Jäälautat | S | one shot

[Avaruuspiraatti]

Nimi: Jäälautat
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Tyylilaji: scifi-vivahteinen draama ja angst
Ikäraja: S

A/N: Omistan tämän Maissinaksulle, joka pyysi tätä uudestaan luettavaksi. Tulee lämmin olo, kun joku muistaa vanhoja tekstejäni ;; <3 Itse asiassa, tänään on kulunut päivälleen neljä vuotta, kun julkaisin tämän ensimmäisen kerran Finissä!! Hauska yhteensattuma Tälle tarinalle olen kirjoittanut myös jatko(esi)osan Sininen hetki, K-15.


Jäälautat


Tuuli puhaltaa pohjoisesta ja liikuttaa lahdella seilaavia jäälauttoja kohti laituria. Vastarannalla metsä kumartaa meille ja sitten tuulenpuuska riuhtoo hupun päästäsi. Nenänpääsi on punainen, pakkasen purema, ja huulesi halkeilevat.

"Sinun olisi pitänyt ottaa hattu mukaan", minä sanon ja nostan hupun takaisin pääsi suojaksi, mutta sinä et kiitä tai edes katso takaisin. Silmissäsi on tummansinistä pimeää – sellaista, joka upottaa eikä päästä takaisin pintaan – ja minä mietin, saanko sinusta enää koskaan kiinni.

"Lähdetään kohta takaisin", jatkan ja otan kädestäsi kiinni. Sormesi ovat kylmät ja laihat, kämmenselkäsi on kuivunut ja punaisen ihottuman peitossa. Se on vain aavistus, kun näen mustuneet verisuonesi ranteesi ihon läpi, mutta sekin on jo liikaa. Jäälautat iskevät väsyneesti toisiaan vasten, niiden reunat särkyvät, ja niin särkyy jokin minunkin sisälläni.

"Tulevatkohan Ne tänään?" kysyt ja näytät toiveikkaalta.

Nielaisen.

**

          Tik. Tak. Tik. Tak.


Kuinka kauan siitä on?


           Tik. Tak. Tik. Tak.


Tunti,
päivä,
viikko,
kuukausivuosivuosikymmen.


Sinä makaat sohvalla ja täriset. Olen sytyttänyt takkaan valkean ja käärinyt sinut kolmeen täkkiin, kuin pienen lapsen, ja silti sinä vapiset. Alan käydä epätoivoiseksi. Huuliesi railoissa on kuivunutta verta – raudanmakuista, tiedän – ja silmiesi alla on yötä tummemmat varjot.

En näe täkkien alle, mutta muistan, mitä ihosi alla luikertaa.


          Tik. Tak. Tik. Tak.


Ehkä tunti,
päivä,
viikko,
kuukausivuosivuosikymmen.


Yskit verta nyrkkiisi, ja minä ajattelen: Liian kauan. Ja liian pitkään vielä. Me elämme tyhjää tilaa tarinoiden välissä, enkä tiedä, kuinka kauan jaksan tätä enää.


          Tik. Tik. Tik.

**

"Tapa minut."

Mustat valtimot ja laskimot kiemurtelevat ihosi alla kuin puun juurakko. Ja samaan tapaan kuin juuret, ne imevät sinusta jotain, ja minä katson sinun kuopalle painuneita silmiäsi kauhuissani. Itken, koska en osaa muuta.

"Tapa minut”, sinä anelet.

Metsästysveitsi painaa kädessäni. En minä halua, en minä halua. Joskus minä vihasin sitä, että oli vain me kaksi. Minä ja sinä, sinä ja minä. Vihasin, ettei ollut muuta.

Nyt en halua muuta.

"Tapa minut, oo kiltti. Oo niin kiltti."

En minä haluaisi, en ihan oikeasti haluaisi.

"Kiltti."

Luoja armahda en minä halua en minä halua tätä en halua ole kiltti älä pakota en minä halua luoja armahda —

**

En minä halunnut.

**

Ilta on sininen, kun Ne tulevat. Kuten tuuli, pommikoneet saapuvat pohjoisesta ja pakottavat vastarannan metsän kumartamaan minulle. Paineaalto särkee jäälautat rantaan, ja minä hengitän sisääni samaa tummansinistä pimeää, johon sinäkin katosit.


A/N: Inspiraationi: Kuva ja sitaatti: "We lived in the gaps between the stories." – Margaret Atwood, from The Handmaid’s Tale

[Maissinaksu]

Omistan tämän Maissinaksulle, joka pyysi tätä uudestaan luettavaksi. Tulee lämmin olo, kun joku muistaa vanhoja tekstejäni ;; <3

Voi kiituksia 😍😭😍

Aaa, minulla on niin ollut ikävä tätä tarinaista. Aina välissä on tullut sellainen hämmentävän ja pahenteisen angstin lukemisen halu, ja silloin tätä on vähintään ajatuksen tasolla etsinyt. Oli sitten pakko tarttua toimeen ja kysellä mahdollisuutta tämän paluuseen.

On tämä kyllä niin viehättävä. ❤️ Vähäeleisyydelläkin voi kertoa paljon, ja olen lisäksi itse vähän sucker tällaiselle "mitään liikaa ei kerrota" -narratiiville, jota vähän harrastan itsekin originaaleissani. Kiitos kun toit tämän takaisin, mainiota angstia kirjoitat!

- Mai

[hiddenben]

Oho, olipa tämä hyytävä! En muista lukeneeni tätä aiemmin, joten en tiennyt lainkaan mitä odottaa, ja tässähän oli oivallista synkkää kauhua ja nimenomaan sci-fi-vivahteita, vaikka en osaakaan tarkkaan sanoa, miksi tuntuu siltä Myös talvi, jää ja sen kylmyys tulee tässä vahvasti iholle, mikä on tosi huikeaa. Kuvailua on kuitenkin sen verran vähän, että on hienoa, miten sen aikana ehtii kuitenkin syntyä vahvoja mielikuvia.

Pääkaksikon suhde jää tässä omalla tavallaan etäiseksi, mutta samalla tuo

Vihasin, ettei ollut muuta.

Nyt en halua muuta.

kertoo heistä paljon - ja se välittyy tekstistä myös. Näiden kahden väliltä puuttuu pitkän ystävyyden pohja, mutta samalla huolenpito ja yhdessäolo kertovat siitä, että toisesta on tullut tärkeä. Jälleen: lyhyellä, tiiviillä ja koruttomalla kerronnalla saat kerrottua hetkessä paljon!

Tunnelma tiivistyy myös todella kouriintuntuvasti kohti loppua ja kaikki tässä käytetyt tehokeinot toimivat edukseen. Kellon tikitys, nuo ajatukset ajan kulusta, jossa aika kuitenkin sulaa yhteen yhdeksi pitkäksi jatkumoksi, ja samalla sairaus tekee tietään sisältäpäin ulos, ovat hyytäviä ja tuovat oman painonsa tarinaan. Myös dialogi on vähyydessään voimakasta.

Tämä teksti on oikeastaan sellainen, että tarinan sydämen syke kiihtyy kiihtymistään tekstin edetessä, kunnes se lopussa pysähtyy ja jäljellä on vain hiljaisuus ennen lopullista räjähdystä. Tosi coolia, oikeastaan! Tämä oli todella jännittävä lukukokemus, joten kivaa, että julkaisit tämän uudestaan!