Ehkä hänet oli tehty vaimeammaksi taustavaikuttajaksi. Ei sellaisessakaan mitään vikaa ollut.
Mutta mitä enemmän Määttä asiaa ajatteli, sitä hölmömmältä paradoksilta moinen alkoi kuulostaa. Hän oli kuitenkin ollut jo useamman kyhäelmän keskushahmo, luonnetta ja leimallista itseilmaisua piisasi kuin pienessä pitäjässä (tai niin hän ainakin halusi ajatella), ja tietty määrittelemättömyyden ja mystisyyden huntu verhosi häntä edelleen. Kun kaiken sen päälle lisättiin vielä se, että hän heilasteli maailmankaikkeuden kuumimman miehen kanssa, niin kyllä siitä nyt saatana luulisi jotain edes semisti eeppistä irtoavan.
Tai no, ehkei Möttönen nyt sentään ihan koko maailmankaikkeuden kuumin ollut. Ainoastaan pohjoisen pallonpuoliskon. Tai Varamiespalvelun, se nyt ainakin olisi ihan kohtuullinen luonnehdinta.
Ei perkele.
“Vittu mitä paskaa”, Määttä sihahti vaistomaisesti. Möttönen hänen vierellään kohotti kysyvästi kulmaansa, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun viiden kilometrin tuntivauhdilla eteenpäin mateleva tilataksi tuntui kevyesti törmäävän johonkin ja luisui sitten Varamiespalvelun pihatieltä ojanpenkalle.
“Vasara tänne!” turvavöitään pois tempova Pate alkoi välittömästi karjua. “Äkkiä, ikkuna täytyy rikkoa! Tämä autohan räjähtää!”
“Noh, noh, tuskin tässä nyt mitään hätää on, moottorikin sammui jo”, Möttönen yritti rauhoitella, mutta Pate ei kuunnellut, jatkoi vain sen toitottamista, kuinka viimeiset hetket olivat lähellä. Pena itki hänen vieressään pitkin, kärsivin nyyhkäyksin.
“Pate, pitele minusta kiinni”, hän uikutti niin kauniisti ja hauraasti kuin vain heiveröisiltä pikku keuhkoiltaan kykeni. Penan alahuuli värisi traagisesti. Määttä peitti vaistomaisesti silmänsä, ei tällaista kestänyt katsoa. Olisi pitänyt arvata, että näiden torvien saattaminen oli varma tie tuhoon, joskaan ei kuitenkaan lainkaan sellaiseen kuin Pate ilmeisesti kuvitteli.
“HERRAJUMALA BENSAT VUOTAVAT SISÄÄN ASTI!”
“Voi, se on vain minun Batteryni”, kuljettaja sanoi anteeksipyytelevään sävyyn ja nosti kumolleen kaatuneen tölkin, josta kullankellertävä neste valui kohti Paten jalkoja. Penan itku yltyi hillittömäksi. Paten kuumeiset lupaukset pelastaa hänet tuntuivat kaikuvan kuuroille korville. Määttä ei edes halunnut ymmärtää, miten tällaiseen paniikkiin ja totaalisen hävityksen tunnelmiin oli ehditty jo nyt, ajomatkahan ei ollut vielä edes varsinaisesti alkanut.
“Ja ei tosiaan mitään hätää”, kuljettaja jatkoi yrittäen samalla käynnistää autoa uudelleen. “Se oli vain villiintynyt sivujuoni, jonka onnistuin melkein kokonaan väistämään, ainoastaan vähän hipaisimme sen häntää.”
Villiintynyt sivujuoni?
Hetkinen nyt.
Määttä avasi turvavyönsä ja vääntäytyi kuskin viereiselle penkille.
“Jumalauta,
sinä!” hän rääkäisi nähdessään ficcarin puristamassa rattia rystyset valkeina, jalka kytkintä ponnettomasti polkien. “Olisi pitänyt tajuta sinulla kusisella ruojalla olevan näppinsä pelissä jo siinä vaiheessa, kun ajattelin Möttöstä maailmankaikkeuden kuumimmaksi hepuksi!”
“Ajattelitko todella?” Möttönen kysyi ilahtuneena, mutta Määttä päätti juuri nyt olla puuttumatta siihen. Tässä oli tärkeämpikin kana kynittävänä. Pate jatkoi sankarillista älämölöään edelleen, nyt sentään jo sitä Penaa käsivarsillaan heijaten. He selvästi valmistautuvat kuolemaan, yhteinen hautapaikka ja Isä meidän oli jo mainittu.
“Mikset sinä ikinä kirjoita minulle eeppisiä seikkailuja?” Määttä tivasi ficcarilta. Tämä ei vastannut mitään, tuijotti vain typertyneenä käsiään. Määttä tarttui mokomaa onnetonta tuhertelijaa paidan rinnuksista ja ravisteli. “Maailma on täynnä suuria tarinoita, nytkin kyydissä on tuplaten saatanallisia draamalaamoja, vittu eteemme juuri änki villiintynyt sivujuoni ja
sinä vittu väistit! Mikä perkele sinun ongelmasi oikein on?! Pelkästä puuronsyömisestäkö sinä tahdot kirjoittaa?”
“No en”, ficcari sai viimein mutistua. “Minä vain... tai siis... Kun se oli tosi eeppinen sivujuoni. Siis tosi,
tosi eeppinen.”
“Ja mikäs vika sellaisessa sitten mukamas on, häh?”
“Pelkään, että se soveltuisi paremmin Patelle ja Penalle. Enkä minä halua kirjoittaa heistä.”
Määttä tuijotti hetken aikaa luomisen tuskissaan vääntelehtivää ficcaria. Jokin lämmin läikähti hänen sisällään. Sitten hän tarttui ficcaria nutturasta ja kumautti tämän pään rattia vasten.
“Vitun idiootti. Kyllä muutkin kuin nuo Urpo ja Turpo voivat luovia halki suunnattomien koettelemusten, pohtia elämän ja kuoleman kysymyksiä, tuntea syvästi ja ties vittu mitä kaikkea muuta. Sen kun vain annat mennä. Ihan koko ajan nyt ei tietenkään tarvitse korkeimmilla huipuilla liidellä tai syvimmissä syövereissä rämpiä, sen minä jätän oikein mielelläni noille nuijille, mutta ethän sinä nyt saatana voi draamaa kirjoittaa ilman sitä vitun draamaa!”
“Olet oikeassa.”
“Tietysti olen.”
“Se on vain niin vaikeaa. Pelkään tekeväni jotain kornia.”
“No voi kyynel, ihan tässä silmäkulma kostuu.”
“Määttä taitaa yrittää tässä sanoa, että eihän sen helppoa kuulukaan olla”, Möttönen pisti väliin. “Kuitenkin jos nyt vertaat meitä Pateen ja Penaan, niin varmasti ymmärrät itsekin, että tämän alituisen ironisen itsetietoisuuden sekä täydellä liekillä tapahtuvan heittäytymisen väliin mahtuu hyvin paljon muitakin sävyjä.”
“Joo, ainakin viisikymmentä sävyä harmaata”, ficcari murjaisi. Möttösen kasvot synkkenivät.
“Teeskentelen, etten kuullut tuota. Kovia ylilyöntejä tietysti soisi vältettävän, mutta jatkuva kiihkeiden käännekohtien vältteleminen on aivan yhtä tyylitöntä sekin. Tuskin itsekään nautit teoksista, jossa kaikki on poljettu tasapaksuksi, latteaksi massaksi.”
Ficcari pudisti päätään. Pate yritti edelleen parkuvan siippansa lohduttelun lomasta huudella, keiden oikeuksia nyt oikein poljettiin, hän kyllä ottaisi asian hoitaakseen mikäli vain hengissä selviäisi, mutta kukaan ei vastannut hänelle. Sen sijaan Penan vollotus kohosi toiseen oktaaviin hänen ymmärtäessään jälleen kerran, ettei Paten koko universumi pyörinyt ainoastaan sydänkäpysensä ympärillä — Pena teki kuolemaa, eikä Pate edes välittänyt.
“Tiedättekö, sillä ikkunan rikkomiseen tarkoitetulla vasaralla olisi kyllä nyt töitä; noilta pölvästeiltä pitäisi kumauttaa taju kankaalle, eivät ne tuosta muuten ikinä tokene.”
“Ei täällä ole sellaista”, ficcari kuiskasi tukahtuneesti. “Jätin sen varusteluista pois, sillä en uskonut mitään dramaattisia käänteitä tapahtuvan.”
“Ei vittu, nyt saa luvan riittää tämä perseily”, Määttä tuumasi, ja löi niin Patelta, Penalta kuin ficcariltakin maailman pimeäksi jollakin, joka ei varmastikaan ollut mikään oikea työkalu, mutta kelpasi siinä tilanteessa toimittamaan ainakin noin vertauskuvallisesti vasaran virkaa.
Kun ficcari sitten myöhemmin palasi tajuihinsa, auto oli jo liikkeellä. Huimasi. Oksettikin kai. Hänen jalkansa oli sidottu mustalla solmiolla ja suu suljettu jeesusteipin palasella, ranteissa killuivat käsiraudat. Hän lojui tilataksin takaosassa.
Auton toinen kylki oli painunut sisään niin rajusti, että siihen oli olettavasti törmännyt villiintynyt sivujuoni jos toinenkin.
Patea ja Penaa ei näkynyt missään.
Möttönen ajoi. Ficcarin sydän alkoi välittömästi takoa ihastuksesta. Määttä oli nostanut jalkansa pelkääjänpaikalla hanskalokeron päälle, ja vaikka kokonaan itse luomaansa hahmoon ihastuminen olikin aika perkeleen noloa, ficcarin sydän pääsi takomisessaan ihan uudelle asteelle. Se ei poistanut huimausta ja oksetusta mihinkään.
“Toivottavasti et pahastu, mutta me jatkamme puikoissa nyt tästä eteenpäin”, Möttönen huikkasi ficcarille kiihdyttäessään auton vauhtia entisestään. “Sinun ei tarvitse enää huolehtia mistään, me kyllä hoidamme hommat; sinun tarvitsee vain pitää mielesi avoimena ja kirjoittaa.”
“Mmmuuupphhhmm”, ficcari huomautti jesarin takaa.
“Jossain siellä penkin alla pitäisi olla läppäri. Käsiraudoissa kyllä kykenee naputtelemaan.”
“Ja mistähän vitusta sinä sen tiedät?” Määttä hymähti. “Kokemuksesta, vai?”
“Ehkä”, Möttönen vastasi myhäillen. “Olisiko sellainen sitten mielestäsi tarpeeksi rajua ja eeppistä?”
“Ainakin se kuulostaa vitun hyvältä”, Määttä vastasi ja nojautui suutelemaan Möttöstä niin tulisesti, että se oli jo omalla tavallan varsin eeppistä sekin.
