Ficin nimi: Robby näkee punaista
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: Cobra Kai
Genre: drama, fluffy
Ikäraja: K-11
Paritus: Robby/Miguel
Tiivistelmä: Miguel kysyy Robbylta epämiellyttävän kysymyksen.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Tämä on kirjoitettu Kirjoittamisen kuudestilaukeavan haasteeseen.
ikäraja: K-11
genre: fluffy
tunne: masentuneisuus
tilanne: hahmolta kysytään jotakin epämiellyttävää
inspiraatiosanoja: viistää, kolhu, huominen, sykähdyttävä
otsikkotyyli: Väriotsikko
Oli vähän vaikeuksia, mutta kai olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Kaipasin aina lisää Robbyn painiskelua itsensä kanssa, kun oli tyrkännyt Miguelin toisesta kerroksesta aka melkein tappanut toisen ihmisen. Olisin halunnut enemmän angstia tai edes, kun Robby viimein pyytää anteeksi, siinä olisi näkynyt enemmän sitä, että ”se oli elämäni kauhein hetki”. Tämä on ensimmäinen Cobra Kai -ficcini ja oli ihan jännä ficata tästä ja varsinkin tällä parituksella.
Päätin kylmästi unohtaa, että molemmilla pojilla tavallaan oli tässä kohtaa tyttöystävät, koska öö, oli helpompaa.
Jos lukaiset, jätäthän kommenttia.
Robby näkee punaista
”Kadutko sinä edes sitä?”
Robby oli niin jännittynyt, että olisi voinut ponnahtaa auton katosta ulos, jos ei olisi ollut edelleen kiinni turvavöissä kuullessaan Miguelin äänen äkkiä takapenkiltä. Sen sijaan kylmä aalto kävi hänen lävitseen ja hänen sydämensä lyöntitiheys meni levosta sataan. Se kuului Robbyn korvissa ja hänellä oli äkkiä kamalan kuuma. Vieläkin kuumempi kuin autossa oli jo valmiiksi ollut sen ollessa pysähdyksissä jonkin pölyisen huoltoaseman parkkipaikalla. Robbyn puolen ovi sekä kuskin ovi olivat auki, jotta he eivät tukehtuisi odottaessaan isää, joka oli alkanut vuotamaan verta sen verran paljon, että jopa Johnny Lawrencen oli ollut pakko pysähtyä ja mennä paikkaamaan itsensä. Robby oli saanut lähinnä mustelmia ja pieniä kolhuja tappelusta areenalla, mutta isällä ei ollut käynyt niin hyvä tuuri. Eikä isä ollut lukuisista tappeluista huolimatta kauhean hyvä haavanhoidossa, joten tällä oli kestänyt jo vartin verran huoltoaseman vessassa, eikä Robby odottanut tätä takaisin pian.
Sinä aikana Robby ja Miguel olivat istuneet autossa yhtä hiljaa kuin matka oli sujunut tähänkin mennessä. Robby ei halunnut sanoa mitään Miguelille. Tämä oli pussannut hänen tyttöystäväänsä. Tämä oli vienyt häneltä isän. Tämä oli kiusaaja ja entinen Cobra Kai. Olkoon, että Robby oli itsekin ollut Cobra Kaissa. Mutta hän ei ollut sitä enää. Tanssiaisten perusteella Robbyn oli vaikea uskoa, että Miguel olisi muuttunut. Robby oli vihainen Miguelille. Pelkästään vihainen.
Robby halusi esittää, että ei ymmärtänyt, mistä Miguel puhui. Tai jopa pysyä mykkänä kuten oli tehnyt tähän saakka kotimatkaa. Hän ei ollut velkaa mitään selitystä Miguelille. Tämä oli pelkkä kusipää. Robby oli sopinut asiat isän kanssa, ei Miguelin.
Mutta sitten Robby näki punaista. Näki oranssia, näki Miguelin kirkkaan värisen paidan ja kuuli korvissaan kuinka jotain rasahti, kuin paksu puun oksa menisi kahteen osaan. Sydän löi yhä tiheään ja joka lyönnillä siihen pisti terävästi. Robbyn jalat tärisivät ja hänen teki mieli juosta. Autossa oli liian kuuma.
Vyö aukesi napsahtaen ja Robby työnsi auton oven tieltään. Ulkona ei ollut sen viileämpi, mutta huoltoasema oli keskellä ei mitään ja tuuli puhalsi siihen ja Robbyn kasvoille. Hän käveli pari nopeaa askelta kauemmas autosta ja huohotti pinnallisesti.
”Unohdin, sinähän vain pakenet, etkä kadu mitään.”
Robby näki taas punaista Miguelin tullessa myös autosta ulos. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja kääntyi kannoillaan. Miguel seisoi auton edessä, ryppy kulmiensa välillä ja sen näköisenä, että voisi saman tien hyökätä Robbyn kimppuun. Robbyn teki mieli tehdä niin.
”Paraskin puhuja”, Robby sai sihistyä hampaidensa välistä.
”Minä halusin etsiä isäni ja kohdata pelkoni”, Miguel korjasi ja otti pari askelta lähemmäs Robbya. ”Sillä ei ollut mitään tekemistä All Valleyn kanssa.”
”Minun ei tarvitse selittää sinulle mitään”, Robby puhisi.
”Ei vai?” Miguel rypisti lisää otsaansa. ”Kenet sinä sitten tiputit toisesta kerroksesta? Kenen selän sinä sitten hajotit? Kenet sinä ajoit pyörätuoliin?” hän listasi ja tuli vieläkin lähemmäs ja Robby halusi perääntyä.
”Ja sinäkö sitten olet niin viaton!” Robby karjaisi.
”Minä kyllä kadun, että suutelin Samia”, Miguel myönsi. ”Se oli tyhmää ja väärin, sekä Samille, että sinulle ja olen pahoillani siitä”, hän sanoi ja Robbya inhotti, miten vilpittömältä tämä kuulosti. Siitä tuli paha tunne Robbyn vatsaan, kuin iso nyrkki olisi puristanut hänen sisälmyksiään.
Robby oli pitkään hiljaa. Hän katsoi Miguelin tummiin silmiin, kunnes ei enää kyennyt kohtaamaan tämän katsetta vaan siirsi sen rähjäiseen huoltoasemaan.
”Olisi pitänyt tietää”, Miguel huokasi. ”Et sinä osaa ottaa vastuuta mistään tekemästäsi”, hän sanoi ja kääntyi aikeenaan palata autoon.
”Sinä et tunne minua”, Robby rääkäisi ja Miguel pysähtyi. Robbyn käsistä meni tunto ja hän avasi nyrkkiin puristetut kätensä. ”Kyllä minä kadun sitä, mitä tein sinulle.”
Miguel kääntyi ympäri, eikä näyttänyt enää vihaiselta, eikä sanonut mitään. Robby puri poskensa sisäpintaa, kun tuntui että hänen suustaan oli tulossa oksennus, joko sanaoksennus tai sitten ihan oikea.
”Se oli… kamalaa”, Robby ryöpsäytti sanan suustaan. ”Minusta tuntui, että kuulin, miten selkäsi meni rikki. Tiedän, että se on mahdotonta. Mutta näen, miten putoat ja…” Robby sävähti. ”Kuulen, että jokin räsähtää.” Kurkussa poltteli lisää sanaoksennusta ja jotain kovaa, joka tuntui kuumuutena silmien takana.
”Se oli kamalaa. En tiennyt, mitä tapahtui pakoni jälkeen, joten oletin...” Robby puhui ääni käheämpänä ja silmät jotenkin sumuisina. ”Minä tapoin jonkun. Minä tapoin sinut”, hän sai äännähdettyä, eikä nähnyt enää mitään, kun silmät täyttyivät suolaisesta nesteestä. Miguel taisi liikkua lähemmäs häntä.
”En osannut ajatella muuta. Minä tapoin sinut”, Robby toisti aina vain käheämmin. Missä helvetissä isä viipyi?
”Et sinä tappanut minua”, kuului Miguelin ääni läheltä. Robby irvisti ja räpytteli kiivaasti nähdäkseen eteensä. Hän pyyhki poskiaan hihaansa.
”Että jos mietit kadunko sitä”, Robby aloitti. ”En kadu mitään niin paljon kuin sitä. Olin vain niin ravoissani ja menetin hallinnan. En tarkoittanut tehdä sitä, mutta se oli kaikki minun syytäni. Luulin, että tapoin sinut. Olin murhaaja. Sinä olisit kuollut. Siksi minä pakenin. Siksi olin koko ajan niin vihainen, yritin syyttää kaikkia muita ympärilläni siitä, mitä minä tein.” Robby pyyhki uudelleen kasvojaan ja näki Miguelin paremmin. Tämä oli ihan hänen edessään ja katsoi häneen huolissaan.
”Minä aiheutin elämäsi kamalimman hetken. Ja se oli myös minun elämäni kamalin hetki. Olen pahoillani.”
Ehkä jossain takaraivossa Robby pohti, miten noloa oli itkeä Miguelin edessä, mutta enemmän hänen mielessään oli, että kun hän vihdoin sai anteeksipyynnön suustaan, kaikki punaisuus katosi hänen silmistään. Sydän lopetti laukkaamasta ja hän haukkoi henkeään. Sitten sydän jätti melkein lyönnin välistä, niin pahasti Robby säikähti, kun Miguel tarttui hänen toiseen käteensä.
”Anteeksi”, Miguel pahoitteli säikäyttämistään. ”En kuollut. Et tappanut ketään. Olet hyvittänyt kaiken. Ja jos se mitään merkkaa, saat anteeksi”, hän sanoi ja nosti sitten toisen kätensä Robbyn olalle.
Robby ei nähnyt punaista, mutta sen sijaan hän näki Miguelin sykähdyttävät, tummat silmät, tämän lohdullisen hymyn ja tummat kiharat, joita tuuli keinutti. Miguelin käsi oli voimakas hänen hartiallaan ja Robby ajatteli, miten monta kertaa se oli iskenyt häntä naamaan, vatsaan, varmaan tuohon hartiaankin, jota Miguel nyt piteli hellästi. Ja jälleen Robby menetti hallinnan.
Empimättä hetkeäkään Robby otti askeleen ja ehti nähdä Miguelin aavistuksen levinneet silmät ennen kuin painoi huulensa tämän huulille. Ihan kuin jokin anteeksipyytämisessä ja -saamisessa olisi avannut lukon hänen sisällään ja mitään muuta ajatusta ei mahtunut Robbyn mieleen. Tunnelinäkö valtasi hänet ja hänen oli pakko suudella Miguelia. Se pieni hetki tuntui kestävän yhtä aikaa ikuisuuden, eikä yhtään tarpeeksi kauan. Miguel jähmettyi ja Robby ehti maistaa kuivan ilman ja hien tämän huulilta ennen kuin tämä jotenkin herkesi ja peruutti taakse päin. Robbyn vatsaa kouraisi lujaa.
”Minä…” Robby sopersi ja koko hänen kasvojaan korvensi kuin olisi syönyt jälleen chilejä. ”Anteeksi...minä vain…” Hän ei tiennyt, miten jatkaa lausettaan. Miguel katsoi häneen kulmat rypyssä, suu auki, tämä siirsi katseensa jalkoihinsa, selkänsä taakse ja sitten taas Robbyyn. Tämä nuolaisi nopeasti huuliaan.
”Ömm, tuota…” Miguel mumisi ilmeisen sanattomana hänkin. Robby ei tiennyt toivoiko eniten maan nielaisevan hänet, Hectorin mafian pamahtavan paikalle vai Miguelin sanovan jotain. Mutta ennen kuin mitään niistä ehti tapahtua, auton ovi paukahti.
”Tappeletteko te jo?” Se oli isä, joka oli istunut kuskin paikalle olettaen, että kyytiläiset olisivat yhä aloillaan. ”Voidaanko odottaa Resedaan saakka, olisi parempia sidetarpeita käsillä”, hän sanoi.
”Ei me tapella”, Miguel vastasi tälle ja vilkaisten Robbya vielä yhden kerran syrjäkarein, asteli takaisin autolle ja istui takapenkille. Robby pyyhki mahdollisimman hyvin jäljet itkemisestä kasvoiltaan ja toivoi, että isä ei ihmettelisi hänen punoittavaa ihoaan.
Seuraavan kerran he pysähtyivät Robbyn luona, vaikka kotiinpaluu tuntui Robbysta hyvin kaukaiselta sillä hetkellä. Ne pari kertaa, kun he olivat pitäneet lyhyet vessatauot ajon aikana, Robby oli pysytellyt kaukana Miguelista ja vältellyt katsekontaktia. Isä ei ihmetellyt heidän hiljaisuuttaan, olihan se ollut sellaista jo ennen tapausta huoltoasemalla.
”Nähdään”, Robby sanoi hiljaa isälle ja vilkaisematta takapenkille astui ulos ja harppoi nopein askelin rappukäytävän ovea kohti.
Siellä viimein, kun kukaan ei nähnyt, Robby reagoi. Käytävä oli tyhjä kellon ollessa jo aika paljon ja Robby jalat antoivat periksi ja hän rojahti istumaan selkä seinää vasten. Hän hautasi päänsä käsiinsä ja sadatteli hiljaa joka ikisen kirosanan, jonka oli koskaan oppinut. Hemmetin äkkipikaisuus ja hemmetin isä, jolta oli tuon saamarin piirteen perinyt. Vaikka ehkä Robbyn pitäisi nyt muistaa juuri oppimiaan asioita, eikä joka kerta mokatessaan syyttää isää. Ihan itse hän oli keksinyt, että sehän oli loistava hetki suudella Miguelia pidettyään niin pitkään itseltäänkin piilossa, mikä häntä oikeasti suututti pojassa. Hän ei voisi koskaan enää kohdata tätä.
”Robby?”
Robby oli saada sydänkohtauksen, kun ymmärsi, että ääni kuului Miguelille. Hänen niskansa naksahti nostaessaan päänsä vauhdikkaasti ja hän näki Miguelin seisovan rappukäytävässä. Robby ei ollut sadattelultaan kuullut oven käyvän.
”Mitä sinä..?” hän ähisi ja nousi vaivalloisesti lattialta.
”Sanoin Johnnylle, että minun on pakko kertoa sinulle jotain. Nopeasti, koska äiti odottaa”, Miguel selitti pikaisesti ja tuli lähemmäs. ”Lupasin, ettei me tapella.”
”Okei”, Robby sanoi. Hänen jalkansa olivat betonia ja pää pumpulia. ”Mitä halusit kertoa?” hän kysyi. Ja Miguel tuli ihan hänen eteensä ja suuteli häntä.
Robbyn oli pakko tarrata Miguelin valkoisen takin kauluksesta kiinni, ettei olisi kaatunut yllätyksestä. Oli vaikea uskoa omia aistejaan. Mutta siinä hän oli Miguelin huulet omillaan ja tällä kertaa Miguel ei ollut pelkkä suolapatsas. Hän viisti huulillaan Robbyn huulia, tämän sormet tapailivat Robbyn kaulaa ja toinen käsi kiertyi Robbyn selän taakse ja veti heitä lähemmäs toisiaan. Robby maistoi taas hien Miguelin huulilta, mutta nyt myös ne kirpeät karkit, joita tämä oli ostanut ja syönyt matkalla, kun Miguel raotti huuliaan ja kosketti kielellään Robbyn alahuulta.
Se loppui ihan liian nopeasti, mutta nyt Miguel pysyi Robbyssa kiinni.
”Vau”, Miguel huokaisi ja näytti yllättyneeltä.
”Joo”, Robby henkäisi. ”Minä en oikein taida ymmärtää”, hän sanoi ja ravisti päätään.
”En minäkään”, Miguel naurahti ja sitten laski huulensa vielä hetkeksi Robbyn huulille, kunnes päästi tästä lopultakin irti.
”Jos vaikka...nähdään huomenna?” hän ehdotti.
”Okei”, Robby nyökkäsi ja sitten Miguel jo katosi. Robby jäi seisomaan käytävään täydellisen pöllämystyneenä. Hän sai aikaiseksi lähteä liikkeelle, kun yhden asunnon oven takaa hänen vierellään kuului kova paukahdus ja hän raahusti yläkertaan. Äiti hössötti koko illan ja Robby näki vaaleanpunaista.
