Nimi: Sweetwater
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West)
Genre: Canoninjälkeistä hahmotutkielmaa ynnä yleisdraamaa. Ficlet (310 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Harmonica
Yhteenveto: Sweetwaterista on tullut kaunis kaupunki.
Vastuunvapaus: En omista Huuliharppukostajan oikeuksia enkä hyödy tästä yhtikäs mitään.
A/N: Valloita fandom IV Huuliharppukostajalla, Ficlet300 sanalla 180
(vesi). Tein tästä kanssa englanninkielisen version, joka löytyy
Archive of Our Ownista (G/Sallittu).
SWEETWATERKun hän seuraavan kerran saapuu Sweetwateriin, on kulunut vuosia. Rakentaminen on ehtinyt siinä vaiheessa tasoittua elämäksi, asemanseudusta on kasvanut oikea kaupunki. Radanvarsikaupunki toki, ihmiset matkustavat sen kautta ja enimmäkseen jatkavat matkaansa suomatta sille junan pysähdyksen jälkeen enempiä ajatuksia, mutta ihmisiä on myös jäänyt tänne luomaan uutta.
Hän näkee kaupan. Hän näkee pienen juottolan. Vaatimattoman kirkontapaisen. Postitoimiston.
Asema on yhä komein rakennus. Kaiken keskus ja alku.
Sweetwaterista on tullut kaunis kaupunki.
Hän pysähtyy kaivolle täyttämään vesileilinsä, rikkoo heijastuksensa vedenpinnassa. Hän ei ole katsonut peiliin hetkeen, mutta eipä hän paljoa ole muuttunutkaan. Sama auringon kuluttama iho ja jykevästi kiinni tarttuneet juonteet siinä. Silmät katsovat yhä syvältä ja terävästi kuin lasinsirpaleet.
Harmonica hän ei kuitenkaan ole. Huuliharppu jäi tänne kuolleen miehen suuhun.
Hän ei ole enää kukaan. Hänen ei tarvitse olla.
Ei hän koskaan kummoinen soittelija ollutkaan. Hän ei koskaan oppinut soittamaan kuin kuoleman laulun.
Hän antaa hevosensa juoda ja syödä ja kostuttaa itsekin kurkkuaan, vaikkei hän ole puhunut moneen kaupunkiin eikä ole suunnitellut puhua moneen seuraavaankaan.
Maailma on muuttunut. Siinä ei enää ole sijaa sellaisille miehille kuin hän. Sellaisille kuin kukaan heistä, kuin Cheyenne, kuin Frank, kuin kukaan.
Ohimennen hän pohtii, mahdettiinko Cheyenne koskaan löytää. Pantiinko hänet kenties samalle hautausmaalle kuin Frank.
Jokin siinä tuntuu osuvalta.
Olisi siinä käynyt kuinka hyvänsä, ei kukaan heistä olisi lopulta voinut jäädä.
Jill on eri maata. Jill osaa muuttua, kun he eivät. McBainin leskestä tiedetään nykyään puhua kunnioittavasti siellä, missä Sweetwater mainitaan. Sweetwater kukoistaa, Jill kukoistaa, juuri sen tähden, että maailma muuttuu.
Hän puolestaan – hän ei kuulu tänne. Hän kulkee ja kulkee, kunnes maailmasta katoavat viimeisetkin paikat, joissa hän voi kulkea.
Ei niitä montaa ole enää jäljellä.
Kun hevonen on saanut kyllikseen, käy hän jälleen ratsaille. Hän jatkaa matkaansa läpi kaupungin ja ulos sieltä jäämättä odottamaan, että kukaan rupeaa kiinnittämään häneen tarpeetonta huomiota.
Jos Jill vielä jotakuta odottaa, ei sellaista miestä ole ollut olemassa enää vuosiin.
