Ficin nimi: Slowly learning that life is okay
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Fandom: Salapoliisi Conan
Hahmot: Ai Haibara
Summary: Ei sillä, että Ailla olisi edes ketään odottamassa hänen paluutaan, kuten Kudolla. Kukaan ei ottaisi häntä itkien avosylin vastaan ja kysyisi, missä hän oli ollut. Kukaan ei soitellut hänelle ja vaatinut, että hän tulisi kotiin. Kukaan ei olisi huolissaan hänen turvallisuudestaan. Hänen elämänsä oli yhtä tyhjän kanssa, ei ollut ketään odottamassa tai toivottamassa tervetulleeksi kotiin. Hänen elämässään ei ollut kuin varjoja, surua ja taakka omatunnolla. Yksinäisyyttä.
Ei Ailla ollut mitään. Ei hänen elämänsä ollut lähellekään elämisen arvoista.Tyylilaji/Genre: Hurt/Comfort
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Gosho Aoyamalle
Haaste: Ime kappale tyhjiin (Kappale:
A-ha – Take on me)
A/N: Kamppailin hyvin pitkään pohtien sitä, tarvitsisiko tämä fici varoituksen, mutta lopulta päätin, ettei. Mutta mikäli joku kokee toisin, niin tehdään muutoksia
Slowly learning that life is okay
Ai ei ollut Organisaatiosta karkaamisensa jälkeen ollut kovinkaan suuri fani elämää kohtaan. Hänen päivänsä olivat luetut. Hän tiesi, että karkaaminen Organisaatiosta ei toiminut, sillä sen jäsenet tulisivat hänen peräänsä ja nitistäisivät hänet ennemmin tai myöhemmin. Hän tiesi liikaa. Ja vaikka he eivät olleetkaan häntä vielä saaneet hengiltä, niin Ai tiesi, että tämä oli vain epätoivoista jatkoaikaa. Minkä tahansa kulman takana voisi olla muutama silmäpari tarkkailemassa häntä mustiin vaatteisiin soluttautuneena, minkä tahansa talon katolla saattoi olla pari tarkkuuskiväärin tähtäintä osoittamassa häntä, ja mikä pahinta, Ai tiesi, että joukossa oli myös heitä, jotka olivat mestareita kätkemään todelliset kasvonsa valepukujen alle. Kuka tahansa voisi olla yksi heistä. Missä tahansa kohtaa Ai voisi havahtua siihen, että joku osoittaisi häntä aseella ohimoon tai mikä tahansa voisi räjähtää hänen käsiinsä pitäen huolen, ettei entisestä Sherrystä jäisi jäljelle mitään.
Joten hän oli tehnyt rauhan kuoleman kanssa. Hän pelkäsi, tietenkin, mutta hän myös tiesi, että se olisi väistämätön lopputulema ennemmin tai myöhemmin. Mutta sen hän oli päättänyt, ettei veisi ketään mukanaan. Kenenkään muun ei tarvitsisi kärsiä. Hän lähtisi omille teilleen ja pitäisi huolen, että kun joku Organisaatiosta löytäisi hänet, niin hän olisi yksin.
Ja silti, joka kerta joku aina esteli häntä karkaamasta yön pimeyteen. Professori käski jäämään vielä muutamaksi päiväksi odottamaan parempaa hetkeä, jota ei koskaan tuntunut tulevan, ja se typerä teinietsivä… Aina Kudo käski jäämään väittäen, ettei pakoon juokseminen ratkaisisi mitään, että hänen pitäisi kohdata se, mikä oli tarkoitettu. Mutta se typerys ei tajunnut mitään! Sillä pojalla oli ollut vain onnea matkassa, että Ai itse oli aikoinaan kirjoittanut listoille Kudon kuolleeksi. Gin ja Vodka eivät ikinä osaisi etsiä typerää lukiolaisetsivää, mikäli tuo ei omatoimisesti räjäyttäisi valeidentiteettiään tuhkana tuuleen. Tuo hölmö voisi aloittaa uuden elämän ilman huolta. Elää lapsuutensa uudelleen Conan Edogawana tai kenties muuttaa kuuluisien vanhempiensa kanssa Amerikkaan tai minne tahansa muualle, ja aloittaa siellä uudelleen Shinichi Kudona. Kukaan ei tajuaisi etsiä tuota kutistunutta etsivää. Mutta sama ei pätenyt Aihin. Organisaatio tiesi. Ja he metsästäisivät häntä vapaana riistana, kunnes saisivat hänet hengiltä. Kudo ei voisi koskaan ymmärtää…
Ei sillä, että Ailla olisi edes ketään odottamassa hänen paluutaan, kuten Kudolla. Kukaan ei ottaisi häntä itkien avosylin vastaan ja kysyisi, missä hän oli ollut. Kukaan ei soitellut hänelle ja vaatinut, että hän tulisi kotiin. Kukaan ei olisi huolissaan hänen turvallisuudestaan. Hänen elämänsä oli yhtä tyhjän kanssa, ei ollut ketään odottamassa tai toivottamassa tervetulleeksi kotiin. Hänen elämässään ei ollut kuin varjoja, surua ja taakka omatunnolla.
Ei Ailla ollut mitään. Ei hänen elämänsä ollut lähellekään elämisen arvoista.
”Ai-chan!”
Ai havahtui vain juuri ja juuri, miten jalkapallo kolahti hänen otsaansa vasten ja pongahti ilmoihin. Hän kuuli itsensä parahtavan ja lentävän takapuolelleen ruohikolle istumaan. Hän kuuli huolestuneita kysymyksiä samalla, kun nosti kätensä otsalle hieroen pallon jättämää tunnetta. Että hän vihasi jalkapalloa!
”Oletko kunnossa?”
Ai avasi silmänsä. Hänen ympärillään seisoi neljä muuta lasta, jotka katsoivat kukin häntä hieman huolestuneena. Tyttö kyykistyi hänen edessään. ”Ai-chan, oletko kunnossa?”
”Olen kunnossa”, hän vastasi ja yritti hymyillä saadakseen toisen tytön huolen rypyt pois otsalta.
”Genta-kun, minä sanoin, ettet saa potkaista liian kovaa!” Mitsuhiko kivahti Ain vierestä. Hän siirsi katseensa sopivasti nähdäkseen, miten poika mulkoili isokokoisempaa. ”Ne voivat satuttaa toisia!”
”Hei, en minä voinut sille mitään”, Genta kivahti vastaukseksi. ”Se on jalkapallon henki.”
”Noh, noh, ystävät, annetaan olla”, uusi ääni keskeytti. Katse siirtyi Conaniin, jonka huulilla lepäsi pieni hymy. ”Noin olisi voinut käydä kenelle tahansa meistä.”
”Niin, siinäs kuulit”, Genta vastasi Mitsuhikolle ennen kuin astui lähemmäs ja ojensi kätensä Aille. ”Mutta… sori silti.”
”Ei se mitään”, Ai vastasi ja tarttui käteen antaen isokokoisen pojan auttaa hänet ylös. ”Minun mokani, mitäs jäin haaveilemaan.”
”Onko sinulla huolia?”
Ai vilkaisi Mitsuhikoa syrjäkatsein ennen kuin pudisteli päätään. ”Ei mitään vakavaa.”
”Kaikki huoli on vakavaa”, Ayumi sanoi, ja jälleen tytön otsa oli kurtussa. ”Ei ole mitään, mikä ei olisi tarpeeksi vakavaa.”
”Niin, voit kyllä kertoa meille mitä tahansa!” Genta julisti.
”Niin”, Mitsuhiko säesti. ”Sitä varten ystävät ovat, eikö!”
Ai tuijotti kolmikkoa. Mitä hän voisi muka sanoa? Että hän odotti, milloin joku ampuisi häneltä aivot pihalle? Että joka nurkan takana saattoi seisoa joku verenhimoinen henkilö, joka tahtoisi hänet päiviltä? Että hän itse oli oikeasti paha henkilö, joka oli aiheuttanut viattomille ihmisille tuskaa ja huolta? Tai mikä pahempaa, hän pelkäsi joka hetki, että joku nappaisi hänen ystäviltään hengen…
Ja siinä meni lupaus, jonka hän oli itselleen tehnyt. Hänen pitäisi lähteä pian.
”Ei se oikeasti ole niin tärkeää”, hän sanoi lopulta hymyillen kolmikolle. Hänen pitäisi keksiä pieni valkoinen valhe, sillä hän tiesi, että tuo kolmikko oli liian itsepäinen antaakseen asian olla ennen kuin hän kertoisi. Mutta… olihan se
ihan kivaa, että jotkut välittivät… ”Huomasin vain, että minulla rupeaa olemaan nälkä. Söin vähän huonosti aamulla.”
”Olisit heti sanonut!” Genta huudahti ostaen koko selityksen. ”Minä tiedän yhden hyvän paikan…”
”Ei, Genta-kun!” Mitsuhiko keskeytti. ”Ei taas ankeriasta. Etkö voisi ajatella jotain muuta?”
”Ayumi tietää hyvän paikan”, tummahiuksinen tyttö keskeytti hymyillen. ”Ayumi käy siellä äidin kanssa toisinaan hakemassa jotain purtavaa, kun äidillä on ollut kiireinen päivä. Ehkä voisimme mennä katsomaan sinne?”
”Kuulostaa hyvältä”, Mitsuhiko hihkaisi ja lähti jo kahden muun kanssa kulkemaan kohti puiston porttia. ”Ehkä jotain kevyttä…”
”Ehkä sieltäkin saa ankeriasta!”
”Genta-kun!”
”Taisit murehtia jostain ihan muusta kuin ruuasta.”
Ai käänsi katseensa. Silmälasipäinen poika ei ollut liikahtanutkaan. Hän piteli käsissään palloa, joka oli aiheuttanut pientä päänsärkyä Aille, mutta sen sijaan, että poika olisi katsonut Aita, hänen siniset silmänsä tarkkailivat kolmea lasta, jotka jo innoissaan miettivät, mitä söisivät.
Tietenkin tuo oli nähnyt hänen lävitseen. Tietenkin. Mitä muutakaan Ai oli odottanut?
”Älä vaivaa päätäsi sillä”, Ai vastasi mahdollisimman välinpitämättömästi heilauttaen hiuksensa olkansa taakse. ”Ei sillä ole väliä.”
”Ei”, poika vastasi. Vasta silloin siniset silmät porautuivat häneen. ”Ellet suunnittele mitään typerää.”
Et sinä voi ymmärtää, Kudo… Toispuoleinen hymy kohosi tytön kasvoille. ”Ihan kuin välittäisit”, hän sanoi. ”Ja tässä kun suunnittelin, että ehkä tänään olisi hyvä päivä ja saisin viimeinkin todistaa sinun kuolemasi.”
Pojan huulilta karkasi kuivahko naurahdus.
”Ai-chan! Conan-kun! Tuletteko te?”
”Mitä te oikein vitkuttelette?”
”Tullaan!” Conan huusi vastauksen. Sitten hän katsoi vielä Aita. ”Oli mitä oli, älä murehdi sitä. Sinulla on ystäviä, jotka välittävät sinusta ja tahtovat pitää sinut elämässään. Nauti siitä jatkoajasta, joka sinulle on annettu. Ehkä se tulee olemaan paljon pidempi kuin olet odottanut.”
Poika väläytti hänelle hyvin huolettoman hymyn ennen kuin lähti kolmen muun perään, ja hetken Aista tuntui, kuin kaikki olisi ollut vain pahaa unta. Päivä oli mitä kaunein, ja katsellessaan tuota nelikkoa, joka nauroi ja puhui huoletta, Aista tuntui hyvin mahdottomalta ajatella, että maailmassa oli olemassa sellainen paha kuin Organisaatio. Juuri nyt se tuntui pelkältä turhalta pelolta. Juuri nyt hän ei tuntenut itseään peuraksi ajovaloissa, eikä niin yksinäiseksi. Se oli niitä hetkiä, kun harmaiden pilvien raosta pienet valonhäivähdykset pääsivät tunkeutumaan kaiken huolen ja surun keskelle. Ei hän tainnut ollakaan niin yksin. Hänellä oli etsivätoimiston tyttö, joka muistutti häntä kovasti isosiskostaan, nuo kolme lasta, jotka olivat hänestä huolissaan ja halusivat hänet mukaan leikkeihinsä, professori, joka toivottaisi hänet aina tervetulleeksi kotiin, ja tuo ärsyttävä etsivä, joka suojaisi hänen selustansa…
Ai hymyili. Ehkei elämä sittenkään ollut niin kurjaa.
