Ficin nimi: Kelmit kahvilla
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Fandom: Uusi Sherlock (BBC), viittauksia Harry Potteriin
Paritukset: Sherlock/John, Mycroft/Lestrade, John & Lestrade
Summary: Eräänä sateisena iltapäivänä puuskupuh ja rohkelikko pohtivat, mitä tehdä jästipoikaystäviensä suhteen
A/N: Tämä on syntymäpäivälahjani Waulishille! Toiveissa mainittiin muun muassa nämä paritukset ja sitten maaginen realismi, mistä idea lähti. Ihanaa synttäriä ja toivottavasti viihdyt tekstin parissa!
John kääntyi pienelle sivukadulle ja päätyi suosikkileipomonsa eteen.
Oli sateinen iltapäivä ja leipomo oli täynnä kastuneita ja mutaisia ihmisiä, jotka etsivät lohtua suklaacroissanteista ja mantelileivoksista. John pujotteli mutkittelevan jonon läpi ja päätyi leipomon pikkuiseen kahvihuoneeseen, jossa muutama vanha lady joi teetä ja maisteli banaanikakkua.
Hän hivuttautui vanhan kaappikellon viereen, varmisti että se peitti hänet näkyvistä ja antoi sitten itsensä pudota seinän läpi.
Toisella puolella oli hiljaisempaa. Viistokujalla vallitsi usein erilainen sää kuin muualla Lontoossa, ja niin oli tälläkin kertaa: korkeista ikkunoista John pystyi näkemään, että taivas oli pilvinen mutta aurinko pilkahteli silti esiin. Taas kerran hän tunsi lievää katumusta siitä, että oli päätynyt jästien Lontooseen, mutta sitten hän muisti Sherlockin ja tunne hälveni kuin sadepilvet taivaalla.
Lestrade istui jo heidän tutussa nurkkapöydässään, kuppi mustaa kahvia edessään. Hän oli tilannut Johnillekin, oli jopa muistanut sokerit ja maidon.
John asteli puolityhjän kahvilan halki ja istui alas. “Oliko sinun vaikeaa lähteä?”
“Ei ollenkaan”, Lestrade vastasi ja sulki Päivän Profeetan jota oli selaillut odotellessaan. “Hiljainen päivä tänään. Vain yksi murha eikä sekään maaginen. Entä sinun?”
John pudisti päätään. “Sanoin Sherlockille, että lähden hakemaan croissantteja. Jos hän kysyy, sanon vain että leipomossa oli ruuhkaa. Mutta hänellä on uusi juttu kesken, voisin olla poissa vaikka viisi tuntia eikä hän tajuaisi mitään.”
“Niin, se Adlerin juttu.” Lestrade rummutti pöytää sormillaan. “Luuletko että…?”
“En”, John vastasi ja sekoitti sokeria kahviinsa.
“Kuulostat varmalta.”
“Minä olenkin varma. Tarkistin Tylypahkasta. Adler ei ole meikäläisiä.”
“No hyvä. Hän olisi taatusti ollut luihuinen.”
“Tupasyrjintää, Greg? Ihan oikeasti?”
“No joo, joo. Tiedänhän minä, että sinä ja Jones olitte hyviä kavereita. Puuskupuhit ja luihuiset ja niin edelleen. Mitä hänelle muuten kuuluu nykyään?”
“Hän tekee osa-aikaisesti opinto-ohjaajan töitä Tylypahkassa. Viihtyy kuulemma hyvin, vaikka vanhat pierut käyvätkin joskus hermoille.” John nojasi taaksepäin ja katseli Lestradea kriittisesti. “Mitä Mycroftille kuuluu?” hän kysyi.
Lestrade huokasi. “Hyvää. Tekee liikaa töitä. Sherlock?”
“Sama juttu.”
He istuivat hetken hiljaisuudessa, kahvejaan siemaillen. John pohti, uskaltaisiko viedä rasiallisen suklaasammakoita Sherlockille, mutta päätti sittenkin tyytyä pussilliseen hedelmäetanoita. Pitihän jopa hänen harvinaislaatuisen hajamielisen poikaystävänsä tietää, ettei makeisten ollut tarkoitus hyppiä seinille.
“Oletko sinä ajatellut-” Lestrade aloitti samaan aikaan kun John sanoi: “Minä en vielä-”
He kumpikin sulkivat suunsa ja istuivat hiljaa silmäillen synkeinä toisiaan. Lopulta Lestrade huokasi.
“Mycroft ei usko. Ei ennen kuin saa todisteita. Minun pitäisi viedä hänet Viistokujalle, että hän uskoisi.”
John kohautti olkiaan. “Sherlock ei ole sen helpompi, usko pois. Eilen minä tipautin teekannun lattialle, taioin sen ehjäksi ja leijutin takaisin hyllyyn. Hän ei silmäänsä räpäyttänyt, kysyi vain mitä teetä keitin.”
Lestrade huokaisi uudelleen. “Miten kaksi Englannin älykkäintä miestä voivatkin olla niin typeriä?”
“Älä minulta kysy”, John vastasi synkeänä. “Siitä puheen ollen, ettekö te ole vieläkään saaneet Moriartya kiinni?”
“Me painamme ylitöitä”, Lestrade vastasi kireästi. “Mutta mies on liukas kuin ankerias. Oppi ilmeisesti kuolonsyöjäsedältään tempun tai pari.” Hän vilkaisi Johnia. “Hän on muuten luihuinen.”
“Älä taas aloita”, John mutisi. “Ei meillä mene töissä sen paremmin. Minä olen tällä viikolla unhouttanut jo kuusi jästiä ja lähettänyt seitsemän teiniä ministeriön kuulusteltavaksi. Miten vaikeaa se taikasauvan pitäminen laukussa voi olla? Yksi heistä taikoi suoraan ikkunani alla!”
“Ja Sherlock edelleen luulee, että sinä kirjoitat blogia päivät pitkät”, Lestrade sanoi hekotellen. John hymähti.
“Ei siinä mitään ihmeellistä ole. Se mies on toivoton tietotekniikan kanssa. Ostin hänelle uuden älypuhelimen jouluksi, eikä hän vieläkään osaa lähettää ääniviestejä.”
“Ei Mycroft ole sen parempi. Minun piti jouluna lukea hänen uuden tietokoneensa ohjekirja alusta loppuun, ja minun pitäisi tietää niistä vielä vähemmän.”
John vain murahti osoittaakseen että kuunteli. Hän joi kahvinsa loppuun ja huokaisi, sulkien hetkeksi silmänsä. Päivät ministeriön palveluksessa olivat pitkiä, Sherlockin uusin juttu oli yllättävän työläs, ja illallistakin pitäisi taikoa vielä tänään…
Kirjaimellisesti.
“Kesään mennessä”, hän sanoi ja avasi silmänsä. “Me kerromme kesään mennessä.”
“Kesään mennessä”, Lestrade vahvisti. Hän hieraisi kasvojaan ja John näki vilauksen rohkelikkojen parhaimmasta etsijästä sitten Harry Potterin, mutta sitten näky peittyi uupuneen aurorin alle. “Minä lennätän Mycroftin vaikka kattoon, jos on pakko. Ehkä hän sitten uskoo.”
John hymähti ja nousi seisomaan. Yhteisistä kahvitteluhetkistä oli tullut nopeasti tapa, ja ne olivatkin tärkeä hengähdystauko muuten jästien ehdoilla eletyssä arjessa. John oli mielestään sopeutunut hyvin arkeen ilman taikaa (hän oli jopa oppinut käyttämään astianpesukonetta) mutta joskus oli helpottavaa mutista taika tai pari tarvitsematta huolehtia siitä, seisoiko Sherlock tai rouva Hudson hänen selkänsä takana.
Nyt hän oli kuitenkin enemmän kuin valmis palaamaan poikaystävänsä luo. Ehkä hänen pitäisikin kosia Viistokujalla: se voisi lieventää shokkia.
“Älä kosi Sherlockia Viistokujalla”, Lestrade sanoi kun he suuntasivat kohti salaista ovea, “hän ei koskaan pääsisi yli siitä.”
“Että minä inhoan, kun sinä käytät lukitilistä.”
Lestrade nauroi, ja sitten he astuivat takaisin sateiseen jästien Lontooseen.