Nimi: Pajunköysijuoni
Kirjoittaja: Sisilja
Ikäraja: S
Fandom: Sherlock (BBC)
Paritus: Sherlock/John, John/Mycroft
Tyylilaji: Draama sopivalla romantiikkakuorrutuksella
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat mm. BBC:lle, Gatissille, Moffatille sekä sir ACD:lle.
Yhteenveto: Mycroft on esikoinen ja perheen esikoisella on tiettyjä velvollisuuksia.
Alkusanat: Aika petti minut jälleen. Hyvää myöhästynyttä syntymäpäivää silti rakkaalle Hallahäiveelle! <3 Tämä on ensimmäinen Mycroftiin keskittyvä tekstini ja kirjoitin sen juuri nyt, koska en ole vielä tavannut ihmistä, joka rakastaisi kyseistä herraa yhtä intohimoisesti kuin Halla. Toivottavasti siis pidät tästä! Älä pelästy paritusmerkintöjä.
Tästä piti jälleen kerran tulla tyystin toisenlainen teksti. Jotain hassua tapahtui matkan varrella ja tästä tuli tällainen. Pidän tästä kaikesta huolimatta ja kerrankin ficin nimi löysi luokseni ongelmitta. Jo sitä on syytä juhlia!
Pajunköysijuoni
Illallispöytä on katettu minimalistisen kauniisti. Valkoinen pöytäliina loistaa puhtauttaan ja maljakossa kukoistaa tuoreita gerberoita. Massiivinen kaappikello tikittää huoneen nurkassa kuin uhkaillen: sekunti vain ja kaikki voi olla mennyttä.
Mycroft istuu selkä suorana äitinsä vieressä, ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Vuoteen, tarkalleen ottaen. Edellisestä kerrasta on kulunut täsmälleen vuosi.
Äiti ei näytä vanhenneen lainkaan. Mycroft huomauttaa asiasta kuin ohimennen ja saa palkakseen ilahtuneen hymyn. Sherlock ilmaisee paheksuntansa pöydän toiselta puolelta, tuhahtaa kovaäänisesti ja pyöräyttää teatraalisesti silmiään. Äiti ei onneksi välitä. Mycroft löysää kravattiaan ja hengittää syvään. On mahdollista, että ilta onnistuu ja äiti saa mieluisensa syntymäpäiväjuhlat. Mahdollista, mutta ei suinkaan todennäköistä.
Paljon on kiinni John Watsonista.
"John", äiti avaa keskustelun tavattoman lempeällä äänellä, ja kylmä hiki tulvahtaa norumaan pitkin Mycroftin selkää. "Olet kuulemma koulutukseltasi lääkäri."
John, joka istuu Sherlockin vieressä (mutta Mycroftia vastapäätä ja vain sillä on merkitystä), nostaa katseensa lautaseltaan ja hymyilee kohteliaasti. "Aivan, kyllä, niin olen." Hän onnistuu pitämään äänensä ihailtavan tyynenä, joskin pikapikaa peräkkäin lausutut sanat kielivät epämukavuudesta. Mycroft pyörittää huomaamattomasti päätään, upottaa lusikkansa avokado-katkarapukeittoon ja odottaa.
"Se on hieno ammatti, oikein hieno", äiti kehaisee.
"Kiitos", John vastaa eikä hänen hymynsä värähdä.
"Ja olit hiljattain ulkomaankomennuksella? Irakhan se oli?"
"Afganistan", korjaavat John ja Sherlock kuin yhdestä suusta. Sherlockin suupielet ovat kireät, Johnin otsalla helmeilee kevyt hiki, eikä Mycroft tiedä, kumpaan edessään istuvista miehistä oikein keskittyisi. Sherlock katsahtaa häntä, pyöräyttää uudestaan silmiään, ja Mycroft päättää kohdistaa katseensa Johniin, Johnin huuliin.
"Olin Afganistanissa", John sanoo. Heidän katseensa kohtaavat. Johnin silmissä vilahtaa pelonsekainen hämmennys. Hän rykäisee ja jatkaa: "Palasin kotiin lähes vuosi sitten."
"Ah niin. Mikään ei koskaan voita Englantia", äiti toteaa hymyssä suin. "Ja mitä olisi käynytkään jos olisit jäänyt sille tiellesi?"
Kaappikello kumahtaa. Kerran, sitten kaksi. Kolmeneljäviisikuusiseitsemänkahdeksan.
John räpäyttää silmiään. "Anteeksi, en aivan ymmärrä."
"Älä suotta ole noin vaatimaton, kultaseni", äiti hyrisee ja taputtelee servietillä suupieliään. "Minun poikaani ei olisi voinut kohdata suurempi onni."
Sherlock naurahtaa niin tökerösti, että Mycroft on pudottaa lusikkansa. Hän puristaa sitä hikisin sormin ja laskee mielessään kymmeneen. Sitten hän syö, rauhallisesti ja arvokkaasti, sillä tilanne on täysin hallinnassa.
"Sherlock", John suhahtaa suupielestään, mutta Sherlock ei kuuntele. Sherlock ei ikinä kuuntele.
"Äiti", Sherlock sanoo terävästi. "John on allerginen katkaravuille."
"Herranjestas!" äiti parahtaa. "John-kulta, et kai ehtinyt maistaa? Smith, viesti keittiöön, saavat kehittää jotain muuta." Tarjoilija astahtaa esiin seinänvierustalta, mutta äiti ehtii jo huitaista torjuvasti kädellään. "Ei, odota, hoidan sen itse. Autahan minut ylös, Mycroft – voi tavaton, mikset sinä sanonut mitään?"
Mycroft nousee ylös, ojentaa kätensä äidille ja mumisee anteeksipyynnön. Sherlock on ottanut kasvoilleen naurettavan huolestuneen ilmeen ja varmasti nauttii Mycroftin ahdingosta täysin siemauksin.
"Onneksi veljesi on niin tarkkaavainen", äiti huokaisee ja lähtee kohti keittiötä. "Mitä olisikaan voinut sattua! Hetkinen, käyn katsomassa mitä on tehtävissä."
"Mitä täällä tapahtuu?" John kysyy oitis, kun äiti on sulkenut oven perässään. "Sherlock?"
"Vaikuttaa siltä, että armas veljeni on päättänyt jotain ilman sinun suostumustasi", Sherlock vastaa ja nojaa kyynärpäillään pöytään, silmäilee Mycroftia arvioivasti ja naksauttaa kieltään. "Voiko tässä odottaa jo kihlausuutisia?"
"Mitä?" John ähkäisee eikä ilmeisesti suostu yhdistämään päivänselviä johtolankoja.
Mycroft huokaa.
"On sinulla otsaa", Sherlock murisee. "Minä suostuin tuomaan Johnin mukanani, jotta jättäisit minut vihdoin rauhaan. Luulin että yritit vain sysätä puolisoesittelyt minun kontolleni. Sen sijaan sinä suunnittelitkin –"
"Puolisoesittelyt?" John toistaa silmät suurina. "Mutta enhän minä ole –"
"Samantekevää!" Sherlock ärähtää. "Kyse ei ole siitä mitä me olemme tai olemme olematta. Kyse on siitä, että Mycroft erosi aviopuolisostaan vuosia sitten eikä ole kyennyt löytämään ketään tilalle." Sherlockin katse on halveksuva. "Toisaalta, kukapa sinut huolisikaan."
Mycroft ei alennu vastaamaan siihen. Hänen kätensä tärisevät hienoisesti, hän painaa ne syliinsä ja keskittyy pitämään ilmeensä neutraalina. "Olen pahoillani, jos –"
"Mitä oikein kuvittelet saavuttavasi? Onnitteluhaleja äidiltä? Kaksi kolmasosaa perinnöstä ja hurmaavan, ikuisen hyväksynnän?"
"Olen esikoinen", Mycroft muistuttaa. "Äiti odottaa minulta tiettyjä asioita, enkä halua tuottaa hänelle pettymystä."
"Joten syötät hänelle pajunköyttä syntymäpäivälahjaksi?" John tokaisee ja tarkastelee häntä alta kulmain. "Miten se ratkaisee mitään? Äitinne vaikuttaa fiksulta naiselta, tuskin hän tällaisen valheen nielee."
Sherlock hymähtää.
"Valhe on turhan vahva sana", Mycroft sanoo. "Tahdon vain että hän on onnellinen. Hän ei viime jouluna muusta puhunutkaan kuin siitä, kuinka sääli on, että hänen molemmat poikansa joutuvat viettämään elämänsä yksin."
"Mutta eihän Sherlock ole yksin!" John älähtää ja hiljenee saman tien. Kuinka ihastuttavan suoraviivainen ihminen hän onkaan... ja niin helposti luettavissa.
"Sherlockin suhteen äiti on menettänyt toivonsa jo kauan sitten", Mycroft sanoo säyseästi. "Sherlock on 'naimisissa työnsä kanssa' – oletan että ilmaus on sinulle tuttu."
Sherlockin ilme on mitäänsanomaton naamio.
"Miksi minä?" John tivaa. "Kuka tahansa muu olisi kelvannut yhtä hyvin, ellei jopa paremmin. Mikset valinnut jotakuta alaisistasi? Antheaa vaikka?"
"Anthea on nainen", Sherlock huomauttaa varsin yksiselitteisesti, vaan silti John ei ymmärrä aivan heti. Ja kun hän ymmärtää, hän ummistaa silmänsä ja kiroaa hiljaa.
"No kuka tahansa miesalaisistasi sitten", John puuskahtaa.
"En voisi luottaa tällaista asiaa yhdellekään alaiselleni", Mycroft tunnustaa.
"Mutta luotat sen minulle?" Johnin ääni on ihmettelevä, aivan syyttä.
"Totta kai. Luotanhan sinuun", Mycroft sanoo ja hymyilee sanojensa vakuudeksi.
"Olet uskomaton", John hengähtää ja juuri silloin äiti päättää palata takaisin heidän seuraansa. Hän tulkitsee Johnin purkauksen ihailun osoitukseksi ja hymyilee heille aurinkoisesti. Siinä hetkessä Mycroft ei tahdo mitään niin paljon kuin pyytää uudelleen anteeksi ja pinkoa pakoon, mutta hän ei ole pakenija. Se vaatisi juoksemista. Siksipä hän nousee ylös ja auttaa äitiä istuutumaan takaisin alas.
Tarjoilija vie pois Johnin lautasen ja John saa tilalle vesimelonia ja parmankinkkua.
"Toivottavasti se kelpaa", äiti sanoo.
"Tietysti, kiitos oikein paljon, rouva Holmes."
"Pyydän anteeksi, että tällainen vahinko pääsi sattumaan."
"Ei se mitään, ettehän te voineet tietää, että olen..." John katsahtaa Sherlockia, "allerginen."
Sherlock tyytyy kohauttamaan harteitaan. "Onnekas arvaus", hän sanoo.
"Ethän sinä ikinä arvaa, lapsirakas", äiti muistuttaa saaden Sherlockin myhäilemään tyytyväisyyttään.
Aika kuluu, vaan ei lainkaan tarpeeksi nopeasti. Kun pääruoka saapuu, äiti on tiedustellut lisää Johnin taustoista ja John on vastannut ystävällisesti mutta ympäripyöreästi. Mycroft tajuaa, että hänen suunnitelmassaan on lukuisia aukkoja. Itse asiassa aukkoja on niin paljon, ettei suunnitelmaa ole aiheellista edes kutsua suunnitelmaksi.
Sherlock on hivuttanut tuolinsa lähemmäs Johnia. John leikkaa pihviään kuin ei huomaisi mitään. Mycroft kaataa itselleen lisää viiniä, yrittää tavoittaa Johnin katsetta, mutta kun John kääntää katseensa pois ruuasta, hän kääntää sen aina Sherlockiin päin.
Se ei sovi.
"Milloin olitkaan syntynyt, John?" äiti kysyy juuri, kun Mycroft on avaamassa suunsa ja pyytämässä Johnin kanssaan viereiseen huoneeseen.
"Vuonna 1974. Heinäkuun seitsemäntenä", John vastaa ja laskee aterimet lautaselle.
"Oih, olet siis samanikäinen kuin Mycroft. Mikä sattuma", äiti sanoo tyytyväisenä.
"Sattuma tosiaan", John myötäilee kunnes säpsähtää äkisti ja vetäisee sihahtaen henkeä.
Sherlock istuu rauhallisesti aloillaan, mutta hänen molemmat kätensä ovat pöydän alla, ja Mycroft on varma, ettei Sherlock suinkaan sormeile puhelintaan.
"Sherlock?" Mycroft sanoo.
"Hmm?" Sherlock vastaa ja Johnin valtaa yskänpuuska.
"Mitä jos kävisit katsomassa, joko jälkiruoka on valmista?"
"Kello on kahtakymmentä vaille yhdeksän, jälkiruoka on määrä tarjoilla viittä vaille, tässä ei ole vielä mikään kiire", Sherlock pajattaa vastaukseksi, ja päälle päätteeksi hänen suunsa kaartuu ärsyttävään ivahymyyn.
"Käydäänkö siinä tapauksessa haukkaamassa raitista ilmaa?" John kysyy, mutta ei Mycroftilta vaan Sherlockilta, ja se on väärin.
Niinpä Mycroft vastaa ennen kuin Sherlock ehtii: "Loistava idea. Tulen kanssasi."
John hymyilee kireästi eikä anna Mycroftin laskea kättään hänen alaselälleen, kun he jättävät ruokasalin ja siirtyvät ulos. Marraskuinen ilta on hyinen eikä heistä kummallakaan ole takkia. Aikaa on siis vähän.
"John, pyydän vielä kerran –"
"En aio pelata pelejäsi. Suostuin tulemaan tänne Sherlockin takia. Luulin –"
"Sherlock ei tarvitse sinua", Mycroft pamauttaa. Se on räikeä vale ja he molemmat tietävät sen. John kehtaa jopa nauraa.
Mycroft kaivaa taskustaan tupakan ja sytyttää sen, jotta edes yhdessä siirrossa sinä iltana olisi järkeä. Hän vetää savua syvälle henkeensä ja vapisee, mutta ei kylmästä.
"Et ymmärrä kuinka tärkeää tämä on minulle", Mycroft sanoo ja silmäilee hämärää pihamaata. Jossain huutaa lintu. Helmipöllö, kenties.
"Ei, en ymmärräkään", John myöntää. "Miksi valehdella? Mikset solmi kulissiliittoa ja ole omalla kieroutuneella tavallasi onnellinen?"
"Avioliitto ei ole minua varten", Mycroft sanoo. "Liian vaarallista."
"Millä tavalla?"
"Hyvin monella tavalla."
John virnistää lyhyesti. "Vaarallista", tämä sanoo hiljaa ja painaa päänsä vaipuen ajatuksiinsa.
"Sinä välität hänestä", Mycroft sanoo ja imaisee savuketta.
"Hmmm", John vastaa.
"Hänkin välittää sinusta."
"Mmm?"
"Hän ei vain ole sinua varten", Mycroft lopettaa ja tumppaa tupakan oven juuressa kyhjöttävään tuhkakuppiin. "Suostutko auttamaan minua, jos autan vuorostani sinua?"
"Sinulla ei ole tarjota mitään mitä haluan", John toteaa kuivasti.
"Voin auttaa Harriet Watsonin maan parhaimpien terapeuttien juttusille. Se vaatii vain yhden puhelun."
John puree hammasta mutta nyökkää. Lopulta.
Sisällä Sherlock ja äiti odottavat heitä syvässä hiljaisuudessa. Sherlock nousee ylös eikä istu alas ennen kuin John on hänen vierellään. Mycroft hymyilee Johnille kiertäessään pöydän toiselle puolelle. John hymyilee hienoisesti takaisin, mutta sentään hymy näyttää aidolta. Sherlock kohottaa kulmiaan.
"Mitä jos nauttisimme jälkiruuan salongin puolella? Mitä sanotte, pojat?" äiti kysyy hellästi.
"Se käy mainiosti", Mycroft vastaa heidän kaikkien puolesta, ja niin he siirtyvät salonkiin, jota valaisee rätisevä takkatuli ja lämpimänsävyiset kattokynttilät. Mycroftista tuntuu melkein kotoisalta. Erikoista, onhan hän kotona.
Hän on istumassa nojatuoliin niin kuin äitinsäkin, mutta John istuu jo sohvalla, ja on paljon luonnollisempaa, että Mycroft istuu hänen viereensä. Niinpä Sherlockille jää nojatuolipaikka, jota tämä ei huoli vaan jää nojailemaan seinään takan luo.
Jälkiruokaviini on erinomaista. Se hehkuu alas Mycroftin kurkusta ja kertyy painavana hänen vatsansa pohjalle. Hänen kätensä lepää sohvalla lähellä Johnin reittä. John jatkaa keskustelua äidin kanssa kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Sherlock tuijottaa syvälle takan liekkeihin ja hivelee vasenta rannettaan. Jännitys ritisee ilmassa kovempaa kuin paukkuva tuli, eikä Mycroft pidä siitä lainkaan.
"Sinähän voisit soittaa meille, Mycroft?" äiti ehdottaa jossain vaiheessa iltaa.
"Antaa Sherlockin soittaa", Mycroft vastaa ja tarkastelee lasinsa tyhjää pohjaa. "Hän on aina ollut parempi siinä."
"Siinä ja monessa muussa, etkä siltikään älyä luovuttaa", Sherlock marisee.
"Noh noh, pojat", äiti nuhtelee, mutta samaan aikaan hän sädehtii onnea. Heidän perheensä on hyvin harvoin yhdessä, saati kokonainen.
Mycroftin taskukello raksuttaa hänen rintaansa vasten. Riks riks raks.
"Tajusin, etten ole kysynyt kaikista tärkeintä kysymystä!" äiti henkäisee. "John, miten sinä ja Mycroft tapasitte?"
"Me, tuota, me –" John empii ja vihdoin, vihdoin, katsoo häntä.
"Minä kaappasin hänet", Mycroft toteaa.
"Kirjaimellisesti", John täydentää ja alkaa hekottaa. Viini tekee tehtävänsä. Johnin silmäkulmat täyttyvät naururypyistä, hän heittää päänsä kevyesti taakse ja nauraa.
Mycroft kääntyy katsomaan Sherlockia. Tämän katse on nauliintunut Johniin eivätkä silmät räpsähdä kiinni kertaakaan sinä aikana kun John nauraa. Ja kun Johnin nauru viimein vaimenee, Sherlock puree huultaan ja vie kätensä selkänsä taakse. Ja kun John avaa silmänsä, hän katsoo suoraan Sherlockia, raskaasti ja merkitsevästi.
Sherlock lakkaa hengittämästä. Mycroft vaikka vannoo, ettei Sherlock hengitä moneen sekuntiin.
Riks riks raks.
"Taitaa olla aika mennä nukkumaan", John toteaa yllättävän selkeästi.
Sherlock nyökkää mutta ei muuten liikahda.
Mycroft tuntee miltei syyllisyyttä kertoessaan: "Minun makuuhuoneeni on yläkerrassa käytävän päässä. Vasemmalla."
"Selvä", John sanoo vakaasti ja nousee ylös. Pysähtyy hetkeksi kuin harkiten jotain, puristaa kätensä tiukkaan nyrkkiin, avaa sen ja kumartuu. Kapeat huulet koskettavat sekunnin murto-osan ajan Mycroftin otsaa. Sen jälkeen John suoristaa selkänsä, rykäisee ja sanoo: "Kiitos, rouva Holmes, ja anteeksi että poistun nukkumaan näin varhain. Hyvää syntymäpäivää vielä kerran."
"Kiitos. Ilo oli minun puolellani, John", äiti sanoo silmät kirkkaina mutta teräväkatseisina.
"Hyvää yötä, John", Mycroft toivottaa. John hymyilee. Hän on hymyillyt sinä iltana paljon.
"John", Sherlock sanoo, kun John on hänen kohdallaan.
"Sherlock", John vastaa ja jää odottamaan. Jotakin.
Sitä jotain ei ikinä tule, he vain katsovat toisiaan hyvin pitkään. Sitten John kääntää katseensa ja poistuu huoneesta.
Sherlock vetää väristen henkeä.
"Te olette hölmöjä", äiti naurahtaa ja siirtyy sohvalle katselemaan takkatulta. "Mutta sentään te olette minun hölmöjäni. Tulehan Sherlock tänne ja pelaa äitisi kanssa erä shakkia."
Mycroft odottaa kokonaisen tunnin ennen kuin uskaltautuu kipuamaan portaat yläkertaan ja suuntaamaan oman huoneensa ovelle. Hän koputtaa hellästi, mutta vastausta ei kuulu. John on luultavasti jo unessa.
John ei ole. Hän istuu sängyn reunalla selkä oveen päin, täysissä pukeissa. Hänen hahmonsa on tumma käytävältä huoneeseen valuvaa valoa vasten. Mycroft astelee hitaasti vanhan työpöytänsä ääreen, löysää kravattinsa ja ujuttaa sen pois kaulasta. John ponkaisee jaloilleen.
"Saanhan lähteä nyt?" hän kysyy ja hänen kätensä lepää hänen kyljellään täysin vakaana. Se ei kouristele lainkaan. "Näin suuressa talossa on varmasti vierashuone poikineen."
"Et voi", Mycroft sanoo ja hieroo ohimoitaan. "Valvontakamerat. Niitä on joka huoneessa."
"Olet siis perinyt vainoharhaisen valvomispakkomielteen äidiltäsi", John tuhahtaa. "Ei hän tarkkaile, mitä tässä huoneessa tapahtuu. Hän menee nukkumaan niin kuin mekin."
"Hän voi katsoa nauhat jälkikäteen", Mycroft huomauttaa. "John. Olemme jo hyvin lähellä. Älä luovuta nyt. Muista Harriet."
John puhisee. "Älä kiristä minua."
"En kiristä", Mycroft vakuuttaa. "Pyydän."
"Olet sekaisin. Tuossa kapeassa sängyssä? Sinä ja minä? Enkö voi ottaa lattiapaikkaa?"
"Sängyllä on leveyttä satakaksikymmentä senttiä ja valvontakamerat nauhoittavat kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Ääntä ne eivät kuitenkaan talleta."
"Ei."
"John."
"Ei."
"Nukumme vierekkäin, siinä kaikki."
"Jäät velkaa. Harry yksinään ei enää riitä", John vaatii. Sietämätön ihmispolo. Vaan Mycroft suostuu silti, ja John päätyy kaivamaan laukustaan yövaatteensa sekä toilettilaukkunsa.
"Vessa on käytävän toisella puolella", Mycroft opastaa ja John katoaa oven kolauksen saattelemana.
Riks raks riks raks riks raks raks. Mycroftin päätä uhkaa särkeä.
"En aio nukkua silmällistäkään", John ilmoittaa tullessaan takaisin. "Sinähän voit vaikka… murhata minut uneeni ja tökkiä sateenvarjolla ruumiini täyteen reikiä."
"Sinulla on inhottavan vilkas mielikuvitus", Mycroft sanoo ja vajoaa vuoteeseen.
John katsoo sänkyä kuin se olisi hirvittävintä mitä hän on eläessään nähnyt, mutta sentään hän ei katso niin Mycroftia ja kaivautuu peiton alle kohtalaisen vikkelästi. Hän kääntää Mycroftille selkänsä ja makaa kankeana kuin lankku.
Mycroft katselee hänen liikkumatonta hahmoaan. "Voin työntää Sherlockin liikkeelle. Hän on jo kääntynyt kohti oikeaa suuntaa, mutta hän pelkää ottaa ensimmäistä askelta."
"Hän ei ole minua varten", John mutisee hämärästä. "Niinhän sinä sanoit aiemmin. Miksi yhtäkkiä muutit mielesi?"
"Ymmärsit minut väärin", Mycroft sanoo. "Minä tosiaan sanoin niin. Mutta tarkoitin ennemminkin, ettei hän ole sinun arvoisesi."
John ei sano mitään.
"Vaan jos me kaikki etsisimme juuri kaikkein sopivinta vastinpariamme, päätyisimme etsimään ikuisesti."
"Sinä et tiedä hänestä mitään", ovat Johnin viimeiset sanat, jotka Mycroft rekisteröi ennen nukahtamistaan.
Myöhemmin, alakerran ruokailuhuoneen kaappikellon lyödessä aamukolmea, makuuhuoneen ovi avautuu rakoselleen ja Mycroft herää. Hän ei avaa silmiään vaan tyytyy kuuntelemaan. Askeleet ovat maton vaimentamat ja ne pysähtyvät Johnin puolelle sänkyä.
"Sher?" John kuiskaa unen lomasta.
"Shh", Sherlock vastaa. "Tule."
"Minne?"
"Onko sillä väliä?"
Mycroft tuntee Johnin nousevan kyynärpäidensä varaan. "Eipä oikeastaan." Virne kuultaa esiin hänen äänestään. Hän siirtyy vuoteen laidalle istumaan, hitaasti, varoen herättämästä.
He hiipivät yhdessä ovelle ja siitä käytävälle ennen kuin John avaa suunsa. Hänen äänensä kuuluu tarpeeksi selkeästi oven läpikin. "Oletko pysytellyt valveilla tähän asti?"
"Oli pakko. Odotin sopivaa hetkeä", Sherlock sanoo.
"Minä – kiitos."
"Lähdetään kotiin, John."
"Nytkö?"
"Nyt. Äiti ja Mycroft nukkuvat ja minua pitkästyttää. Taksit kulkevat yölläkin."
"Tietysti."
"Hienoa. Lähdetään."
"Yksi juttu vielä, Sherlock."
"Kerro. Mutta tee se äkkiä."
"Koeta ensi vuonna olla Mycroftia nopeampi."
Hiljaisuus. Mycroftin tekee mieli nauraa.
"Tarkoitatko –?"
"Tarkoitan."
John on ilmeisesti lopultakin lakannut teeskentelemästä. Tietysti. Olisihan Mycroftin pitänyt havaita, kumpi osapuolista tarvitsi sysäystä enemmän. Vastentahtoisesti jaettu vuodeko sen teki? Mahdollisesti. Jopa todennäköisesti.
"Sinä – sinäkö haluat?" Sherlock kysyy varovasti.
"Haluan", John vastaa valloittavalla päättäväisyydellä.
Sen jälkeen Mycroft päättää painaa tyynyn korvilleen. Hänestä tuntuu vahvasti siltä, että Sherlock onnistui juuri maksamaan Johnin vaatiman velan hänen puolestaan. Ilman yhtäkään tönäisyä ja täydellisen vapaaehtoisesti. Merkillepantavaa.
Kun hän uskaltaa siirtää tyynyn takaisin päänsä alle, hän kuulee Johnin kysyvän: "Millaisen tarinan kerromme äidillesi tällä kertaa?"
"Voi, John", Sherlock supattaa. "Hän tietää kyllä. Tiesi luultavasti alusta alkaen. Ei häntä voi huiputtaa. Mycroft ei ole kyennyt tajuamaan sitä vieläkään."
Mycroft irvistää. Sherlock puolestaan ei tunnu tajuavan mitään esikoisen velvollisuuksista ja niiden painavuudesta.
"Niin kuin itse sanoit, minun äitini on 'fiksu nainen'. Pelottavuuteen asti."
"Tiedänpä nyt mistä olet perinyt älysi", John sanoo ja tekee jotain joka saa Sherlockin huokaamaan hengästyneesti.
"Ei, minun älyni – se on, ah, ainutlaatuista."
"Totta kai on", John vastaa.
Mycroft on jo kopeloimassa korvatulppia yöpöytänsä laatikosta, kun kaksikko viimein päättää, että on korkea aika lähteä. Hän heittäytyy selälleen ja katselee kattoa. Mitä hän sanoo äidille? Tarvitseeko hänen sanoa ylipäätään mitään?
Mycroft päätyy suunnitelmien hahmottelemisen sijaan laskemaan tunteja siihen, kun hänen on saavuttava aamiaiselle. Ennen kaikkea hänen tulee esittää yllättynyttä huomatessaan aamiaistavansa äidin kanssa kahden. Samoin kuin äiti esittää yllättynyttä kuullessaan, että Sherlockin kumppani ei ole koskaan ollutkaan Mycroftin, vaan yksin Sherlockin – vieläpä useammassa mielessä kuin aiemmin.
Kuinka hilpeä aamu onkaan luvassa.