Ficin nimi: Prinsessaleikeistä
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: South Park
Ikäraja: S
Pääosassa: Kenny
Genre: Ömm, draama. Angst?
Summary: Maailma oli niin kovin erilainen mielikuvituksen suomien seikkailujen ulkopuolella. Miten Kenny inhosikin sitä tosiasiaa.
A/N: Minulla ei ollut tämän kanssa alun alkaen mitään ihmeellistä suunnitelmaa, mutta jotenkin tästä sitten ehkä tulikin kohtuullisen johdonmukainen. xD En osannut laittaa tätä Crenny-leiman alle, mutta ehkä siellä on havaittavissa sellaistakin. Blink and you'll miss it, ikään kuin. No joo, en tiedä tykkäänkö Kennystä yhtä paljon kuin joistain muista hahmoista, mutta hänelläkin on hetkensä. Raasu. <3
***
Nilkkoihin asti ulottuvan mekon helma peitti näkyvistä sen tosiasian, että Kennyllä oli jalassaan kuninkaallisille neidoille sopivien korkokenkien sijaan elämää nähneet talvisaappaat. Hän asetteli peruukkinsa leteille kiedottuja suortuvia ja suoristi metallinhohdolla maalattua tiaraa. Pari viime silausta ja syksyisen iltapäivän leikki saattoi alkaa. Kenny ei malttanut odottaa. Sellaisina hetkinä hänen peilikuvansa hymyili takaisin.
Kenny ei muistanut tarkasti, milloin oli sanonut äidilleen haluavansa isona prinsessaksi, mutta siitä haaveammatista hänen ei ollut tarvinnut mainita toiste. Äidin hämmentynyt hymähdys, isän tuhahtelevat solvaukset oluen kuorruttamina ja Kevinin aivoja raiskaava räkänauru olivat opettaneet sen nopeasti. Sellaiset haaveet sopivat hänen pikkusiskolleen. Karen taisi olla onnekas siinä suhteessa.
Yhtä lailla Kennyllä oli oma mieltymyksensä. Velho, paladiini, prinssi, barbaari, listaa saattoi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Jokaisella oli roolinsa, toisinaan kameleonttimaisen vaihteleva ja toisinaan niin juurtunut, ettei sitä ollut tarpeen kyseenalaistaa. Cartmanin velhon roolista oli muodostunut tälle yhtä rikkumaton kuin Kennylle prinsessan. Jokainen hyvä fantasiamaailmaleikki tarvitsi prinsessan, sen tajusi jokainen. Kyse oli melkeinpä toisesta identiteetistä, hänen tapauksessaan kiistämättä myös suojakuoresta. Kennyllä oli omasta mielestään tarpeeksi itsetuntemusta peilata peruukin ja sievän mekon tuomaa vapauden tunnetta todellisiin motiiveihinsa, jotka olivat kai joidenkin mielestä vähintään säälittäviä. Mitäpä hän siitä.
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa, prinsessa Kenny!"
Kaartinkenraali Stanin arvovaltaisen jämäkkä ääni kajahti hiljentäen pihamaalle kerääntyneen joukon. Kenny nosti kahisevia helmojaan ja astui kynnyksen yli verannalle, joka palveli hänen linnansa kivettynä pihamaana. Paikalla olivat hänen luotettava neuvonantajavelhonsa, sotilaita aseineen, ylväsryhtisiä haltioita ja muutama barbaarikansan edustaja. He jättivät tapansa mukaan kumartamatta, mutta kohottivat jousensa tervehdykseen.
"Toivon, että rakas prinsessamme voi hyvin tänään", viisas velho myhäili suoristaen leveälieristä hattuaan. Kennyn mieleen muistui, miten tämä oli aiemmin päivällä saattanut hänet räjähdyksen partaalle mollaamalla tuttuun tapaansa hänen tahraisia vaatteitaan, vaatimatonta lounastaan ja ylipäätään koko hänen olemassaoloaan sylki omahyväisistä suupielistä roiskuen. Kontrasti oli melkoinen. Kun Kennyllä oli mekkonsa ja tiaransa – kilpensä ja miekkansa – velhon häijyt puheet eivät vaikuttaneet häneen, sillä ne jäivät kokonaan olemattomiin. Maailma oli niin kovin erilainen mielikuvituksen suomien seikkailujen ulkopuolella. Miten Kenny inhosikin sitä tosiasiaa.
Päähän luikerrelleet mietteet saivat väistyä, kun kaartinkenraali Stan tavoitti kohteliaasti hänen huomionsa. Asia oli melkoisen kiireellinen, sillä kenraalin paras ystävä, arvostettu paladiini Kyle, oli juuri tuomassa uutisia Synkillä mailla mellastavasta mahtimiehestä, jonka toiminta uhkasi heitä kaikkia. Vaikka hänen kokemuksensa sodankäynnistä ei ollutkaan mittavin mahdollinen, Kenny tiesi, että huippuunsa hiotulla strategialla Professori Kaaoksen kylvämä kauhun verho saataisiin revittyä alas valtakuntia piinaamasta.
"Me emme ole yksin, Teidän korkeutenne", Stan jatkoi ja viittasi linnan pihamaalle kokoontuneeseen joukkoon. Kaartinkenraalin ja paladiinin olemuksista huokuva voitontahto piti sisällään kunnioitusta, joka sai Kennyn sydämen läpättämään. Hän saattoi katsoa alaisiaan silmiin ja olla havaitsematta niistä passiivisuutta, turhautumista ja säälin eri muotoja, joista jokainen oli jousen singauttama nuoli hänen selkärankaansa. Toisessa maailmassa Kennyn ryhti oli painua kumaraan niiden aiheuttamasta kivusta. Mekon ja tiaran päätyessä muovipussiin hänen sänkynsä alle Kenny uhkasi jäädä nuolisateen alle milloin minkäkin tekijän toimiessa jousia jännittävänä impulssina. Hänen kenraalinsa ja paladiininsa eivät ehkä käyttäneet yhtä ilkeitä sanoja kuin eräät muut, mutta välinpitämättömyys oli sekin omiaan raastamaan vereslihalle.
"Olen kiitollinen teille kaikille", Kenny sanoi ja niiasi arvokkaasti. Prinsessana hänellä oli syitä olla kiitollinen.
"Tämän nimenomaisen vihollisen kohdalla meidän on varauduttava kaikkeen", sanoi paladiini Kyle. "Siksi naapurivaltakunnan edustajat ovat saapuneet tänne tänään."
"Arvon neito." Naapurikuningaskunnan prinssi Craig saattueineen astui väkijoukon keskeltä lähemmäs ja polvistui hänen eteensä viininpunainen viitta hulmahtaen. "Takaan, etteivät joukkoni saata teitä pulaan sodankäynnin kurimuksessa."
Kenny kohtasi prinssi Craigin katseen tämän suudellessa hänen kättään ja mietti vieno hymy suupielissään, miten sellaista ei koskaan tapahtunut heidän käyskennellessään kuninkaanlinnojen sijaan ankeaan, nurkistaan homehtuvaan koulurakennukseen. Siinä maailmassa ei ollut sijaa valtakuntien välisille diplomaattisuhteille tai yhdessä taisteleville joukoille, pahus soikoon.
Siltikin Kennyä lämmitti se, miten prinssin rauhallinen olemus seurasi Craigiä mekkojen, tiarojen, miekkojen ja viittojen ulkopuolellekin. Craig ei useinkaan vaivautunut välittämään draamasta ympärillään tai puuttunut toisten asioihin. Tämä puhui, kun oli jotain puhuttavaa ja vaikeni, jos mitään ei ollut tarpeen sanoa. Sellaisesta Kenny piti. Toisinaan hän hivuttautui koulun ruokalassa eväineen Craigin pöytään, eikä kukaan kommentoinut, miten kuninkaalliset eväät olivat vääntyneet halvimmalla mahdollisella maapähkinävoilla silatuiksi leivänkyrsiksi. Sellaisina hetkinä Kenny hymyili huppunsa suojissa lähes yhtä leveästi kuin tiaraansa kutreilleen asetellessaan.
Nyt Kenny kätki hymynsä kullankeltaisiin suortuviinsa ja tarttui prinssi Craigin ojennettuun käteen yhtä tiukasti kuin kerran luokkaretkellä. Kenties hän myöhemmin ehdottaisi tärkeälle liittolaiselleen yhteistä iltapäivää läksypiiriksi naamioidun Red Racerin tuijottelun parissa.