Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Yksisarvisista
Kirjoittaja: Picca
Beta: -
Ikäraja: S // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Hahmot: Ron, Harry ja Hermione
Genre: Draama
Summary: Ron yrittää kirjoittaa esseetä.
A/N Pahoinpitelen taas vaihteeksi viikottaisen raapalehaasteen aihetta, joka on tällä kertaa Yksisarviset. FF100-haasteessa sana 094. Itsenäisyys. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione.) Liittyy sanaan kyllä vähän kierosti, mutta on se minusta tunnistettavissa. Ja niin joo, tässä mennään Liekehtivän pikarin tahtiin.
Yksisarvisista
1.
Ron tuijotti taikaolentojen hoidon esseetä, jonka professori Matoisa-Lankku oli käskenyt kirjoittaa. Oppitunnilla oli käsitelty yksisarvisia ja hän tiesi, että suurin osa esseeseen tarvittavista tiedoista oli käyty läpi. Hän oli kuitenkin ollut liian raivoissaan Hagridin puolesta kuunnellakseen.
Miten Malfoy saattoi olla sellainen kusipää? Luulisi, että hänen sliipattu kallonsa yksinkertaisesti halkeaisi keltaisen nesteen paineesta. Puhumattakaan sitten Rita Luodikosta, joka olisi voinut mielellään työntää sähäkän sitaattisulkakynänsä paikkaan, jonka mainitseminen saisi Hermionen torumaan häntä vuolaasti.
Yksisarviset ovat taikaolentoja, jotka...
Näin Ronin essee alkoi, mutta hän ei tiennyt, miten siitä jatkaisi. Olisiko pakko kaivaa oppikirja esiin? Ei sentään... olivathan hänen ystävänsä paikalla.
”Harry? Viitsisitkö auttaa?
2.
Harry nojautui eteenpäin nojatuolissaan, jotta voisi puhua hiljempaa, ja Ron kurottautui kuuntelemaan. Hän ei saanut kuulla sitä, mitä olisi odottanut tai halunnut.
Esseeseen sopivien tietojen sijasta Harry alkoi kertoa jälki-istunnosta ensimmäisellä luokalla. Miten oli joutunut menemään Kiellettyyn metsään Hagridin johdolla. Oliko Hagrid vain pyörinyt hänen mielessään koko päivän, aina artikkelista saakka, vai oliko hän synkkä seuraavaa turnajaisten koetusta odottaessaan, sillä ei ollut väliä. Joka tapauksessa Ron joutui kiskotuksi keskelle ahdistavia, pelottavia mielikuvia, joissa kuollut yksisarvinen makasi pimeällä metsänaukiolla ja jokin latki sen hopeisena hohtavaa verta säilyäkseen hengissä.
Ronia puistatti ja hän kietoi käsivarret ympärilleen. Tämä oli ollut huono ajatus... ”Hermione?”
3.
”Oi, minä rakastan yksisarvisia”, Hermione sanoi iloisesti kohottaessaan katseensa neljän jalan mittaisesta esseestään, johon hän edelleen lisäsi rivejä kiivaaseen tahtiin. ”Ne ovat aivan ihania, eivätkö teistäkin?”
”Ööh, kai”, Ron sanoi.
”Sen karva oli niin valkoista, en ole ikinä nähnyt mitään niin valkoista, sitä varten pitäisi oikeastaan olla olemassa jo oma sana. Ja se oli niin pehmeä... harmi, ettette te voineet koskea siihen, kun se oli niin arka eikä pitänyt pojista. Menetitte todella paljon...” Hermionen silmät saivat poissaolevan, unelmoivan kiillon ja hän hymyili haaveksivasti.
”Ja sen silmät olivat niin älykkäät ja kauniit, olen varma, että se jollakin tavalla ymmärsi, että –”
4.
Ron nousi tuoliltaan kesken Hermionen lauseen ja keräsi pergamentit, sulkakynän ja musteen mukaansa.
”Minne sinä nyt menet?” Hermione näytti loukkaantuneelta, kun hänen puhetulvansa keskeytettiin niin tylysti.
”Tekemään läksyjä”, Ron murahti ja jätti ystävänsä istumaan typertyneinä oleskeluhuoneeseen.
Makuusalissa oli vain Neville lukemassa kirjaa joistakin taikavesikasveista. He nyökkäsivät toisilleen ja Ron kaivoi taikaolentojen hoidon oppikirjan esille syvältä koululaukkunsa uumenista. Kirjaa ei ollut avattu turhan usein eikä sitä ollut juuri tarvittukaan, sillä se ei tiennyt mitään räiskeperäisistä sisuliskoista.
Ron avasi kirjan yksisarvisten kohdalta ja alkoi lukea ajatellen, että tällä kertaa taisi olla pienempi paha tehdä tehtävä itse kuin joutua kuuntelemaan Harrya ja Hermionea.
