Title: Momento Divino - Biblioteca
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Moonlight Lovers
Pairing: Raphaël/Vladimir
Genre: Drama, hienovarainen romance
Rating: S
Disclaimer: Peli ja hahmot kuuluvat ChiNoMikolle ja Beemooville. Minulle ei tietenkään ole annettu mitään siitä hyvästä, että tämän kirjoitin, kunhan vain itseäni viihdytän.
Summary: ”Vladimir, lukisitko minulle jotain?”A/N: Osallistuu haasteisiin
Kielimuuri ja sen murtajat (kielinä ranska ja italia) sekä
Pelihaaste.
Siitä ei ole (ainakaan toistaiseksi) canontietoa, mitä kieltä Vladimir puhuu äidinkielenään, mutta ottaen huomioon hänen historiansa ja nimensä, olen aina mielessäni nähnyt hänet puhuvan sekä venäjää että saksaa (ja eiköhän unkariakin). Se sen sijaan on ihan canonia, että Raphaëlin äidinkieli on italia. Ja ranska sitten on tietty se kieli, mitä he puhuvat keskenään (ja muiden kartanossa asuvien kanssa).
Momento Divino - Biblioteca”Iltaa, Vladimir.”
Vaikka Raphaël ei voinutkaan nähdä, kuka kirjastoon astui, hän oli tunnistanut tulijan jo ennen kuin tämä oli ehtinyt edes sulkea ovea perässään. Hän erotti jokaisen kartanossa asuvan ominaishajun, askeleet ja aurat toisistaan vaikka unissaankin. Vampyyriksikin hänen aistinsa (menetettyä näköä lukuun ottamatta, tietenkin) olivat äärimmäisen tarkat.
”Iltaa, Raphaël”, Vladimir vastasi kohteliaasti toiselle. Tämä käänsi kasvonsa äänen suuntaan ja hymyili. ”Toivottavasti en liiaksi häiritse lukurauhaasi.”
Se oli täysin tarpeetonta kohteliaisuutta. Vladimir ja Raphaël olivat aina jakaneet kirjaston täydessä sopusoinnussa, eikä kumpikaan ollut koskaan häirinnyt toista edes läsnäolollaan. Vaikka kohtelias ja muodollinen käytös tulivat Vladimirilta suoraan selkärangasta, Raphaël osasi nähdä tämän huomaavaisuuden taaksekin.
”Et lainkaan.” Raphaël sulki lukemansa kirjan jättäen sormensa sen väliin, jottei kadottaisi sivuaan. ”Läsnäolosi on minulle vain ilo.”
Sanat kuumottivat Vladimirin rinnassa, mutta hän otti ne vastaan hymyillen. Oli kyllä toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei Raphaël voinut sitä hymyä nähdä, tämä aisti ja ymmärsi jo muutenkin välillä turhankin paljon.
”Mitä oikein luet?”
Vaikka Vladimir olikin ottanut vastuulleen sen, että kirjastossa riittäisi Raphaëlia varten luettavaa pistekirjoituksella, kirjojen hankkiminen lähikylästä oli delegoitu Béliathille, eikä Vladimir aina tiennyt, mitä tämä toi sieltä mukanaan. Vladimir toivoi, että olisi itse voinut joskus lähteä kylille ja ostaa Raphaëlille kirjan jos toisenkin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hän ei voinut olla ulkona edes iltaisin.
”Paljon melua tyhjästä”, Raphaël vastasi. ”Shakespearea”, hän lisäsi sitten, vaikka tiesikin Vladimirin kyllä tuntevan kyseisen näytelmän.
”En tiennytkään, että Béliath on tuonut sinulle myös Shakespearen näytelmiä”, Vladimir totesi.
”Hän on ollut varsin monipuolinen kirjavalinnoissaan”, toinen kertoi. ”Olen saanut lukea kirjoja sekä omalta ajaltani että viime vuosilta. Mitä itse ajattelit tänään lukea?”
”En vielä tiedä. Ajattelin aloittaa jonkin uuden kirjan, mutta en ole tehnyt päätöstäni.”
”Vladimir, lukisitko minulle jotain?”
Se oli kysymys, jota Vladimir ei ollut osannut odottaa. Hän oli olettanut sen illan etenevän kuten aina muulloinkin: hän valitsisi itselleenkin kirjan, ja he lukisivat kumpikin omiaan nauttien samalla toistensa äänettömästä läsnäolosta. Siinä mielikuvassa ei ollut tilaa ääneen lukemiselle.
”Voinhan minä toki lukea”, hän vastasi, ”mutta eikö sinulla juuri ollut
Paljon melua tyhjästä kesken?”
”Haluan vähän lepuuttaa sormiani”, Raphaël sanoi koukistaen niitä sormia, jotka eivät olleet jääneet kirjan kansien väliin. ”Lisäksi kuuntelisin ääntäsi varsin mielelläni.”
Vladimir ei vastannut moiseen mitenkään, kääntyi vain kirjahyllyn suuntaan häivähdys punaa poskillaan. Että Raphaël kehtasikin puhella moisia niinkin huolettomalla äänensävyllä! Hänen sanansa kuitenkin löysivät aina tiensä Vladimirin sydämeen, eikä tämä koskaan päästäisi niitä sieltä pakenemaan.
Vladimir keskittyi tutkailemaan suuren, tummapuisen hyllyn lukuisia kirjarivejä. Mitäköhän hän oikein valitsisi luettavaksi? Nyt kun hän ei enää lukisi vain itselleen, valinta tuntui monta kertaa tärkeämmältä.
”Onko sinulla toiveita?” hän kysyi sitten kallistaen päätään Raphaëlin suuntaan.
”Ei sitten lainkaan. Valitse sinä.”
Siitä vastauksesta ei ollut paljoakaan apua. Vladimir kääntyi takaisin kirjahyllyn pariin ja antoi katseensa kulkea pitkin kirjojen selkämyksiä edestakaisin, kunnes yksi kiinnitti hänen huomionsa. Hän ojensi kätensä ja veti kirjan kunnolla nähtäväkseen.
Vaikka suurin osa kartanon kirjaston kirjoista oli luonnollisestikin ranskaksi, tämä kyseinen teos oli kirjoitettu italiaksi. Vladimir ei itse osannut italiaa kuin hyvin vähän, mutta kieli oli juuri se, mikä oli kiinnittänyt hänen huomionsa itseensä kirjan kansissa. Raphaël kun oli kasvanut Perugian ja Firenzen syleilyssä ja puhui siten italiaa äidinkielenään. Keskenään he puhuivat normaalioloissa aina ranskaa, sillä se yhdisti paitsi heitä myös kartanon muita asukkaita, mutta nyt Vladimir alkoi miettiä, miten Raphaël mahtaisi suhtautua, jos hän lukisikin tälle kirjaa italiaksi. Vaikka hän ei kieltä itse ymmärtänytkään, hän tunsi sen ääntämyksen ja lukutavan, ja hänen löytämänsä kirja oli hänelle itselleenkin niin tuttu, että hän tietäisi lukemansa kertomuksen sisällön vieraallakin kielellä.
”Oletko löytänyt jotain?” Raphaël kysyi lempeän uteliaaseen sävyyn, juuri niin kuin vain Raphaël voi puhua.
”Luulen niin”, Vladimir vastasi.
”No, tule sitten tänne, viereeni”, Raphaël pyysi ja taputti keveästi vapaata sohvapaikkaa vieressään. Aiemmin lukemansa kirjan hän oli laskenut toisella puolellaan olevalle pöydälle.
Vladimir asteli kirjaston halki sohvan luo ja istui juuri siihen, missä Raphaëlin käsi oli hetki sitten ollut. Hän katsahti toisen vampyyrin kasvoja, joilla kareili hienovarainen, hyväntuulinen ja odottavakin hymy. Vladimir vastasi hymyyn kuin luonnostaan, ja hänestä tuntui, että Raphaël ymmärsi sen, vaikkei tämä hänen huuliaan voinutkaan nähdä. Sitten hän avasi kirjan ja selasi alkusivut läpi voidakseen aloittaa itse lukemisen.
”Nel mezzo del cammin di nostra vita, mi ritrovai per una selva oscura”, Vladimir aloitti,
”ché la diritta via era smarrita.”Hän kuuli viereltään pienen ilahtuneen henkäyksen.
”Divina Commedia”, Raphaël kuiskasi. ”Inferno.”
Ei Vladimir ollut muutakaan odottanut.
Tietenkin Raphaël tunnistaisi Danten Jumalaisen näytelmän välittömästi, koska niin tunnisti Vladimir itsekin (joskaan ei italiaksi, mutta ranskaksi, venäjäksi ja saksaksi kylläkin). Hän kuuli ilahtuneisuuden Raphaëlin äänessä, joskaan ei osannut sanoa, johtuiko se Jumalaisesta näytelmästä itsestään vai siitä, että hän luki sitä ääneen italiaksi. Se oli joka tapauksessa hänelle varsin mieluisa reaktio, ja niinpä hän jatkoi lukemista.
”Ahi quanto a dir qual era è cosa dura, esta selva selvaggia e aspra e forte, che nel pensier rinova la paura!”Raphaël ei sanonut enää mitään, mutta hymy hänen kasvoillaan syveni. Hän näytti suorastaan imevän itseensä jokaisen sanan, joka Vladimirin huulilta irtosi, talletti ne sydämeensä aivan niin kuin tämäkin oli tehnyt hänen sanoilleen. Raphaël todella nautti aina kuunnellessaan Vladimirin puhuvan, ja se, että tämän käyttämät sanat olivat italiaa, hyväili hänen sieluaan enemmän kuin olisi voinut ajatellakaan.
Vladimir keskittyi huolella lukemiseen, jotta varmasti ääntäisi jokaisen sanan oikeaoppisesti ja selkeästi, mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta Raphaëlin tyytyväinen ilme tai se, miten tämä oli laskenut kätensä hänen reidelleen. Ulkoisesti hän ei tehnyt elettäkään reagoidakseen moiseen kosketukseen, mutta olo rinnassa lämpeni entisestään. Se lämpö ulottui Vladimirin ääneen asti, minkä Raphaël tietenkin kuuli. Vastaavasti se ruokki lämpöistä tunnetta hänenkin rinnassaan.
Pitkään kului niin, kunnes lopulta Vladimir painautui aavistuksen verran lähemmäs Raphaëlia. Ele oli hienovarainen, niin kuin kaikki muutkin hellyydenosoitukset heidän välillään, mutta heidän lempensä ei tarvinnut enempää. Raphaël reagoi eleeseen liikahtamalla itsekin hieman lähemmäs ja kuljettamalla kättään verkkaisesti pitkin Vladimirin reittä. Teko sai hymyn Vladimirin kasvoilla syventymään.
Vaikka hän lukikin parhaillaan runoja Helvetistä ja tiesi, ettei vampyyrina pääsisi koskaan Taivaaseen, juuri siinä, aivan Raphaëlin vierellä, tämän käsi hänen reittään varovaisesti sivellen, oli hänen oma maanpäällinen paratiisinsa, jossa hän aikoisi ehdottomasti viettää koko ikuisen elämänsä. Se oli heidän oma kahdenkeskeinen jumalainen näytelmänsä, jota ei koskaan esitettäisi kenellekään muulle.
