Title: Emme pääty koskaan
Author: Jillian
Fandom: Harry Potter
Genre: Femslash, angst, romance
Pairing: Alice/Andromeda
Rating: K-11 //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Summary: Mutta pyöreästä tulee terävää lakanoissa, päällä alla välissä, kun kädet laveeravat iholle uuden maalipeitteen himosta ja suudelmista, ja vaikka se kaikki on kapinaa typeriä sääntöjä vastaan, eivät he voi olla ajattelematta taivasta väristessään nautinnosta toisiaan vasten.
Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, en saa tämän ficin kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Beta: -
Words: ~ 300
Tense: Preesens.
Status: Oneshot, valmis.
A/N: Koko ficci lähti liikkeelle siitä, kun menin osallistumaan Rarehaasteeseen. Sain parituksen, loppu oli vain omissa käsissäni. Olen aina halunnut kirjoittaa herkänkauniin femslash-ficin, joten tähän tarjoutui nyt loistava mahdollisuus. En tosin tiedä miten herkänkaunis tämä on, näin lyhyessä tekstissä tuskin ehtii tapahtua mitään kovin herkkää, mutta no, yrityshän sekin.
*
Andromeda on tähti. Tähti, joka osaa valaista pimeyttä ja antaa toivoa, joka osaa hengittää ja tuntua niin kipeän aidolta, että Alice ei voi muuta kuin sulkea silmänsä ja unohtaa nykyhetken. Todellisuus on kovin ruma, liian kaamea ja raadollinen. Äiti on aina sanonut Alicelle, että vain naisen ja miehen välinen rakkaus on aitoa, että muu on pelkkää teeskentelyä ja himoa, tunteiden perustumista väärille asioille. Ja siksi Alice kapinoi, leikkaa hiuksensa mahdollisimman lyhyiksi ja alkaa liikkua Andromedan seurassa; kauniin puhdasverisen tytön seurassa, joka ei ole niin kopea kuin hänen siskonsa muttei silti niin nöyrä että viitsisi kumartaa muiden sääntöjä.
He kummatkin vihaavat sitä tapaa jolla heidän vanhempansa yrittävät pakottaa heidät tiettyyn muottiin tajuamatta, että sydämen muotoisesta ei voi tehdä tähteä, että pyöreistä reunoista on mahdotonta teroittaa teräviä. He kapinoivat, nousevat yhteiseksi rintamaksi; Andromeda nostaa tunneilla hamettaan niin ylös että Alicen keuhkot surkastuvat ihastuksesta; se on vain heidän välinen rituaali. Kerran Alice painaa Andromedan seinää vasten välitunnilla ja Meda hymyilee vinosti tietäen, että he ovat olleet matkalla tuhoon jo pidempään kuin siitä lähtien kun Alicen hennosti värisevä käsi uskaltaa silittää hänen rintaansa.
Mutta pyöreästä tulee terävää lakanoissa, päällä alla välissä, kun kädet laveeravat iholle uuden maalipeitteen himosta ja suudelmista, ja vaikka se kaikki on kapinaa typeriä sääntöjä vastaan, eivät he voi olla ajattelematta taivasta väristessään nautinnosta toisiaan vasten.
Vuodet karkaavat käsistä liian nopeasti ja kerran Andromeda kuulee että Alicella ei ole enää järkeä, että se elämän kipinä, jota he kumpikin käyttivät ravintonaan, on sammutettu. Andromedalla ei ole enää sukua, ei juuria, ei mitään muuta mikä pitäisi hänet aloillaan paitsi Ted ja hänen pieni tyttönsä, joka painaa kasvonsa lasiin Pyhässä Mungossa ja katselee, miten hänen äitinsä murtuu Alicen elottomien silmien edessä.
”Kaikki kaunis päättyy joskus, niin sinä minulle sanoit”, Andromeda kuiskaa ja suutelee Alicen otsaa, ehkä viimeisen kerran.
”Mutta me emme pääty koskaan.”