Ikäraja: S
Tyylilaji: perhefluffy
Hahmot/paritus: Heikki/Kalevi + Niisku
Haasteet: Arkifest III, Spurttiraapale V ja Vuosi raapalehtien VII
A/N: Muistin vasta äsken spurtin, ja kirjoitin tällaisen pikaraapaleen. Seilalle kiitos miljööstä! :3
Leikki-ikää koko ikä
Olin hukannut Heikin kirjastoon, ja meillä oli pakollista menoa vartin päästä. Se idiootti ei vastannut puhelimeen eikä mulla ollut aavistustakaan, minne Heikki oli vaeltanut, vaikka oli luvannut kiltisti odottaa paikoillaan, kun me käytäisiin Niiskun kanssa lainaamassa varatut kirjat. Välillä musta tuntui, että mun piti kattoa kolmen lapsen perään, vaikka kahdessakin oli ihan tarpeeksi paljon duunia. Mun olisi pitänyt ottaa Heikki meidän mukaan. Tiesinhän mä, että kirjasto oli sille liian iso houkutus vastustettavaksi. Heikin oli aina aivan pakko päästä tutkimaan, selailemaan ja hypistelemään kaikkia värikkäitä ja kiinnostavia kirjoja, joihin se iski uteliaat silmänsä. Heikki sai välillä niin lapsellisia päähänpistoja, että mulla oli mennä järki.
”Isi on idiootti”, huokaisin Niiskulle, kun me käveltiin ympäri kirjastoa ja tähyiltiin Heikkiä. Sen hujopin luulisi näkyvän helposti, mutta tänään mikään ei ollut helppoa. Mun hermot alkoivat kiristyä. Me annettaisiin tosi hyvä ensivaikutelma kaikille päiväkodin työntekijöille, kun myöhästyttäisiin tältä tutustumiskäynniltä. Niisku ei ollut millänsäkään. Se taisi vain nauttia ylimääräisestä seikkailusta kirjaston suurilla käytävillä. Mä taas en nauttinut tästä ryntäilystä tippaakaan.
”Miksi?” Niisku ihmetteli.
”Koska se ei tee ikinä niinku sanotaan”, sanoin. ”Se on ihan varmasti unohtunut johonkin kirjaan eikä ees tajua, että meidän täytyisi olla jo ajamassa -”
”ISI!” Niisku hihkaisi ja pinkaisi toiselle puolelle kirjastoa. En tajua, miten se vaahtosammutin oli nähnyt Heikin, vaikka mä en nähnyt. Jotta en hukkaisi Niiskuakin, mä kiirehdin sen perään. Heikki tuli kuitenkin nopeasti mua vastaan tyytyväinen Niisku käsivarsillaan. Mulkoilin sitä. Kehtasikin vain saapastella paikalle noin ärtyneen näköisenä, vaikka kaikki tää ylimääräinen vetkutus oli Heikin syytä.
”Oon ettinyt teitä kahta joka paikasta”, Heikki huokaisi. ”Me myöhästytään.”
”Kenenköhän vika se on?” tuhahdin. ”Sä et pysynyt aloillasi.”
”Kävin vessassa”, Heikki sanoi, ”ja mä odotin, mutta teitä ei kuulunut.”
”Mikset sitten soittanut?”
”Soitinhan mä. Sä et vastannut.”
En uskonut sitä. Katsoin puhelintani ja huomasin, että siinä oli lentotila päällä. Todennäköinen syyllinen katsoi mua lempein, vakavin silmin Heikin sylistä.
”Iivari”, sanoin, ”ootko sä taas leikkinyt mun puhelimella?”
”Tosi kypsää syyttää pikkulasta, vaikka vika on ihan sun omassa kädettömyydessä”, Heikki tuhahti ja käveli mun ohitse. Katsoin suivaantuneena sen perään. ”Tuus jo sieltä jumittamasta. Meillä on kiire.”
Seurasin Heikkiä ja vannoin, etten ottaisi sitä mukaani enää mihinkään.
