Ficin nimi: Kuin aina ennenkin
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: The Legend of Zelda
Ikäraja: S
Paritus (?): Zelda/Link
Genre: Draama
Summary:
Vähintä mitä hän voi tehdä on sallia Linkille hetki, jona merkitystä on vain yksinkertaisella kauneudella.
A/N: Mieleni teki mieli kirjoittaa jotain Zeldasta ja jostain syystä tämän fandomin tekstit tuntuvat aina lipsuvan hurt/comfortiin tai vastavaan. Tämä ei ehkä niinkään, mutta jotenkin tämän shipin taustalla on aina enemmän tai vähemmän apea tunnelma. Ehkä tämä vähän tunnelmoi sellaista.
***
Zelda kulkee linnan käytäviä suoraselkäisesti ja jämäköin askelin. Kiviseinät eivät kaiu, vaan säilyttävät jokaisen niille uskotun salaisuuden. Ovien tuttu narahtelu muistuttaa merimatkoista ja laivojen tanssista aaltojen kanssa.
Aurinko kurkistaa pilvien lomasta ensi kertaa koko päivänä, ja Zelda varjostaa silmiään ihaillessaan paljastuvaan sineen lentävää lintuparvea. Linnuilla on oma matkansa liidettävänään, niin se on aina ollut ja olisi vastedeskin.
Puutarhan liepeillä Zelda löytää etsimänsä. Link seisoo kauempana huomio kiinnittyneenä neilikoita kiertävään kimalaiseen ja perhoseen, joka pysähtyy kukalle oikomaan siipiään. Sellaisia perhoset ovat. Link kumartuu lähemmäs kuin painaakseen tarkasti mieleensä paperinohuiden siipien yksityiskohdat.
Ohikiitävän hetken Zelda on kohottaa kätensä ja huikata tervehdyksen, mutta vaikenee. Hän tunnistaa huuliltaan miltei päässeistä sanoista jotain tutun pirskahtelevaa, kenties hersyvän naurahduksen, joka kehottaisi Linkiä havahtumaan ja lopettamaan hupsun ihmettelynsä. Siitä hän aina saa hyvän syyn kiusoitella; maailmalla kun on tarjota huomionarvoisempiakin asioita kuin puutarhan kukat ja niistä ravintoa ammentavat hyönteiset. Silti Link tapaa katsella niitä kuin arvokasta taideteosta, vaikka näkymä ei ota muuttuakseen. Vuodesta toiseen kimalaiset ja perhoset palaavat puutarhaan.
Vaan hän on muuttunut, Zelda tiedostaa surumielisyyttä kasvoillaan. Synkät ajat ovat tehneet Hyrulen prinsessasta ymmärtäväisemmän, kärsivällisemmän, armeliaammakin. Nykyinen hän antaa Linkin katsella kiireettä, puuttumatta hiljaisuuteen. Kun maailma väistämättä käy jälleen synkemmäksi, perhosten ja kukkasten ihasteluun ei jää aikaa. Silloin on merkitystä nopeilla päätöksillä ja haavoittuvampien tunteiden tukahduttamisella. Vähintä mitä hän voi tehdä on sallia Linkille hetki, jona merkitystä on vain yksinkertaisella kauneudella.
Aikaisempi hän olisi pistänyt juoksuksi pihamaan poikki ja painautunut Linkin kylkeen ujostelematta. Nyt Zelda jää paikalleen, eikä heti rohkene kuroa etäisyyttä heidän välillään umpeen. Link herkkine vaistoineen kuitenkin aistii jonkun liittyneen seuraan ja kääntyy häntä kohti.
Link hymyilee, ja Zelda hymyilee takaisin. Puutarhan tuuli leyhyttää heidän hiuksiaan yhtä leikkisästi kuin aina ennenkin.
