Title: Rakkauteni kieli on äitisi kieli
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: Ikävöinti-teiniromance
Rating: S
Disclaimer: En omista oikeuksia hahmoihin, se kunnia kuuluu Kubo-senseille ja Yamamoto-senseille ja muille YOI:n parissa työskennelleille. Teksti on kirjoitettu ilman mitään korvauksia mihinkään suuntaan, vain viihdykkeeksi.
Summary: Yhtä lailla kuin hän oli päättänyt voittaa kultaa Skate Canadassa, hän oli päättänyt harjoitella kazakkia, ja sen hän myös tekisi.A/N: Käytin tässä hyödyksi oikeaa 2017–2018 taitoluistelukauden ohjelmaa/kisalistaa
Valitsin tuon kisakauden ihan animen julkaisuajankohdan perusteella (koska jos ajatellaan, että ne tapahtumat sijoittuis vuodelle 2016, niin tää fici tapahtuis just tuolloin 2017).
Vois kai sanoa, että tää on niitä vähän harvinaisempia Otayuri-ficejä multa, sillä he eivät vielä saa elää auvoista elämää Pietarissa saman katon alla vaan joutuvat kipuilemaan välimatkojen ja etäsuhteen takia. Mutta ei se heidän rakkauttaan vähennä!
Vaikka tämäkin fici on käytännössä ihan itsenäinen ja irtonainen, mielessäni tämä on tiukasti yhteydessä mm. ficiin
Kaipuuta kahdessa kaupungissa (K-11) (ja kaikkiin muihinkin, jotka joko edeltävät tuota ficiä tai tulevat sen jälkeen). Ja on se hyvä kun ujutin tähän viittauksen ficiin, joka mulla on ollut kuukausikaupalla kesken
Ehkä mä maltan joskus keskittyä kirjoittamaan senkin loppuun (siit vois ehkä tulla pari kolme osaa pitkä).
Osallistuu haasteeseen
Kielimuuri ja sen murtajat, kielinä (kuten aina Otayurin kohdalla) venäjä ja kazakki. Tekstin kazakinkielisille kohdille löytyy jälleen käännökset lopusta.
Rakkauteni kieli on äitisi kieliYuri olisi halunnut viettää Otabekin syntymäpäivän yhdessä tämän kanssa. Se ei kuitenkaan mitenkään ollut mahdollista, siitä pitivät huolen sekä kisakausi että tuhannet kilometrit heidän välillään. Yuri oli Skate Canadan vuoksi Kanadan Reginassa, ja Otabek olisi pian Pekingissä osallistuakseen Cup of Chinaan. Välimatka oli tuntunut tuskallisen pitkältä jo silloin, kun hän oli ollut vielä Pietarissa ja Otabek Almatyssa, mutta nyt etäisyys oli venynyt monta kertaa pidemmäksi. Aikaerotkin sekoittivat pakkaa entisestään, ja aina kun Yuri yritti Otabekia tavoittaa, hänellä ei ollut aavistustakaan, paljonko kello oli siellä, missä Otabek nyt ikinä olikaan.
Vaikka todellisuus saikin Yurin olon normaalia happamammaksi, hän yritti lohduttaa itseään kuvittelemalla mielessään, miten vielä joskus tulevaisuudessa he saisivat juhlia toistensa syntymäpäiviä yhdessä ilman, että kisakiireet painaisivat liiaksi päälle ja valmentajat hönkisivät niskaan. Ehkä jo seuraavana vuonna? Yuri ainakin halusi uskoa niin, vaikka heidän molempien syntymäpäivät sattuivatkin olemaan kisakauden kiireiden keskellä.
Eniten Yuria pitkässä välimatkassa kismitti yksinkertaisesti se, ettei hän voinut olla Otabekin luona ja viettää aikaa tämän kanssa, koskettaa, suudella. Puhelut ja viestittelyt olivat pelkkää ensiapua kriittiseen ikävään ja läheisyyden kaipuuseen. Lisäksi Yuri harmitteli, ettei voinut antaa Otabekille tämän syntymäpäivälahjaa merkkipäivänä tai edes lähellä sitä. Ei lahja itsessään ollut järin ihmeellinen – mustat kännykänkuoret, joihin oli maalattu kultainen kotka – mutta Yuri oli ostanut ne juuri Otabekia ajatellen. Lisäksi kyseessä oli ensimmäinen lahja, jonka Yuri oli koskaan hankkinut ystävälle (vaikka Otabek käytännössä olikin hänen poikaystävänsä), ja sen antaminen oli hänelle siksi erittäin tärkeää. Ei vain voinut koskaan tietää, milloin sekin tilaisuus koittaisi.
Jollakin tavalla Yuri kuitenkin halusi muistaa Otabekia ihan tämän syntymäpäivänäkin. Ostamaansa lahjaa hän ei mitenkään voisi antaa tälle lokakuun viimeisenä, mutta ehkä hän vielä keksisi jotain, mikä voisi saavuttaa Otabekin jo silloin. Jotain aineetonta, jotain minkä hän voisi antaa puhelimen tai tietokoneen välityksellä.
Yuri pohti asiaa, ja ensimmäinen idea, joka hänelle tuli mieleen, oli itsensä ”tarjoaminen” Otabekille. Sen ajatuksen myötä hän muisti elävästi melkeinpä kaikki ne kerrat, kun he olivat videopuheluiden aikana harrastaneet seksiä. Muistot saivat hänet hymyilemään, vaikka hän alkoikin myös surkeana ajatella, miten olisikaan halunnut rakastella Otabekin kanssa taas
ihan kunnollakin, iho ihoa vasten. Edellisestä kerrasta tuntui olevan ikuisuus. Valitettavasti rakastelu edes web-kameran kautta tuskin tulisi onnistumaan moneen, moneen päivään, siitä kiireiset aikataulut pitivät huolen. Olisi lähes mahdotonta löytää sopivaa hetkeä, jolloin he molemmat voisivat rauhassa vain ankkuroida itsensä tietokoneen äärelle ja keskittyä toisiinsa.
Tavallisen puhelun hän kyllä voisi soittaa ja niin oli ajatellutkin tekevänsä. Kännykät olivat siitä käteviä, että ne kulkivat mukana melkein missä vain, joten Otabekin tavoittaminen olisi helpompaa. Puhelun tosin pitäisi olla sellainen, että sen kehtaisi käydä tarvittaessa kuulevien korvien läheisyydessä, koska oli pelkkää toiveajattelua, että he voisivat molemmat vetäytyä suljettujen ovien taakse pakoon muita puhelun ajaksi. Toki jos niinkin mainiosti pääsisi käymään, he voisivat johdattaa puhelunsa intiimimpään suuntaan, mutta sen varaan ei kannattanut pelata.
Yuria alkoi ihan harmittaa, ettei hän puhunut kazakkia, koska silloin hän olisi voinut kommunikoida Otabekin kanssa niin, ettei Yakov, Lilia tai yksikään kanadalainen ymmärtäisi. Yksityisemmät puhelut onnistuisivat helpommin vieraalla kielellä. Vaikka ei hänestä kyllä olisi muutenkaan puhumaan mitään vähänkään intiimiä muiden kuin Otabekin kuullen milläkään kielellä, sellaisten sanominen tuppasi olemaan tarpeeksi vaikeaa jo ihan pelkästään Otabekillekin.
Mutta jos hän vain puhuisikin kazakkia…
Yuri kyllä tiesi, ettei mitenkään voisi oppia itselleen kokonaan vierasta kieltä muutamassa päivässä, vaikka ajatuksena se olisikin ihana. Silloin hän ja Otabek voisivat keskustella huoletta melkein mistä vain eikä heitä ymmärtäisi juuri kukaan muu. Lisäksi hän tiesi, miten tärkeää oman äidinkielen puhuminen oli Otabekille, olihan tämä asunut vuosia ulkomailla, jolloin oli ollut pakko turvautua kokonaan muihin kieliin.
Jos he voisivat joskus keskustella yhdessä kazakiksi… Miten paljon se merkitsisikään Otabekille.
Mutta jos nyt ei kokonaista kieltä, niin ehkä hän kuitenkin voisi harjoitella sanomaan kazakiksi edes jotain. Yuri ei ollut koskaan ollut sanallisessa ilmaisussa vahvoilla, ja itsensä sanoittaminen vieraalla kielellä tuntui siksi samaan aikaan sekä kamalalta että vapauttavalta. Hän kuitenkin halusi kokeilla sitä, Otabekin vuoksi. Ja Otabek kyllä aivan varmasti ymmärtäisi yksinkertaisistakin lauseista, mitä hän sydämessään oikein tarkoitti, eihän hän venäjäksikään ollut mikään Puškin.
Sen hän tekisi. Hän harjoittelisi ja puhuisi Otabekille kazakiksi tämän syntymäpäivänä. Eihän hän muutamassa päivässä paljoa ehtisi oppia, varsinkin kun Skate Canada ei ollut vielä kokonaan ohi, mutta ajatus tekojen takana oli tärkein. Yuri innostui päätöksestään niin, että oli valmis unohtamaan kaiken muun. Hän kyllä tiesi, että hänen pitäisi keskittyä ajattelemaan huomista vapaaluistelua ja omaa esitystään, mutta sydämen mielestä Otabekin äidinkielen oppiminen oli tärkeämpää.
Mutta Bekakin kannustaa minua, haluaa, että voitan kultaa, Yuri kuitenkin muistutti itseään ja sydäntään, ja se palautti hänen kilpaviettinsä kutakuinkin normaaliksi, vaikka Otabekin ja kazakin kielen ajattelu eivät kadonneetkaan minnekään. Hänhän sekä harjoittelisi kazakkia että voittaisi sen kultamitalin – yhtä lailla itsensä kuin Otabekinkin vuoksi – ja pyyhkisi JJ:llä ja muilla osallistujilla jäähallin lattioita.
**
Lokakuun viimeiset päivät Yuri vietti vielä Kanadassa. Hän oli toteuttanut uhkauksensa ja äärimmäisen tiukasta kilpailusta huolimatta lopulta voittanut kultamitalin itselleen (joskaan hän ei harmikseen ollut päässyt pyyhkimään lattioita muilla kilpailijoilla). Voittoaan hän oli kuitenkin hehkuttanut sosiaalisessa mediassa ja kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Otabekin kehut olivat (tietenkin) tuntuneet kaikista parhaimmilta.
Kilpailujen jälkeisten päivien vapaa-ajan Yuri pyhitti kazakin opettelulle. Oli vaikea keksiä, mitä hän aikoisi Otabekille sanoa, sillä vaikka hänellä paljon ajatuksia ja tunteita olikin, niiden sanoittaminen ei ollut luonnistuakseen edes venäjäksi. Lauseiden muodostaminen itse vieraalla kielellä ei häneltä vielä onnistunut, joten hän oli pitkälti riippuvainen siitä, mitä tarjottiin valmiiksi, eikä se ollut paljoa. Kazakin ääntäminen tuntui joidenkin sanojen kohdalla todella vaikealta eikä selkeitä lausumismalleja tai -ohjeita tuntunut löytyvän. Vieraat kirjaimet, joita käytettiin kazakissa muttei venäjässä, toivat nekin lisäpäänvaivaa. Mutta Yuri ei luovuttanut vaikka välillä mieli tekikin. Yhtä lailla kuin hän oli päättänyt voittaa kultaa Skate Canadassa, hän oli päättänyt harjoitella kazakkia, ja sen hän myös tekisi.
Kun lokakuun 31. päivä saapui Kanadaan, Yuri oli jo varhain hereillä, vaikkei ollutkaan päässyt pitkälle vuoteestaan. Hän oli edellisenä päivänä jättänyt Otabekille viestin, jossa oli pyytänyt tätä soittamaan milloin vain ehtisi, hän kyllä vastaisi vaikka keskellä yötä.
Otabek oli kertonut lentävänsä Kiinaan vasta marraskuun ensimmäisenä, joten syntymäpäivänsä hän olisi vielä Almatyssa. Aikaeroa kaupunkien välillä oli kuitenkin kaksitoista tuntia, joten yhteisen ajan löytäminen vaati hieman vaivannäköä. Mutta Yuri oli valmis joustamaan niin paljon kuin vain tarvitsisi, hänellä kun oli kerrankin edes hetken vapaata.
Kun kello oli Reginassa noin puoli seitsemän aamulla, Yurin puhelin soi. Nähdessään Otabekin nimen näytöllä Yurin kasvoille levisi hymy, ja hän vastasi soittoon välittömästi. Hän oli jo tervehtiä Otabekia venäjäksi, kun muisti päätöksensä kazakin käytöstä.
”Pri–
Sälem, Beka”, Yuri tervehti, ja väsymyksestään huolimatta hänen äänensä oli täynnä iloa ja intoa.
”
Sälem”, Otabek vastasi selvästi hivenen yllättyneenä siitä, että Yuri oli tervehtinyt häntä kazakiksi. Äänensävy kuitenkin kertoi, että kyseessä oli vain iloinen yllätys. ”
Jäne qayırlı tañ.”
Yuri ilahtui kuullessaan Otabekin äänen ja positiivisen reaktion – hän oli selvästi tehnyt oikean päätöksen. Häntä jännitti jatkaa kazakiksi mutta tietysti tekisi niin joka tapauksessa. Otabekin takiahan hän oli yrittänyt opettaa itselleen kieltä, vaikka olikin ehtinyt hermostua ja turhautua monet kerrat niin tehdessään. Hän veti syvään henkeä ja yritti muistaa, mitä oikein oli suunnitellut sanovansa. Hän moitti itseään, ettei ollut kirjoittanut itselleen lunttilappua. Edellispäivien muistiinpanotkin olivat jossain hänen ulottumattomissa.
”
Twr… Twğan küniñmen”, Yuri sanoi sitten, alussa pienesti takellellen.
Vaikkei lausuminen ehkä ollutkaan mennyt aivan nappiin, Otabek selvästi ymmärsi, mitä hän oli sanonut. Hän suorastaan kuuli hymyn ja lämmön tämän vastauksessa: ”
Rahmet, Yura, janım.”
”
Seni sağındım, Beka. Se- seniñ süygim... keledi. Men seni süyemin.”
Otabek vastasi hänelle takaisin kazakiksi, ja vaikka Yuri ei siitä mitään sanallisesti ymmärtänytkään, viesti oli hänelle päivänselvä: Otabek’kin rakasti ja ikävöi häntä takaisin samalla intensiivisyydellä. Se tuntui samaan aikaan maailman ihanimmalta ja kauneimmalta asialta mutta myös niin julmalta ja lohduttomalta, että Yurin tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Hänen sydämensä oli pakahtua ikävästä.
”Milloin me nähdään taas?” Yuri kysyi vaihtaen kielen taas venäjään, kun ei osannut kysyä kysymystään kazakiksi. Hän hengitti pingottuneesti ja yritti pitää itsensä mahdollisimman tyynenä. Kuitenkin hänen teki samaan aikaan mieli vain hajottaa kaikki ympärillään tuusan nuuskaksi sekä hautautua peiton alle ja itkeä. Hänellä oli ikävä Otabekia, ja oli julmaa, että he joutuivat olemaan erossa toisistaan.
”En tiedä”, Otabek vastasi hänkin venäjäksi, surullisena siitä, ettei voinut luvata mitään ajankohtaa. ”Ehkä me molemmat olemme jälleen Grand Prix Finalissa?” hän ehdotti vaimeasti.
”Mutta siihenkin on ikuisuus!” Yuri parahti. ”Eikä sekään ole vielä varmaa. Mikään ei ole. Ja minä haluaisin kyllä tavata jo aikaisemmin.”
”Niin minäkin”, Otabek sanoi. ”Keksitään jotain.”
”Jos on pakko, niin minä vaikka karkaan taas Almatyyn”, Yuri uhosi. ”Yakov kyllä tietää, että mikään ei pidättele minua.”
”Ja sen tiedän minäkin”, Otabek hymähti. Sitten hänen äänensä vakavoitui. ”Mutta eiköhän me keksitään jotain muuta, koska Yura, et kyllä karkaa minnekään tässä vaiheessa kisakautta. Tiedät itsekin, miten typerää sellainen olisi.”
Yurin olisi tehnyt mieli väittää vastaan mutta hän antoi olla. Ei se kai mitään hyödyttäisi. ”Minulla on sinun lahjasikin”, hän sanoi sitten. ”Olisin halunnut antaa sen sinulle syntymäpäivänäsi, mutta… Se joutuu nyt odottamaan.”
”Ei se mitään. Minä sain sinulta jo parhaimman syntymäpäivälahjani”, Otabek vastasi hellästi.
”Öh?”
”
Mende seni süyemin, Yura.”
Yurista tuntui, että hänen sydämensä räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä. Hän olisi ollut valmis tekemään tai antamaan mitä tahansa, luopumaan kaikesta, vain jotta olisi päässyt sillä hetkellä Otabekin luo.
Mielessään hän suunnitteli jo lentolippujen ostamista.
A/N:Käännöksiä kazakinkielisille kohdille:
Yuri: ”Hei, Beka.” (hän oli ensin sanomassa ”privet”, joka on venäjänkielinen tervehdys – kirjoitin sen tarkoituksella tekstiinkin venäjäksi)
Otabek: ”Hei. Ja hyvää huomenta.”
Yuri: ”Hyw… hyvää syntymäpäivää.”
Otabek: ”Kiitos, Yura, kultaseni.” (
janım on kirjaimellisesti ’sieluni’ ♥)
Yuri: ”Minun on ikävä sinua, Beka. Ha- haluan... suudella sinua. Rakastan sinua.”
Ja vielä lopussa:
Otabek: ”Minäkin rakastan sinua, Yura.”
Se on muute hauska/jännä pieni fakta, että kazakiksi (romanttinen) rakastaa ja suudella on sama sana (сүю, süyu)
Otabek kyllä tietää noista Yurin sanomista lauseista, kumpaa se kussakin kohdassa meinaa (”Haluan rakastaa sinua. Suutelen sinua” kuulostaiskin vähän randomilta puhelinkeskustelulta).
