Tekstin nimi: Meritaivas
Kirjoittaja: Maissinaksu
Ikäraja: S
Genre: Tunnelmointi
A/N: Kirjoittelin tämän kuosiin marraskuun loppupuolella, mutten sitten halunnut julkaista tätä samanaikaisesti ns. roskaviikon ficcien kanssa. Meinasi sitten melkein unohtua docsin uumeniin.
Inspiksensä tämä sai eräästä netissä vastaan tulleesta kuvasta, jonka voisin linkata
tähän. Tyyliltään tämä on originaaleilleni hyvin tyypillinen: pohtiva ja eteerinen vailla kummempia alkuja tai loppuja. Hauskaa, miten teksti itsekin pohtii kyseisiä asioita.
***
Mihin yksi loppui ja mistä toinen alkoi?
Syksyn tullen kadut muuttuivat kohmeisiksi ja naapurustoihin laskeutui hiljaisuus. Väellä ei ollut yhtä paljon sanottavaa toisilleen kuin valoisina vuodenaikoina. Harmaus antoi tilaa ajatella, mikä oli ajoittain haitallista. Väen olisi sopinut keskittyä käytännön toimiin mietteiden sijaan.
Luova mieli otti silti vaeltaakseen. Se irtautui käytännöllisyydestä ja onnistui löytämään hetken jos toisenkin pohdinnoilleen. Sama toistui aina, kun katseen nosti tummasta asfaltista. Mistä yksi alkoi, mihin toinen loppui?
Taivaan kanvaasi koostui meriaalloista, pilvenhattarat runsaista vaahtokuohuista, tuuli toi mukanaan häivän suolaisuutta. Taivas ja meri olivat yksi ja sama, vaikka kauan sitten raja niiden välillä oli ollut tarkka, lähes veitsellä leikattava. Enää ei ollut varmuutta siitä, olisiko taivaalla sopinut lentää vai uida. Molempia?
Vai ei kumpaakaan?Tyynellä säällä vesi soljui syleillen, huonolla aallot laukkasivat taivaan poikki pimentäen hetkeksi auringonkin. Ilman enteillessä myrskyä väki varautui sitä nykyä vaistomaisemmin tulvaan ukkosen tai hurrikaanin sijaan.
Vuoden lipuessa kohti talvea sää alkoi vaipua levolle. Syyssateiden ja rajuilmojen jälkeen meritaivas sai tilaisuuden osoittaa suopeutensa pysymällä vaiti kevääseen asti. Aallot eivät jäätyneet, mutteivät myöskään ilahduttaneet katselijaansa pärskymällä korkealla heidän yläpuolellaan. Turtunut, sitä meri oli monen mielestä. Meren olisi suonut harvoin olla niin
liikkumaton, mutta sen olemus toi monen silmiin myös maalauksellista aistikkuutta. Kaikki oli kiinni näkökulmasta.
Kaikki oli samalla elävää ristiriitaa. Jos ja kun meri ja taivas olivat yksi ja sama, tarkoitti se sitä, ettei sen katselijoilla ollut kumpaakaan omana itsenään. Askarruttavat kysymykset kiteytyivät niihin olennaisimpiin, joissa udeltiin muutoksen ajankohtaa ja syytä. Milloin ja miksi kahdesta oli tullut yhtä?
Luova mieli tahtoi myös kyseenalaistaa. Mikä oli alku ja mikä loppu, kyllä, mutta myös sen, millaisia kompromisseja vaadittiin, jotta kaksi erilaista olisivat todella voineet olla yhtä. Jospa meren ei koskaan olisi sopinutkaan ottaa paikkaansa taivaalla? Siellä, missä ennen oli ollut vettä, näkyi nyt erämaata silmänkantamattomiin. Jäljelle jääneestä tyhjyydestä saattoi jokainen itse tulkita, olivatko jäähyväiset olleet haikeat, vai oliko muutos tapahtunut ilman suuria tunteita.
Kesäisin oli helppo unohtaa, miten vaisuksi meri rauhoittuisi hallan jälleen pureutuessa luihin ja ytimiin. Kesän jälkeen taivasta ehti pysähtyä katselemaan ja todeta näyn jääneen heiltä havaitsematta silloin, kun meri oli talvehtinut entisellä paikallaan. Ehkä muutos oli tuonut mukanaan hyvääkin sen sijaan, että muutoksen itsensä syitä olisi jatkuvasti pohtinut ajatuksille suotuina hetkinä.
Harmaata, paikallaan pysyvää taivasta katsellessa oli silti mahdotonta sanoa, oliko talvehtiva taivaan meri onnellinen.